KESKUSTELUFOORUMI

Tilanteeni on aika monimutkainen enkä oikein tiedä, että mitä ajatella miehestäni sekä meidän avioliitostamme. Olen lukenut nyt aika paljon narsismista ja aluksi hyvin moni asia tuntui sopivan mieheeni, vaikka en häntä uskallakaan narsistiksi kutsua, koska en ole riittävän varma omista havannoistani. Olen myös pyöritellyt paljon päässäni mahdollisuutta, että minä itse olen tässä se narsisti. Se ei tunnu edes kaukaa haetulta vaan pohdin tätä ihan todellisena mahdollisena asiana.

Kerrottakoon heti alkuun, että olen itse psyykkisesti sairas ihminen ja sen lisäksi myös riippuvuussairas persoona, joka jää erilaisiin asioihin helposti koukkuun (vahingollisin näistä lienee päihdeongelma, josta olen jo toipumassa). Myös miehelläni on/on ollut vakava päihdeongelma, mutta hänkin alkaa jo olla toipumassa siitä, mutta voisin väittää hänenkin elämässään olevan vielä riippuvuuskäyttäytymistä. Oma sairauteni sekä kummankin päihderiiippuvuustausta on ollut molempien tiedossa alusta saakka.

Tapasimme sattumalta ja tavattuamme vasta muutaman kerran (kommelluksineen), me päädyimme seurustelemaan ja todella pian muutimme yhteen. Se tuntui kummankin mielestä hyvältä idealta vaikka samalla ainakin minä olin vähän kauhuissani, että kuinka voin näin holtittomasti toimia. Hälytyskellotkin soivat päässä, mutta en kuunnellut niitä. Tiesin miehestä melko vähän eikä hän halunnut juurikaan minulle kertoakaan. Itse kerroin aluksi hyvinkin avoimesti, koska olen aina uskonut ihmisten hyvyyteen ja siihen, että ihmiset vastaavat hyvään hyvällä. Olen myös jollain tapaa hieman epävarma itsestäni, mutta samalla silti kunnioitin/kunnioitan itseäni ja melko hyvin jopa hyväksyin itseni vikoineenkin. Olen aina ollut sosiaalinen jopa hieman överillä tavalla eikä mulle ole ollut hankalaa jutella ihmisten kanssa vaikeistakaan aiheista. Olen ajatellut, että asiat selvitetään puhumalla. Toisaalta olin myös hyvin sairas, kun mieheeni tutustuin ja hän saapui kuin pelastamaan minut ja elämäni. Myös hän itse on tuonut ilmi, että pelasti minut varmalta itsemurhalta. Mieheni ei kuitenkaan ole kovinkaan sosiaalinen enkä ole tavannut hänen kavereitaan (jos heitä edes on) enkä hänen verisukulaisiaan. Kiinnitin alusta alkaen oudoksuen huomiota hänen ihmiskriittisyyteensä. Tai oikeastaan kriittisyyteen noin niinkuin kaikkea kohtaan. Hänen mielestään ei oikein mikään tai kukaan ollut hyvä: ihmiset on idiootteja ja tyhmiä, maailma on paha, ihmiset pelkäävät.... Ja kukaan ei myöskään tuntunut osaavan oikein mitään tai tietävän mitään. Minua hän kuitenkin kohteli hellästi ja huomaavaisestikin. Olin tunteideni vietävissä ja ummistin silmäni epäkohdilta. Olin sairas, joten hän ihan oikeasti auttoi minua. Hän oli kuin pelastava ritari ja oli ihan luonnollista ajatella, että minä olin syynä riitoihin yms. hankaluuksiin. Tunteet olivat voimakkaita ihan molempaan äärilaitaan saakka ja mieheni onnistui myös lietsomaan mut hirmuiseen raivoon useinkin. Riitojen jälkeen pyydeltiin anteeksi, muistelisin miehenkin pahoitelleen käytöstään. Käyttäydyimme kummatkin toisinaan väkivaltaisesesti vihoissamme. Mies teki heti selväksi, että jos satutan häntä, hän satuttaa minua kostoksi. Hakeuduin oman väkivaltaisuuteni vuoksi psykologille, koska halusin apua itsehillintään. Oli vaikeaa hyväksyä, että turvaudun väkivaltaan riidellessä. Koin miehen väkivaltaisuudet oikeutetuksi.

Vuosi sitten aloin olla paremmassa kunnossa ja aloin huolehtia kotitöistä, joita aiemmin ei kumpikaan oikein hoitanut. Koirani mies kyllä ulkoilutti ja siitä olen edelleen kiitollinen, koska muuten en olisi voinut pitää koiraani. Vointini alkoi olla pikkuhiljaa aina vain parempi. Kesällä menimme naimisiin enkä vieläkään tiedä, miksi suostuin niin nopeasti. Mies etsi töitä, mutta mikä tahansa homma ei kelvannnut (vaikkei ollut työkokemusta eikä koulutusta, mutta rikosrekisteri kyllä löytyi). Vaikka hänellä ei ollut ajokorttia, hän olisi halunnut taksinkuljettajaksi. Lopulta, kun ei mikään työ kelvannut, hän haki opiskelemaan ja pääsikin kouluun. Meillä oli ollut jako, että nainen hoitaa kotityöt ja mies opiskelee, se on pitänyt ainakin jotenkin. Lähinnä se on nyt puolisen vuotta mennyt, että mä kokkaan, siivoan, pyykkään, hoidan lemmikit, huolehdin raha~asiat jne. Mies käy koulussa silloin tällöin jaksaessaan, mutta kritisoida ei saa, koska homma on hanskassa. Hän on mies eli perheen pää ja auktoriteetti, jota naisen täytyy kunnioittaa vaikkei mies mitään tekisikään. Olisin varmasti ihan tyytyväinen tähän jakoon, jos mies hoitaisi oman osuutensa, mutta kun ei niin ei. Ei suostu edes auttamaan mua. Koulukin menee huonosti mun takia, koska olen niin huono vaimo.

En halua kuullostaa seuraavassa pätkässä siltä, ettäkö pitäisin itseäni täydellisenä. Mussa on vikoja varmasti hyvin paljon, mutta olen myös totaalisen kyllästynyt avioliittoomme ja kotitilanteeseemme. Olen varmasti hankala puoliso itsekin, mutta se ei ole mielestäni oikeutus miehen käytökselle. Huomaan myös oman käytökseni muuttuneen ihmeen välinpitämättömäksi, ahdistuneeksi, turraksi ja eristäytyneeksi. En rehellisesti sanottuna tunne enää itseäni yhtään enkä tiedä kuka olen. Saatan aivan hyvin olla se narsisti, joka hylkää puolisonsa, kun tästä ei ole enää hyötyä?! Olen ehkä itse aiheuttanut mieheni ahdingon ja ajanut hänet käyttäytymään, kuten hän käyttäytyy. Kerron seuraavassa muutamia asioita arjestamme nyt ihan tämän vuoden puolelta.

Olen itse ollut todella ahdistunut ja epätoivoinen. En pysty olemaan kotona luonteva enkä tiedä, mitä saa sanoa ja miten saa olla, ettei mies räjähtäisi. Tuntuu, että vaikka kuinka yrittäisin miellyttää ja olla sellainen kuin hän kulloinkin toivoo, onnistun vain ärsyttämään häntä. Jos saan pelkokohtauksen ja alan panikoimaan, ärsytän hyperventiloinnillani miestäni. Jos itken, olen ärsyttävä vollottaja ja itsekäs paska, koska muillakin on vaikeaa ("ota se pää pois sieltä perseestä"). Jos tukahdutan itkuni, näytän idiootilta tuijottaessani tyhjin silmin eteenpäin. Jos kerron murheistani, rasitan muita eikä ketään kiinnosta. Jos en kerro, saa pelätä, mitä seuraavaksi keksin. Jos kasvoillani on murheellinen ilme, ei kukaan jaksa katsoa tällaista naamaa. Jos kerron seisseeni junan raiteiden vieressä keräämässä rohkeutta itsemurhaan, olen ihan kamala ihminen, koska aion kuolemallani rasittaa taas muita vaikkei mulla ole siihen mitään oikeutta, olen aina vain taakka muille. Jos satutan itseäni, olen säälittävä ja mua saa hävetä. Jos puolustan koiraani väkivallalta, on tärkeysjärjestykseni pielessä ("se on vain eläin") ja saan turpaan. Jos kerron mielipiteitäni, ne on vääränlaisia, ihan typeriä ja opeteltuja ja olen idiootti. En osaa mitään, olen säälittävä, typerä, idiootti, läski lehmä, huora... En osaa tehdä mitään oikein.
Kerran mies sanoi ihan pokkana mulle, kun palasin kotiin asioilta, että mun pitää lopettaa huoraaminen. Ällistyin ja kysyin, että mitä hän tarkoittaa niin hän ei suostunut selvittämään asiaa enempää vaan mun pitäisi käyttää päätäni. Mun pitää lähes aina keitellä miehelle kahvit ja tarjoilla ne, kääriä usein tupakat ja muutenkin palvella. Samaa en saa itse juuri koskaan odottaa häneltä.
Mutta välillä mies on ihana. Hänen kanssaan on hauskaa ja hyvä olla. Hän on mukava ja ystävällinen. Kehuu tekemääni ruokaa ja sitä, että hoidan kotiasiat. Hän saattaa kehua mua kauniiksi tai kertoa, että olen laihtunut. Tämä menee kuitenkin aina ohi ja painajainen alkaa taas.
Tuntuu, että teen mitä tahansa, en vain kelpaa hänelle ja olen surkea vaimo. Hän on sanonut sen mulle suoraan, että olen huono vaimo ja pyytänyt jopa etsimään hänelle paremman. Jos pidän puoliani, olen välinpitämätön ja tunteeton. Jos pidän, saan siltikin raivon niskaani. Ihan mitä tahansa ikinä teenkin, niin olen vain auttamattoman surkea paska. Häntä itseään ei saa missään nimessä kritisoida saatika pyytää muuttamaan käytöstään ("ei sulla ole oikeutta vaatia muilta mitään").

En edes osaa kuvailla tätä asiaa kunnolla... Tuntui että oli pakko päästä pois ja nyt olen koirani kanssa vanhemmillani. En aio mennä enää kotiin. Mieskin on tietoinen, että aion muuttaa pois. Eri asia tietenkin, että uskooko, sillä olen aiemminkin puhunut samaa ja hän on saanut mut puhuttua jäämään. Nyt olen kuitenkin saanut tarpeekseni siitä, että hän kiusaa mua ja vielä pahempaa eli koiraani, joka ei ole tehnyt miehelle mitään pahaa eikä ymmärrä, miksi saa selkäänsä. Mies on jo uhkaillut mua ja mun vanhempia. Aikoo kuulemma polttaa mun tavarat ja tappaa mut. Sanoin vain, että jaahas, oliko muuta asiaa? Ilmaisin, että jos haluaa olla yhteydessä muhun niin tekstiviestillä tai sähköpostilla, sillä soittoihin en vastaa.

Pelottaa tulevaisuus ja pelottaa kaikki. Ahdistaa ja mietin koko ajan, että teenkö virheen. Mietin myös että olenko itse narsisti, joka ei vain huomaa narsistisia tekojaan ja vaatii muilta mahdottomia. Olen ollut hankala, kyllä tiedän sen. Mutta ei kai kaikki sentään voi olla mun vikaani?! Olenko tuhonnut mieheni vai mies mut vai toinen toisemme? Miten tästä eteenpäin?

Pari asiaa tuli vielä mieleen ja haluan ne sanoa.

Mieheni siis tosiaan päivittäin mollaa mua kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla asioilla jotka keksii. On usein ilmaissut, että ihmisarvoni on nolla ja että olen sietämätön. Haukkumisen on kuulemma tarkoitus herätellä mua (mihin? en tiedä). Hän siis tarkoittaa hyvää musertaessaan itsetuntontooni. Hänen mielestään väkivalta avioliitossa on täysin normaalia, mitä se ei minun mielestäni kyllä ole. En hyväksy väkivaltaa ja haluan todella oppia siitä itse eroon, koska on sietämätön ajatus, etten hillitse itseäni. Mieheni ei ole enää pyydellyt lyöntejään anteeksi ja perustelee sitä sillä, että vain naistenhakkaajat pyytävät anteeksi. Hän jopa kehui, kun otin kiltisti turpaan enkä laittanut yhtään vastaan. Toisaalta, jos koen itse huonommuudentunnetta tai olen jostain surullinen, saan kuulla olevani marttyyri ja taas pitäisi olla jotenkin muuten, hänen määrittelemällään tavalla tietenkin.

Mies uhkailee myös usein rikkovansa mun tavaroita (onkin rikkonut mm. tietokoneeni), pahoinpitelevänsä koirani tai hakkaamalla mut, jos en tee, kuten hän toivoo. Hän siis uhkailemalla pyrkii saamaan mut tottelemaan eikä tajua, että olen jo kaikkeni tehnyt, ettei hän olisi jatkuvasti muhun tyytymätön. Jatkuvien ilkeiden kommenttien vuoksi jopa rajoitin syömiseni päivälle alle 800kcal ja liikuin jopa neljää tuntia päivässä. Ihan vain, jotta laihtuisin hänen mulle määrittelemään ihannepainoon 48kg/168cm. Hän on nähnyt kuvia musta sen painoisena ja haluaa mun näyttävän siltä. Naljaili jopa, että kun mä tässä nyt laihdutan niin vois tehdä hyvää, jos ei söis ollenkaan niin laihtuis nopeammin. Samaan aikaan valitti että liikun liian vähän.

Hän tuntuu iskevän aina niihin heikkouksiin. Niihin asioihin, joiden tietää satuttavan. Nyt, kun alan olemaan jo turta tappouhksuksille ja hakkaamisille yms. hän on ottanut koirani aseekseen. Ihan siis kiusaa mun koiraa, koska se on kuulemma tottelematon. Kummasti mun koira tottelee jopa alle kouluikäisiä lapsia ja kaikkia muitakin, mutta miehelleni nöyristelee ja yrittää kertoa elekielellään, että haluaa lepytellä. Olen sen kertonut miehelle ja selittänyt käytöksen syyn, mutta ei auta vaan koira on hänen mielestään kuriton, kun tulee kutsuttaessa häntä koipien välissä nöyristellen kyyryssä luokse ja istumisen sijaan menee maate ja tärisee siinä sen tunnin tai mitä ikinä, jonka aikana mies ei anna koiran poistua. Mä en myös saa silloin kiinnittää koiraani huomiota, koska silloin pilaan sen (?!?!?). Mies läpsii, potkii ja huutaa koiralle ja tämän seurauksena koira pelkää kaikkia miehiä. Ystävällisetkin miehet ottaa vastaan pelokkaana vaikkakin vähän kiinnostuneena, mutta kestää kauan ennenkuin uskaltautuu lähelle edes herkkuja hakemaan. Pahiten olen kilahtanut puolustaessa koiraani ja kyllä mä ihan oikeasti olen valmis ottamaan itse turpaani, jos koiraniolisi toinen vaihtoehto. Koira ei saisi myöskään tulla mun lähelle lohduttamaan, kun olen surullinen eikä koira saa olla samassa huoneesa, kun mies haluaa jutella kanssani.

Mies kyllä kuulostaa kuvailemasi perusteella narsistilta, et sinä! Samankaltaisia olen itsekin narsistin kanssa joutunut käymään läpi. Voimia ja tsemppiä eroon, ole lujana ja muista, minkä vuoksi lähdit. Kukaan ei ansaitse narsistin sairasta käsittelyä, ollaan ansaittu arvoistamme kohtelua toiselta ihmiseltä!

Ihanaa kuulla, etten teidän mielestä vaikuta narsistilta. Toisaalta pelkään silti, että tässä nyt vain liioittelen asioita ja yritän saada mieheni huonoon valoon. Äh, en tiedä. Pelkään tosiaan, että paisuttelen ongelmia ja ylireagoin. Toisaalta kerroin lääkärillenikin jo, että mies hermostuu herkästi ja saattaa rikkoa tavaroita. Lääkäri otti kantaa, että kannattaisi ehkä muuttaa pois, jottei mun oma kuntoutuminen häiriinny kotiolojen vuoksi. Ja en tosiaan edes kertonut puoliakaan tilanteesta! Itse olen hieman epävarma erosta, koska toisaalta haluaisinantaa vielä yhden mahdollisuuden vaikka se ajatuksenakin jo tuntuu hitsin vaikealta. Olen yrittänyt saada miehen hoitoon hänen ahdistuksensa ja muiden oireiden vuoksi, joita hän oli tuonut esille (ei niistä sen enempää) jasainkin hänet mukaani mielenterveystoimistoon juttelemaan. Hän suostui, koska tiesi saavansa "terveen paperit". Kaikki mitä puhuin toimistolla ja joista mieheni oli mulle useasti kotona kertonut, hän nyt tyrmäsi tai onnistui puhumaan edukseen. Tunsin oloni nöyryytetyksi, kun alettiinkin kyselemään mun hoitokontakteista ja kritisoitiin mun yritystä saada miehelle apua. En halua enää toista nöyryytystä kokea, joten en todellakaan aio enää itse säätämään mitään tuollaista.

Myös hän kritisoi usein munkin diagnoosia, että todellisuudessa olen terve. Syön kuulemma lääkkeitä turhaan ja hoitokontaktitkin on turhia. Toisaalta, jos ilmaisen, että olen melkein terve, hän kritisoi sitäkin. Jätin lääkkeet hetkeksi pois (pari päivää) ja silloin olisikin heti pitänyt syödä niitä eivätkä olleetkaan enää turhia. Eli siis tässäkin mielipide vaihtuu kulloisen tekemiseni mukaan.

Hei riippis, tervetuloa palstalle, ja aivan alkuun iso halaus sinulle vaikeassa elämäntilanteessasi! Hyvä, että tulit tänne kirjoittamaan ja purkamaan mieltäsi!

Epäilykseesi siitä oletko kenties itse narsisti sanoisin, että hyvin suurella varmuudella et ole! Narsisti ei näe itsessään ja käytöksessään mitään vikaa, mutta sinä tunnistat itsessäsi vikoja ja tunnustat ne avoimesti ja nöyrästi. Sanot pelkääväsi, että ylireagoit ja vain paisuttelet ongelmaa, ja haluaisit kaiken kokemasi jälkeen antaa vielä yhden mahdollisuuden, tunnet empatiaa jopa koiraa kohtaan ja osaat tulkita sen käytöstä... kaikki nämä ovat asioita, joita narsisti ei tulisi edes ajatelleeksi!

Mielestäni sinä et paisuttele ongelmaasi lainkaan, vaan ennemmin päinvastoin et edes itse tunnu täysin ymmärtävän kuinka vakavaa kohtaamasi huono kohtelu on! Minulle tuli surullinen olo, kun lukiessani eläydyin tilanteeseesi. Myös koirasi käy minua todella sääliksi, ja olin hyvin onnellinen päästessäni siihen kohtaan, jossa kerroit lähteneesi sen kanssa vanhempiesi luokse - pois pahantekijän luota! Pyydän sinua olemaan armollinen itseäsi ja viatonta luontokappaletta kohtaan: ÄLÄ PALAA TAKAISIN!

Sinulla on ongelmia, niinkuin rehellisesti tunnustit: psyykkinen sairaus, päihdeongelma, itsehillinnän puute, väkivaltaisuus, itsemurha-ajatuksia (luinko oikein rivien välistä?)... toisin sanoen sinulla on jo reppu täynnä haasteita elämässä ja tekemistä itsesi kanssa, joten et missään nimessä enää tarvitse lisätaakaksi ihmistä, joka

- pahoinpitelee sinua (edes oma väkivaltaisuutesi, josta pyristelet eroon, ei oikeuta sitä!)
- haukkuu ja mitätöi sinua
- rikkoo tavaroitasi ja uhkaa polttaa loputkin
- pahoinpitelee lemmikkieläintäsi
- uhkailee vanhempiasi
- uhkaa tappaa sinut (!!!)

Luepa vielä kerran tuo lista läpi ja mieti onko parisuhde mielestäsi kunnossa jos siinä ilmenee yhtäkin noista listatuista asioista. Sinun avioliitossasi oli nuo kaikki kuusi kohtaa ja esimerkiksi kohta kaksi "haukkuu ja mitätöi sinua" pitää sisällään pitkän listan alakohtia. On ihan se ja sama, vaikka miehesi joskus olisikin "mukava ja ystävällinen", sillä se ei missään tapauksessa riitä tekemään hänen pahoja tekojaan tekemättömiksi tai edes tasapainottamaan niitä. Hetken se menee, mutta ajan myötä lopputulos on vain tämä mitä itse kirjoitit:

"En pysty olemaan kotona luonteva enkä tiedä, mitä saa sanoa ja miten saa olla, ettei mies räjähtäisi. Tuntuu, että vaikka kuinka yrittäisin miellyttää ja olla sellainen kuin hän kulloinkin toivoo, onnistun vain ärsyttämään häntä."

Juuri näin, tiedän tuon tunteen! Olen itse elänyt samanlaisessa tilanteessa ja me narsistien uhrit kutsumme sitä osuvasti munankuorilla kävelemiseksi. Tämä lause sai minut eniten epäilemään, että miehesi saattaa todellakin olla narsisti, mutta varmaa se ei tietenkään ilman pätevää diagnoosia ole. Sillä ei kuitenkaan ole käytännössä mitään merkitystä onko miehesi "taudin" nimi narsismi vai joku muu, vaan merkitystä on vain sillä miten hän sinua kohtelee ja millainen vaikutus sillä on sinuun. Sinä olet joka tapauksessa huonon kohtelun uhri, ja vaikka joissain asioissa olisit tekijäkin, niin se ei silti oikeuta toista kohtelemaan sinua huonosti ja viemään sinua alaspäin, vaan ennemminhän sinä tarvitsisit jonkun, joka auttaisi sinua hallitsemaan elämäsi paremmin ja nostaisi sinua ylöspäin. Vaikka olisitte yhtä suuria syyllisiä kumpikin, niin sehän on vain merkki siitä, ettette sovi toisillenne lainkaan, vaan vain pahennatte toinen toisenne tilaa!

Sinulla ei siis ole lainkaan syytä tuntea syyllisyyttä avioliittonne rikkomisesta sillä perusteella, että itsekin olet tehnyt väärin. Omia tekojasi et tarkemmin kuvaillut, mutta kumppanisi toimii joka tapauksesa erittäin törkeästi sinua kohtaan ja on suoraan sanottuna suuri este oman paranemisprosessisi kannalta. Ajattele sitäkin, että jos sinä hänen mielestään todella olet niin surkea ja hankala, niin miksi ihmeessä hän edelleen haluaa olla kanssasi? Jos sinä todella olisit "tuhonnut" hänet, kuten epäilevästi kysyit, olisi hänen kuulunut lähteä jo kauan aikaa sitten, mutta hän ei ole tehnyt sitä, vaan on sen sijaan valinnut tien tuhota sinut... Tee sinä nyt se ainoa oikea ratkaisu ja puhalla peli poikki! Lopullisesti!

Toivon sinulle suuresti voimia! Pidä itsestäsi ja rakkaasta koirastasi hyvä huoli!

Suuri kiitos teille vastanneille. Mä olen itse ihan pyörällä päästäni enkä oikein tiedä, mitä ajatella koko tilanteesta. Nyt, kun en ole miehen vaikutuspiirissä, olen hyvin varma haluavani erota ja ajatus mieheni tapaamisesta aiheuttaa ahdistusta. Ongelma on, että kun eilen hain tavaroitani niin mies oli taas uskomattoman yhteistyökykyinen ja jopa kuunteli mun mielipiteet tuomitsematta. Jotenkin olin hetken taas aivan hänen pauloissaan ja uskoin, että voisi olla vielä mahdollisuus. Mä siis ihan suostuin, että jatketaan yhteydenpitoa eikä erota vaan asutaan hetki eri osoitteissa. Muutama tunti reissun jälkeen olisi tehnyt mieli hakata päätä seinään!! Mä vielä jätin sinne mun kaikki astiat sun muut, joista osalla on tunnearvoa. Kaikki huonekalut on siellä.. Tärkeimmät jutut onneksi otin mukaani ja etsin kuin riivattuna koirani kauppakirjaa, joka oli liian hyvässä tallessa. Se oli mulle selkeästi tärkein kaikista asioista, hyvänä kakkosena parhaan ystäväni antama vihkonen meidän lapsuudenleikeistä ~se on rakas muisto kuolleesta ystävästä. Onneksi ne löytyivät kuitenki ja sain paljon muutakin materiaa sieltä pois vaikka käytössä oli vain henkilöauto kolmella matkustajalla.. Mutta mitä materiasta vaikka menisikin!! Aina saa uutta vaikka eihän se tietenkään mukavaa ole, jos jo hankitut tavarat tuhoutuu (mulla on pienet tulot koska olen työkyvytön). Tärkeintä on sekä mun mielenterveys ja koirani terveys. Itsehän todella olin aikeissa tappaa itseni, koska se tuntui ainoalta pakotieltä tuosta tilanteesta. Pitkään mietin koirani kohtaloa, kunnes erään todella vaikean jakson päätteeksi otin koirani 'lenkille' ja menin odottamaan raiteiden eteen tarkoituksena kuolla koiran kanssa. En lopulta kuitenkaan uskaltanut toimia.. Todellinen häpeä, että olisin ollut varmis tappamaan koiranikin, mutta se olisi ollut sille parempi kuin jäädä miehelleni. Huolestuttavaahan täss on, että olen enemmän kauhuissani oltuani valmis tappamaan koirani kuin siitä, että olisin ollut valmis tappamaan itseni. Kuulostaa varmaan omituiselta, että olen näin kiintynyt koiraan. Se on kuitenkin ollut mulle todellinen ja tehokas apu kuntoutumisessa. On pakko nousta sängystä, lenkkeillä, huolehtia.. Ja takaisin saa ehdottoman rakkauden ja uskomattoman määrän hyvää mieltä ja jaksamista. Kutsunkin tuota otusta mun terapiakoiraksi.

Mä olen nyt ajatellut että muutan ensin omaan kotiin ja vasta sitten katkaisen yhteydenpidon mieheeni (joka muuten soittaa nyt, en halua vastata, ahdistaa). Mä en halua miehen tietävän, mihin mä muutan ja jonkinlaiset turvasysteemit haluan ehdottomasti uuteen kotiini. Onko kellään tietoa, minkälaisia erilaisia turvasysteemeitä on olemassa (kerrostalo, rivitalo yms.)? Ovisilmät ja varmuusketjut tietenkin, sekä turvasuihke aina mukana tuovat varmasti turvallisuudentunnetta. Mua kauhistuttaa jo valmiiksi yöpyä uudessa kodissa!!! Mulla on toisinaan pelkotiloja ihan tyhjästä, joten voin vain kuvitella, miten tällaisessa tilanteessa keksin panikoida. Hain eilen 100 kappaleen pakeyin rauhoittavia lääkkeitä (ei aiheuta riippuvuutta) ihan varalta vaikka edellinen pakettikestikin melkein puoli vuotta. Oon usein vaan mieluummin kärsinyt ahdistuksesta kuin ottanut lääkkeitä. Ainakin tuntee silloin jotakin. Nyt olen vanhemmilla ollessani ollut suurimman osan ajasta levollinen eikä ole edes itkettänyt. Itsmurha~aikeet on poissa... Mutta iltaisin ne ahdistukset iskee ja nukahtaminen on vaikeaa. Ja nyt on ollut aina joku kotona täällä vanhemmilla, eli en tiedä miten reagoin, kun olen yksin. Vanhemmillani on onneksi hyvä turvajärjestelmä eli apua saan aivan varmasti, jos tulee tiukka tilanne.

Palasin kirjoittamaan nykyiset kuulumiset! En sitten koskaan palannut mieheni kanssa yhteen vaan muutin koiran kanssa uuteen kotiin kuukauden päästä ex-mieheni luota pois lähtiessäni. Kaikki on mennyt ihan hirveän mukavasti nyt, ainakin aiempaan verrattuna. Kun muutin tähän kotiin, hulluttelin antaumuksella, koska kukaan ei ollut arvostelemassa vieressä. Nauroin, itkin, tanssin, lauloin, jopa panikoin ja pelkäsinkin... Ilman ketään, joka kritisoi vieressä. Mä jopa irvistelin ja vääntelin naamaani kuin lapsi, koska oli niin upeaa, kun sai itse päättää oman ilmeensä. Muuttaessani tuntui kuin olisin päässyt vapaaksi jostain kamalasta ja vaikka edelleenkin välillä pelkään entisen mieheni tapaamista tai että hän on oven takana (osoitteeni on tosin salainen), olen todella tyytyväinen, että lähdin. Moni on sanonut, että kodissani on huomattavan vapautuneempi ja rennompi tunnelma ja kertoessani entisestä arjestani, moni ystävä on kauhistellut. Olivat kuulemma aavistelleet jotakin, mutta koska pidin kulisseja kunnossa, eivät huolestuneet vaan ajattelivat kaiken olevan hyvin. Olen taas alkanut tapaamaan vapaammin ystäviäni (koska en tarvitse siihen lupaa eikä mun tarvitse kysyä, kuka saa ja kuka ei saa tulla, kukaan ei peru tapaamisia mun selän takana eikä arvostele vieraitani heidän lähdettyään) ja juttelen taas puhelimitsekin kuulumisista (koska kukaan ei naljaile vieressä ja vääristele sekä arvostele sanomisiani...). Olo on vapautuneempi enkä ole enää ollut lainkaan väkivaltainen -se loppui silloin, kun muutin pois. En juurikaan enää pelkää ja koen oloni enimmäkseen mainioksi vaikka toki sairauteni vaatiikin vielä hoitoa.

Käyn psykologilla purkamassa tuntojani, mutta en ole siellä kyennyt vielä oikein entisestä parisuhteestani puhumaan. Oikeastaan ongelma on tällä hetkellä, etten kykene enkä haluakaan muistaa, mitä olen joutunut kokemaan. Mieleni sulkee kaiken sen tehokkaasti pois ja uskalsin vasta nyt käydä aikaisemmat viestini tänne lukemassa, koska pelkäsin, etten halua muistaa kirjoittamiani asioita. Tulee aina ahdistunut olo, kun ajattelen ex-miestäni enkä oikein osaa suhtautua mihinkään häneen liittyvään vieläkään. Sydän alkaa hakkaamaan tosi paljon, jos joku ulkona vastaantulijoista muistuttaa häntä etäisestikään.. Tein kesällä paljon töitä sen eteen, etten alkaisi liikaa rajoittamaan menemisiäni hänen mukaansa ja etten linnoittautuisi kotiin pelätessäni häntä. Aika hyvin olen nyt pystynyt kyllä jo liikkumaan, mutta vältän tiettyjä paikkoja ja toisinaan luulen jonkun seuraavan mua kotimatkallani, jolloin soitan jollekin kaverilleni ja höpöttelen jotain kyläilystä ja että olen pian siellä... Vaihtelen myös reittejä, joita kävelen.

Koirani on muuttunut ihan eri koiraksi. Se oli ennen passiivinen, pelokas, stressaantunut ja hermostunut. Nykyään se on reipas, aktiivinen, iloinen, rentoutunut ja oma-aloitteinen (eikä seuraa mua kaikkialle vaan uskaltaa päästää mut silmistään joskus). Olen tehnyt paljon töitä kuntouttaakseni koirani. Aluksi se meni aina nurkkaan tärisemään, jos kiihdyin liikaa (kiukku, viha, itku, riemu), mutta nykyään se ei ole moksiskaan. Paitsi toisinaan, jos suutahdan sille ja ärähdän kovemmin, se menee maahan ikäänkuin peläisi mun lyövän, mutta tätäkin tapahtuu enää harvoin. Miehet se alkaa jo hyväksyä vähän paremmin eikä enää kaikkia miehiä pelkää. Se on myös mahdollista totuttaa miehiin hiljalleen ja uskaltaa vieraaltakin mieheltä hakea nameja, jopa mennä rapsuteltavaksi, jos kannustaa riittävästi. Muutaman mieshenkilön koirani on ottanut oikein isännäkseen ja tykkää heistä kovasti. Alussa, kun tarkkailin koirassani tapahtuvia muutoksia ensimmäisinä kuukausina, havaitsin samalla muutoksia itsessäni. Olen itsekin rennompi, iloisempi, reippaampi ja vapautuneempi. Elämä on oikein mukavaa vaikka avioliiton henkinen käsittelyprosessi on vasta alkutekijöissään.

Avioeroprosessi on käynnissä ja pian voin lähettää kakkoshakemuksen, jonka jälkeen ero astuu voimaan. Olen myös saanut takaisin aikaisemman identiteettini ja muuttunut hiljalleen takaisin omaksi itsekseni kiinnostuksien kohteiden palautuessa verkkaisesti. Tajusin vasta jälkeenpäin muuttuneeni avioliitossani joksikin ihan eri ihmiseksi, joka oikeasti olen. Nyt tuntuu mukavalta olla taas minä vain vaikka toki työstettävää henkisellä tasolla on vielä paljon.

Ehdottomasti oli oikea ratkaisu pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä pois. Ei ole ollut edes juurikaan ikävä, koska olen tajunnut, etten rakastunut ihmiseen, jonka kanssa olin naimisissa vaan ihmiseen, jota ei ollut olemassa (siihen kohteliaaseen, huomaavaiseen, mukavaan, hellään ja empaattiseen mieheen). On pysynyt riittävän hyvin mielessä se vellova paha olo, jotta olen pystynyt pysymään kaukana kyseisestä ihmisestä. Tähän on auttanut eniten se, että tiedostan taas fyysisen väkivallan esiintymisen vakavuuden (se ei siis todellakaan ole normaalia, kuten eksäni väitti), joten en aio palata uudelleen hakattavaksi enkä varsinkaan koiraani voi viedä enää takaisin sinne. En ole nähnyt miestä eron jälkeen vaikka hän on yrittänyt houkutella kahville ja udella, missä asun. Hyvin harvoin edes vastaan hänen viesteihinsä saatika puheluihin ja tästä täytyy kiittää kaikkia teitä, jotka ootte varoittanut pitämästä yhteyttä! Ihme kyllä, mun eksä ei pahemmin mua piinannut ja siitä olen todellakin iloinen. Hänen elämänsä on nyt hyvin epävakaata ja olen ymmärtänyt, että sanoessaan mulle 'sä et tule ikinä pärjäämään ilman mua' hän tarkoittikin oikeasti, ettei itse tule pärjäämään yksin...


p.s. Mies on laittanut kummia viestejä myös eron jälkeen, Muutama esimerkki:

1. Koska sä oot korttipakan pata ja mä oon ruutu nii me ei sovita yhteen. Pata on idioottien maa. (looginen syy erolle!)
2. Mites me hoidettais noi avioliittovelvollisuudet pois alta? Sovittaisko vaikka kaks päivää viikossa seksille, kunnes ero on virallinen? Ku selibaatti on aika hankala ja sä oot mun vaimona muuten mulle häpeäks.. (myöhemmin kertoi myös pettäneensä mua -mutta onneksi vasta eron jälkeen..)
3. En voi sille mitään että oon niin rakastunut suhun. (seuraava viesti heti perään:) Kävin kasinolla, meni huonosti (eli oli vissiin rahaa vailla..?)
4. Mun mielestä sun pitäis ottaa musta pikkusen vastuuta. (mitä vastuuta mun pitää ottaa aikuisesta miehestä eron jälkeen?)
5. Sä et voi katkaista meidän hoitosuhdetta näin (ai, mä ku luulin että me oltiin naimisissa?)

Nykyään pystyy jo nauramaan välillä näille asioille. Joskus kavereiden kesken naureskellaan älyttömille tilanteille, jos sellaisia satun muistamaan. Usein en kyllä puhu juurikaan aiheesta ja viittaan aiempaan asuntoon 'se edellinen asunto', 'se xtien asunto', 'mun ja eksän asunto'. Se ei todellakaan ollut mikään koti...