KESKUSTELUFOORUMI

Tätä kirjoittaessa kovasti pohdin, että olenko joutunut narsistin piirteet omaavan henkilön pitkäaikaisen sumutuksen kohteeksi.

Palataan ajassa taaksepäin. Takana oli 5 vuotta onnellista parisuhdetta ja tahdon sanottu alttarilla. Syntyi ensimmäinen lapsi. Sen jälkeen meno muuttui ensimmäisen kerran. Aloin kokea vaimoltani kovaa painostusta äityisloman aikana. Toimintani perheen eteen ei vain ollut kuulemma riittävää. Alkoi tulla vaatimuksia ja haukkumisia. Tein normaalia "8-16" työaikaa, jne. Puitteet panokseeni työpäiväni ulkopuolella piti olla kohdallaan, vaan ne eivät kuulemma riittäneet. Yksi harrastus minulla oli "kerta viikkoon", josta pidin kiinni. Siltikään panokseni ei kuulemma vain riittänyt. Vaatimukset ja haukkumiset menivät nopeasti äärimmäisyyksiin. Samoin vaimoni saattoi lykätä aamulla töihin lähtiessäni vauvan syliini vain häipyäkseen jonnekin. Myöhästyin joka päivä töistä. Tuolloin kyseenalaistin parisuhteeen jatkuvuuden vaimolle ensimmäistä kertaa. Tapahtui täyskäännös. Yhtäkkiä olin kuulemma se paras mies, mun pitikin saada omaa aikaa ja käyttää isyyslomastakin viikko harrastukseeni ulkomailla, josta olin aina haaveillut. Asenne minua ja ajankäyttöäni kohtaan muuttui täysin.

Luottamusta haettiin pitkään uusiksi. Vaimoni mielestä kaikki oli ok ja, että olisi aika toiselle lapselle. En ollut ollenkaan varma asioista. Painostus toiseen lapseen kävi erittäin rajuksi. Jossain vaiheessa vaimoni sai uskomaan, että kaikki on ok ja pärjäämme toisen lapsen kanssa siinä missä kuka tahansa muukin pariskunta. Syntyi toinen lapsi ja meno muuttui kuin hanasta kääntämällä. Yhtäkkiä minut puristettiin äärimmilleen. Jouduin perustelemaan vaimolleni ajankäyttöä jopa hautajaisiin osallistuimisessa. Tai lääkärissä käynnissä.

Loikataan ajassa eteenpäin 4 vuotta. Olen tilantessa, jossa vaimoni on puliveivannut itsensä käytännössä työelämän ulkopuolelle, vailla todellista aikomustakaan tehdä muuta kuin osa-aikatöitä. Toimeentulo on lähes yksin varassani. Vaimo kieltäytyy käymästä kaupassa, viemästä tai hakemasta lapsia harrastuksista, osin jopa normaaleista kotitöistäkin. Saan negatiivista palautetta päivittäin. Väärät ostokset kaupasta, huonosti siivottu wc, pyykit taas väärässä kaapissa. Asetan kuulemma työni kaiken edelle. Tosiasiassa teen edelleenkin 8-16 toimistohommaa ja aikaa jää perheelle varmuudella riittävästi. Vaimoni on vetänyt elintavatkin täysin läskiksi - kirjaimellisesti. Sanoin alttarilla "tahdon" terveellistä, kurinalaista, liikunnallista elämäntapaa viettäneelle henkilölle. Siitä on vajottu pisteeseen, että hän viettää päivät syöden suklaata ja painoa on tullut 30 kiloa lisää. Suhteesta katoaa lopullisesti kaikki se, mitä siihen kuuluisi. Positiivisuus, läheisyys, kaikki. Vetäydymme eri kerroksiin kun lapset menevät nukkumaan. Avaan kaljan, hän läppärin. Eri kerroksissa.

Asioiden kyseenalaistaminen johta uhriutumiseen, minun syyllistämiseen ja erolla uhkailuun.

Jos kyseenalaistan työhalujen puutteen, vastaus on tätä tasoa. "Sä et ymmärrä miten rankkaa hoitajana on. Et päiväisi mun duunissa päivääkään. Oot vaan siellä konttorilla muiden insinöörien kanssa etkä ymmärrä mitä se on kun on kolme potilasta, joista jokaiselle menee joku tippa. Et vaan ymmärrä."

Jos kyseenalaistan elintavat, vastaus on tätä tasoa: Sä et ymmärrä miten rankkaa täällä lapsen kanssa on. Et pärjäisi täällä päivääkään. Oot vaan siellä konttorilla muiden insinöörien Et vaan ymmärrä.Jos mä jonku herkun haluan, nii eikö se muka ole sallittua? Oot pinnallinen nihilisti ja kehtaan vielä valittaa suklaapatukastakin."

Oman ajan otto ainoaan harrastukseeni johtaa kerta toisensa jälkeen happamiin kommentteihin ja syyllistämiseen, että sysään sillä arkea kohtuuttomalla tavalla hänen harteilleen. Tosiasiassa työpäiväni päälle työpanokseni on se, mitä edellä kuvasin. Alan olla kierteessä, missä arkeni täyttää lyttääminen, syylllistäminen ja kohtuuttomaksi paisuva kuorma. Pysyn järjissäni ainoastaan harrastukseni turvin. Muut ihmissuhteen lentävät hiljalleen romukoppaan.

Mietin monesti eroa. Minut on lytätty niin, etten usko pärjääväni lasten kanssa yksin. Toimeentulo alkaa olla tiukassa ja eron taloudellisten vaikutusten excelöinti tuntuu lohduttomalta. Vaimoni kai vaistoaa heikkouteni ja uhkailee itse erolla toisinaan. En enää uskalla puhua asioista, koska pelkään asioiden menevän vain pahemmaksi.

Kuluu aikaa ja pari tapausta katkaisee kamelin selän. Vaimo verbaalinen ulosanti lapsiakin kohtaan alittaa kaikki rajat. Eräs ilta pelkään, että hän hakkaa minut. Muutan toiseen osoitteeseen. Ja sitten vähemmän yllättävä, käänne: vaimo toteaa, että tästä eteenpäin kaikki on toisin. Väittää, että kaikki tapahtuneet ovat burnouttia. This time its different! Yritys manipuloida minut takaisin on kertakaikkisin huikea, mutta nyt en anna periksi. Olen sitä tehnyt elämässäni jo liikaa.

Tätä kirjoittaessa olo on aika tyhjä. Olenko joutunut narsistisen sumutuksen kohteeksi? Paljastuiko todelliset kasvot, vasta kun suhde oli sinetöity kahdella lapsella ja asuntolainalla? Narsismin kanssa ei täsmää se, että vaimoni ei ole mitenkään näkyvä,räiskyvä tai ihailua tavoitteleva persoona. Pikemminkin näkymätön manipuloija, joka painostaa esim. minua vaikuttamaan iäkkäisiin vanhempiin ja heidän toimintaan. Hän ei korosta mitään ylivoimaisuutta todellakaan, pikemminkin uhriutuu kuinka hän on esim. se sorrettu hoitaja, jota sote-ala kohtelee huonosti.

Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia, että onko tässä kyse narsismista, jos todellisuus tätä? Ja onko muilla tullut vastaan ilmiötä, että todellisuus tulee esiin vasta sitten kun parisuhde on lujitettu jälkikasvulla ja asuntolainalla?

Hei, asev.
Jäin miettimään kertomustasi ja mieleeni tuli ajat kaukaa menneisyydestä kahden pienen lapsen vanhempana. Siinä roolissa tunsin puristuvani äärimmilleen. En osannut kuvitella etukäteen miten raskasta lasten tarpeisiin vastaaminen yksin kotona voi olla kuukausi ja vuosi toisensa perään. Onneksi kumppani silloin tajusi osallistua huomattavalla panoksella lasten hoitoon, ja suhteemme, joka myöhemmin päätyi eroon, sai lisäaikaa.
Pikkulapsiarki on aina koettelevaa, varsinkin aikoina, jolloin kotitalouksien käytettävissä olevat varat hupenevat kiihtyvästi kohoaviin elinkustannuksiin.
Vitsinä aikanaan silloisen mieheni kanssa heitimme usein, että hän meni aamuisin palkkatyöhön huilaamaan, kun itse jäin kotiin lasten ja kotitöiden kanssa. Erona sinun tilanteeseesi on, että vitsi nauratti meitä kumpaakin. Epätoivon vimmalla väänsimme huumoria siisteistä sisätöistä fiksujen aikuisten parissa usein, kun kotona olija kamppaili pyykkivuorien ja korvasärkyisten lapsosten keskellä päivät pitkät.
Olimme yhtä mieltä siitä, että kotona pienten lasten kanssa olo oli raskaampi osa kuin töissä käynti kodin ulkopuolella. Se oli meille kirkas totuus. Ja sen sanominen ääneen helpotti todella paljon raskaaksi yltyvää arkea. Tukea tälle ajatukselle saimme tuttavaperheistä, joiden kanssa vietimme aikaa ja saimme purkaa arkista taakkaamme.
Jos mieheni olisi ollut eri mieltä ja kiistänyt kotona olevan vanhemman vastuun vaativuuden, ja jos hän olisi moittinut ränsistynyttä ulkomuotoani, olisin luultavassti ollut valmis eroamaan nopeasti, vaikka tuskallinen sekin vaihtoehto olisi ollut. Oli menossa tosi raskas elämänvaihe, jossa suhteen jatkaminen ja siitä lähteminen tuntuivat yhtä ylitsepääsemättömiltä ratkaisuilta.
Haasteellisin vaippaikäisten vanhemmuus ohitettiin toki muutamissa vuosissa, kuten aina joka perheessä tapahtuu. Osat puolison kanssa naksahtivat eri asentoon, itselleni helpommiksi, kun pääsin kiinnostaviin palkkatöihin valveutuneiden kollegojen pariin kodin ulkopuolelle. Huomasin, ettei kannattanut ottaa vastaan kuukausipalkkaa, koska itsensä työllistävä sai suhteellisesti huomattavasti paremman korvauksen työtunneistaan ja kykeni suunnittelemaan ajankäyttönsä vapaammin. Kotona olollekin lasten kanssa jäi ansiotyöltä mukavasti aikaa.

Kerrot arvelevasi, ettet pärjäisi lasten kanssa mahdollisessa erotilanteessa koska sinut on lytätty. Mahtaako tuo olla lopullinen totuus. Lapset kasvavat ja hoito helpottuu. Ja eronkin jälkeen lapsilla on kaksi heistä kiinnostunutta ja heihin syvästi kiintynyttä vanhempaa.

Täsmennän sen verran, että vaippaikäisten vanhemmuudesta ei ole yksinomaan kyse, koska aikajänne tälle episoodille on 8 vuotta. Lapset ovat olleet muutamia kuukausia lukuunottamatta aina päivähoidon piirissä, joko 100% tai vähintään osittain. Osittaisille hoitovapaille motivaatio vaimolleni on ollut nimenomaan haluttomuus tehdä töitä - ei todellakaan mikään arvovalinta olla lasten kanssa kotona. Hänellä oli vankat mielipiteet omasta työstään, mutta siltikin oli varaa kieltäytyä kahdesta eri tarjotusta työstä, jotka olisivat hänen listaamat kuormitustekijät poistaneet. Myöskään mitään uupumusta on vaikea nähdä, kun episodin aikana on suoritettu korkeakoulututkinto, mutta ootas vaan kun koitti se aika, että olisi töitä pitänyt hakea. Aina löytyi joka työpaikkailmoituksesta syy olla hakematta sitä. Eli pähkinänkuoressa - työhaluttomuus edellä mennyt.

Samaan aikaa minä olen ollut se sylkykuppi, joka "tekee kaiken päin persettä." Ja tosiaan, ajankäytöllisestä asetelmasta huolimatta, vaimoni ei viimeiseen 8 vuoteen ole käynyt ruokakaupassa lähikaupan pikkuostoksia lukuunottamatta. Kuvaavaa on se, että vaimoni ei edes tiennyt, missä lastemme harraspaikat sijaitsevat, koska hän ei ikinä vienyt heitä niihin.

Näiden asetelmien kyseenalaistaminen johti aina uhriutumiseen ja minun syyllistämiseen.

Hei, kyllä mun mielestä vaikuttaa siltä että jonkinasteisia narsistisia piirteitä kumppanillasi on. En tietenkään ole oikeutettu diagnoosia antamaan mutta aikamoista hyväksikäyttöä tuntuu suhteessasi kumppanisi puolella olevan. Et selvästikään tule nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Kumppanisi mitätöi sinua eikä ota vastuuta perhe-elåmästänne vastavuoroisesti. Sitten tuo muutos kun toinen on koukutettu suhteeseen ei ole tervettä. Muistuttaa vähän samanlaiselta avioliitolta jossa veljeni oli täysin alistettavissa. Hän erosi juuri siksi vaimostaan. Itsellänikin kokemusta narsistisesta persoonasta (aiemmin tänne myös kirjoittanut). Sun kannattaisi hakea apua ja koettaa selvittää asiat kumppanisi kanssa. Jos asiat eivät muutu niin eivät muutu. Sitten kannattaa pohtia onko suhdetta hyvä jatkaa.

Olo on täysin tyrmätty. Viimeisten vuosien aikana olen saanut perustella vaimolleni esim. leikkaushoitoa vaatineen sairauden olemassaoloa, että sillä on vaikutuksensa minuun ja, että sen hoito vaatii oman toipumisensa. Arjessa kaupassa käynnit ovat 100% minun vastuulla ja kauppaan olen saanut mennä vasta kun lapset ovat nukkumassa. Sieltä palatessa tulee haukut siitä mitä olen ostanut. Vaimoni vaatii, että minä haukkuisin vanhempani joululahjoista, jotka he lapsille ostivat.

Kun muutin eri osoitteeseen, reaktio häneltä on, että minun tulee unohtaa kaikki ja aloittaa suhde alusta. En meinaa uskoa korviani. Tällaisen "käänteen" arvioi uusin silmin, kun ekan kerran joku sanoi sanan "narsisti" vaimostani.