KESKUSTELUFOORUMI

Onko kenelläkään kokemuksia siitä, että oma aikuinen lapsi vaikuttaisi vahvoja narsistisia piirteitä omaavaksi? Narsistisista äideistä puhutaan paljon, mutta on myös mahdollista, että aikuinen tytär/poika osoittautuu narsistiksi?

Oma kokemukseni liittyy tyttäreeni (32v), jonka käyttäytyminen minua kohtaan on hyvin ristiriitaista/ vaihtelevaa. Välillä on ihan mukaviakin aikoja, jolloin tapailemme silloin tällöin esim. ruokaravintolassa, käymme shoppailemassa tms... Mutta usein saan häneltä nimittelyjä ja mitätöintiä. Tunteensa - niin positiiviset kuin negatiivisetkin - hän yleensä piilottaa. Mutta lähinnä tekstiviestein saan ajoittain raivokkaita, mitätöiviä ja syyttäviä sanoja.

Jos seurassamme on muita ihmisiä läsnä, käyttäytyy tyttäreni aina "kuin herran enkeli"; ei poikkipuolista sanaa kenellekään. Ei edes minulle.
Vaikka olen koettanut ohittaa hänen loukkaavia sanojaan, toisinaan en ole kyennyt niitä ottamaan vastaan itkemättä. Näissä tilanteissa saan kuulla häneltä, että olen `draama queen`. Hän ei siis kykene käsittelemään tällaista tilannetta lainkaan - empatiakyky näyttää puuttuvan?
En myöskään ole saanut vuosikausiin mennä hänen kotiinsa.

Myöskään läheisten ihmisten sairastumiset tai edes kuolemat (esim. isoäiti, -isä ja tyttären oma isä) eivät näytä synnyttäneen hänessä minkäänlaista tunnereaktiota. Kuulin avomieheltään tyttäreni työstäneen asian kognitiivisella tasolla?!

Tyttäreni on varsin vastuullinen ja on aina hoitanut omat opiskelunsa, työnsä ja muunkin elämänsä moitteettomasti. Hyvä työ ja taloudellinen tilanteensa on hyvä. Mitään holtitonta käyttäytymistä, fyysistä riitaa, toisten ihmisten hyväksikäyttöä rahallisesti tms. ei ole minun tiedossani. Eli käsittääkseni ulospäin näyttää hyvältä.

En tiedä mitä ajatella? Omaa lasta on lähes mahdotonta arvioida objektiivisesti.

Tunnen paljon samaa, Tiiza, omien aikuisten lasteni suhteen.
Kauan sitten erosin heidän isästään, ja tämä pitkä ihmissuhde opetti minulle millaista vakavasti luonnehäiriöisen kanssa on elää. Lapset olivat erotessa sitä mieltä että isä on kiva, isä osaa elää, kun hän heti pariutui uudelleen. Isä tosin ei vastannut murrosikäisten lasten puheluihin tai pitänyt lupauksiaan heille edelleenkään, mikä varmasti lapsiin sattui. Silti, isä kelpasi lasten mielestä esimerkiksi, jota vilauteltiin minulle osoitetuissa kasvattavissa tilanteissa. Sain kuulla miten kivaa minullakin voisi olla, kun hankkisin itselleni elämän. Lasten mielestä työssäkäynti, ura, pennin venytys ja suremalla erosta toipuminen ei ollut elämää.
Narsistinen arvomaailma, kauheaa sanoa, heijastui murrosikäisten puheista, ja siitä on edelleen jäänteitä. En haluaisi sitä myöntää, että heissäkin olisi luonnehäiriö joko perimän tai varhaisiän kasvuolojen seurauksena. Olen jäänyt melko sanattomaksi lasteni moitteiden edessä. Olen ajatellut, ettei tässä elämässä mitään asiaa koskeva perimmäinen totuus pala tulessakaan. Totuutta ei tarvitse ryhtyä puolustamaan tai toitottamaan korville, jotka eivät halua tai ole valmiit kuulemaan. Totuus on kirkas valo, joka sarastaa omasta voimastaan. Se voittaa aina pimeyden omalla energiallaan, kun aika on täysi.

Avioeron aikainen perheen sisäinen asetelma ei ole suuresti muuttunut vuosien kuluessa. Pitkälle aikuisuuteen ehtineet lapset tuntevat myötätuntoa isää kohtaan ja antavat aikaansa hänen auttamisekseen työelämän vastamäissä. He jatkavat kuviota, jossa äidille voi esittää purevaa, asiatonta kritiikkiä yläviistosta. Isää, sitä vastoin, ei kannata kouluttaa. Lapset oppivat jo pienenä, että hän on taitava torjumaan arvostelun ja vaatimukset. Äidille voi vapaammin purkaa ahdistustaan syytöksin ja äärimmäisin äänensävyin.

En tiedä mitä asialle voisi tehdä. Olen yrittänyt lyödä leikiksi ja kysyä aikuiselta lapseltani, onko hän ihan tosissaan, näinkö hän käyttäytyy muuallakin lähipiirissään. Tai työpaikallaan.
Olen ajatellut, että lapsillani ei ole ketään muuta, jolle voisi näyttää kielteisiä puoliaan, purkaa tunteita, joiden osoite oikeastaan on jossain muualla.
Vielä aikuisinakin lapset tuntevat voivansa olla kohtuuttomia nimenomaan sitä vanhempaansa kohtaan, joka on osoittautunut luotettavaksi, ollut tavattavissa, osoittanut välittävänsä siitä, mitä lapsi puhuu ja mitä hänelle tapahtuu ja, että hän on auttanut, kun apua on pyydetty.

Kiitos, Gilda!

Tyttäreni kohdalla olen ajatellut samoja asioita kuin sinä: mm. nimittely yms, jonka minun mielestäni olisi pitänyt jäädä taakse jo viisitoista vuotta sitten. Olen samaa mieltä kanssasi myös siitä, että äidille voi vapaasti purkaa kaikki pahat olot - vaikka sitten nimitellen. Mutta rajansa silläkin, kaikkea ei todellakaan tarvitse ottaa vastaan.

Minulla on narsistisia aikuisia lapsia. Heidän isällään on vaikea persoonallisuushäiriö. Otin avioeron jo aikoja sitten. Lapseni suhtautuvat minuun enemmän tai vähemmän samoin kuin heidän isänsä. Olen yrittänyt muutosta turhaan jo monta vuotta. Täytynee tyytyä siihen, että lapseni eivät halua eivätkä pysty muuttamaan käytöstään minua kohtaan. Olen vain vähän heidän kanssaan tekemisissä.