KESKUSTELUFOORUMI

Lyhyesti oma tarina. Erosta tulee keväällä seitsemän vuotta, kolme yhteistä lasta. Tämä aika on ollut todella haastavaa. Lasten kautta minun elämää on pyritty kontrolloimaan ja arkea minun luona. Lapset ovat kokeneet lievää fyysistä väkivaltaa mutta sen lisäksi myös henkistä. Muutettiin reilu kaksi vuotta aivan toiselle paikkakunnalle, etäisyys toi tiettyä rauhaa mutta silti se oli jatkuvaa uhkailua, viestejä, kontrollointia (yritystä). Tapaamissopimusten tekemiset LV ovat olleet vain väylä päästä iskemään minuun. Lopulta sain iskostettua omaan päähän sen, etten todellakaan reagoi. Vain välttämättömät ja se riittää. Se rauhoitti tilannetta isolta osalta, muttei kokonaan. Tässä välissä isoin henkinen väkivalta kohdistui vanhimpaan lapseen, joka lopulta katkaisi välit isänsä kanssa.

Nyt tilanne on se, että välejä yritetään korjata. Mutta tapaamiset ovat pelkästään väylä minuun. Niissä ei ole minkäänlaista halua rakentaa suhdetta tyttöön, vaan pelkästään niitä asioita mihin haluaa minun arjessa vaikuttaa (esimerkiksi lasten peliaika) ja päästä hyökkäämään vanhoilla asioilla (jotka ovat melkoista valhetta ja liioittelua). Ensimmäinen yhteinen tapaaminen oli sellainen, missä vain 40 minuuttia kuuntelin sekopäisiä syytöksiä. Työntekijätkään eivät osanneet tilannetta katkaista. Ainoa onni tässä on se, että hän suoraan näyttää kuitenkin oman luonteensa. Tällä kerralla sentäs LV yritti laittaa vähän stoppia.

Vaikka elämässä on paljon hyvää, tämä kaikki tuntuu painajaiselta josta ei voi herätä. En pääse narsistia pakoon, koska on yhteiset lapset.