KESKUSTELUFOORUMI

Vuosia on jo toistakymmentä kulunut.
Puolisoa pidin aina mielenkiintoisena, älykkäänä, lellittynä..
Psykopaatiksi en häntä olisi kuvannut. Tämän nimikkeen hän itse oivalsi itseensä liittyvän ja oli siitä varsin innoissaan (evoluutio, ihminen vol II, muita parempi siis).
Kommentteja vuosien varrelta:
-jos sä jätät mut niin mun varmaan pitää tappaa sut.
-tajuutsä kuinka rankkaa mulla on täällä yksin hoitaa kaikkee kun sä siellä rälläät?! (olin saattohoitamassa äitiäni, sama kun sisareni kuoli)
-sä olet vainoharhainen (jäi kiinni tupakoinnista kun vielä väitti ettei polta)
-sä olet ihan seksihullu (ei seksiä muutamaan vuoteen)
-ikävä sanoo, mutta ei sua kukaan siellä sun kotikaupungissa kaipaa.
-joo, jos sä nyt sit maksat mulle auton niin joo, laitan kyllä myyntirahat vanhasta autostani itselleni puskurirahastoksi kun ei tästä mun rahatilanteesta vielä tiedä.

Toki hyviäkin aikoja on, eihän tässä kai muutoin olisi.
Nyt, muutaman vuoden masennuksen, itsemurhayrityksen ja toipumisen jälkeen todellisuus viimein alkaa kirkastua.
Silti lähteminen tuntuu liki ylivoimaiselta. Mistä sen ratkaisevan kipinän saisi?
Apua ....

Trine, hei. Olet joutunut kokemaan vaativia asioita. Silti toipumista tapahtuu. Se on ihana asia huomata itse.
Uskon että jo tiedät mistä lähdet käytännön apua hakemaan saadaksesi elämäsi rauhallisemmaksi.

Kirjoitat, että kaiken kokemasi jälkeen tunnet, että:

... todellisuus viimein alkaa kirkastua.

Päivä päivältä olo alkaa helpottaa, kun asettaa itselleen tavoitteen.
Oma toipuminen oli jo taannoin minulla alkanut, kun vielä jouduin kohtaamaan väärin oppimiani asioita ongelmasuhteeni olemuksesta. Yksi opin paikka oli ymmärtää, ettei luonnehäiriöisen kumppanin kanssa todellisuudessa ollut lainkaan niinsanottuja parempia aikoja, vaikka usein selitin itselleni, että pahojen kausien välissä olisi hyvää ja normaalia yhdessäoloa. Ja, että nuo hyviksi ajattelemani ajat oikeuttaisivat minut pitämään parisuhdetta koossa. Olin kiintynyt koko elämälläni häneen. En halunnut erota. Mieleni keksi kaikki mahdolliset verukkeet puoltamaan suhteen jatkumista.

Vasta erottuani minulla oli henkisesti varaa tajuta, että sellaiset hyvät ajanjaksot, joita katkovat säännöllisesti pahat kaudet, eivät ole hyviä. Ne ovat täynnä vaiennettua pelkoa siitä milloin taas tuuli kääntyy. Stressi ja toivottomuus jatkuvat ja vievät voimia hyvinäkin aikoina vaikka itsesuggestiolla saisi itsensä hetkittäin kuvittelemaan toisin.

Meinasin vastata että "kiitos, et tiedä kuinka tärkeä tuo vastaus minulle oli.."
Mutta varmasti tiedät..
Suunnaton kiitos!
Luen viestisi vielä kerran ja sitten varmaan vielä muutaman kerran. Hukkuva tarttuu keppiin...
Kiitos