KESKUSTELUFOORUMI

Narsistin on vaikea ymmärtää, että kuollut ruumis ei ole sama kuin elävä ihminen.
Hän saattaa ihmetellä miksi eroa tehtäisiin. Kun yrittää selittää, että kuollut on pelkkä ruumis ja
sillä ei ole elävän ihmisen funktionaalisia ominaisuuksia, personallisuutta yms., se on vain ruumis, niin
narsisti saattaa kysyä tarkoitanko jotain sielua tai vastaavaa. Ikään kuin ihmisen psykologinen ulottuvuus olisi hänelle vieras.

Narsisti saattaa keskustelussa, joka sivuaa kuolemaa todeta että "...jos sattuisi niin, että minä joskus kuolisin, niin..."
Hän antaa ymmärtää, että on kuolematon, mutta erikoistapauksessa hänkin voisi kuolla.

Lisäksi tyypillistä on ylimielinen ja kevyt suhtautuminen kuolleisiin ja kuolemaan. Hän selvästi kokee olevansa asian yläpuolella.

Tätä voi käyttää jopa narsistin tunnistamisen apuna: jos joku puhuu kuolleista ja kuolemasta jotenkin outoon sävyyn ilman kunnioitusta ja ikään kuin
täysin ymmärtämättä ilmiön laatua tavalla, jonka jokainen ns. normaali ihminen käsittää, niin on aivan mahdollista että kyseisellä henkilöllä on jokin
luonnehäiriö.

Hautajaiset ovat narsistille tilaisuuksia, joissa hän voi ottaa näkyvän roolin. Usein omaisten voi olla kiusallista seurata narsistia, joka ei oikeasti näytä tuntevan asianmukaisia tunteita, vaan näyttelee yli.

Lesken roolikin tuntuu olevan mieluinen mahdollisuus päteä. Olen hämmästyneenä seurannut kuinka puolisoon kohdistunut halveksunta katosi taikaiskusta kun tämä kuoli ja koko menneisyys on kirjoitettu uudeksi tarinaksi hyvästä liitosta. Aiemmin oli jatkuvaa haukkumista ja halveksuntaa, nyt kun puoliso on kuollut, tämä onkin pyhimys, jota vahditaan mustasukkaisesti. Kuva on pöydällä ja kynttilää poltetaan sen edessä ja merkillisistä pikkuasioista alkaa hirveä sättiminen, että joku muka häpäisee vainajaa.
Jos vainajaa muistellaan ja kehutaan, leski pullistelee itsetyytväisenä kuin häntä siinä kehuttaisiin.

Minulle on tullut sama vaikutelma kuin Jampalle, ettei narsistinen ihminen taida hahmottaa sitä, että hänkin kuolee tai sitten torjuu sen mielestään. On hassu tunne, että hän ajattelee ohjailevansa muita vielä kuoltuaan, kun on tehnyt niin eläessäänkin... ett hän edelleen kykenisi leikkimään muilla kuin marionettinukeilla.. että minä ja muutkin jotenkin hänen pakottaminaan astuisimme hänen saappaisiinsa ja jatkaisimme elämää hänenä..
Onhan asia jotenkin ymmärrettävissä, jos narsististen ihmisten kokee läheiset jatkeenaan... että minäkin olisin kuin hänen raajansa ja jatkaisin sitä kautta hänen osanaan, jonka toimia hän edelleen valvoisi ja ohjaisi.
Kokonaan katoaminen taitaa olla pelottava ja ahdistava ajatus.

Puhuimme joskus isommalla porukalla, miten kukin haluaa tulla haudatuksi ja äitini totesi siihen omalla kohdallaan, että "pitää katsoa sitten".. aivan kuin hän olisi kuolemansa jäljeen osa hautajaisia suunnittelevaa porukkaa. Toki tuo oli suht kepeää jutustelu, mutta ehkä kommentti paljastaa kuitenkin jotain yhdistettynä muihin havaintoihin hänen suhtautumisestaan kuolemaan.

Avoanoppi ja avoappiukko ovat jääneet melko vieraiksi koska asuvat kaukana. Harmi, koska vaikuttavat olevan ihan hyviä ihmisiä. Meillä tuo yksi on vanhojen vanhempiensa lähestyvään kuolemaan viitaten puhunut lähinnä perinnöstä ja siitä, kuka kantaa arkkua. Tai siis määrännyt ja uhkaillut poikamme arkunkantajiksi. Mikä toimii todella hyvin itsenäistymässä oleviin nuoriin miehiin, jotka eivät koskaan ole pitäneet isästään.

Tarkoitus siis on, että menisimme hautajaisiin näyttelemään jotain perheidylliä, jota ei ikinä ole ollut. Mies on myös suunnitellut näitä hautajaisia jo pitkään. Mitään konkreettista hän ei tule niiden eteen tekemään.

Miehen äiti, joka on työteliäs nainen kuten minäkin, taitaa tuntea poikansa, sillä mies, harvinaisena avoimena hetkenään, kertoi äitinsä sanoneen että haluaa jättää perintönsä minulle ja lapsenlapsilleen.

Minullakin on vanhenevat vanhemmat. Mekään emme ole hirveän läheisiä, mutta viikoittain yhteyksissä kuitenkin. Vanhemmat pärjäävät vielä keskenään. Toivon heille paljon terveitä hyviä elinvuosia, enkä edes halua miettiä mitään perintöä tai hautajaisia. En edes halua perintöä vaan mieluummin pitäisin vanhempani vielä pitkään.

Minusta tämä ajatustapojen ero kertoo paljon. Toinen ajattelee vanhempiensa kuolemaa tilanteena josta voi hyötyä, ja jossa voi päästä esiintymään edukseen.

Äitini suhtautui oman äitinsä kuolemaan niin, että kun isoäitini oli jo sairaalakunnossa, en saanut mennä häntä enää katsomaan. Kuulemma se olisi ollut minulle jotenkin liikaa. Nuorempanakaan en saanut mennä sellaisiin hautajaisiin, joihin vanhemmat osallistuivat, "kun ne ovat niin surullisia tilaisuuksia". Olin siinä iässä, että kaikki maailmassa kiinnosti, myös hautajaiset.
Myöhemmin, kun kummisetäni oli samassa tilanteessa, sain mennä häntä katsomaan. Tästä piti toki ensin keskustella, mutta ilmeisesti olin viisikymppisenä jo niin kypsä, että voin mennä...
Hänen omasta kuolemastaan puhutaan välillä asiallisesti. Tehtiin yhdessä elvytyskieltokin. Sitten ensin tuli, että saa polttaa, mutta koska isä ei halua tulla poltetuksi, on suhtautuminen nyt vähän kahden vaiheilla.
Sitten taas välillä huokaillaan, että varmasti hän kuolee ennen isää, ja annetaan joissakin keskusteluissa ymmärtää, etten saa käyttäytyä huonosti, tai aiheutan hänen kuolemansa.
Ilmeisesti mitä vaan suhtautumistapaa voi käyttää tilanteen mukaan, pääasia etten saa selkeää kuvaa, mitä koko tilanteesta pitäisi ajatella. Nyt kun olen vihdoin 6-kymppisenä tajunnut, että tämähän on narsistista käytöstä, niin olen saanut otettua koko asiaan paljon etäisyyttä. Niin paljon on elämän aikana tullut itkettyä tämän ihmisen takia, etten takaa yhtään, että hautajaisiin asti riittää kyyneliä.

Omalla exällä on tosi vinksahtanut tapa puhua kuolemasta ja kuolleista.

Erään hänen läheisen ystävänsä perheenjäsen kuoli yllättäen, kyseessä vielä nuori ihminen. Mies ei kertonut tästä minulle mitään, vaan olin luulossa että olemme menossa vain ihan muuten vain vieraisille. Taloon astuessa aistin heti, että nyt on jokin vialla, ja hetken kuluttua luonnollisesti selvisi, että tämä henkilö X oli kuollut. Olin luonnollisesti järkyttynyt, esitin suruvalittelut ja koko vierailun puhuimme luonnollisesti vainajasta ja hänen kuolemastaan.
Exä yritti koko_ajan kääntää keskustelua ihan muihin aiheisiin, häpesin silmät päästäni ja käänsin aina sitkeästi puheen takaisin vainajaan, koska exän ystävällä oli selvästi hyvin kova tarve (luonnollisesti!!!) käydä tapahtunutta läpi.

Sitten kun lähdimme ja pääsimme autoon, aloin heti tentata, että miksi ihmeessä hän ei ollut kertonut minulle mitään????? Kauhea tilanne mennä tuolla lailla surevien ihmisten luo, kuin mikään ei olisi vialla!
Exä sitten selitteli tuttuun tapaansa tilanteen niin päin, että minä pyysin anteeksi, koska olin ollut itsekäs enkä ollut huomioinut hänen tunteitaan - hän oli tuntenut olonsa ulkopuoliseksi koko vierailun! Hän alkoi myös selittää, että kokee kuolleista puhumisen epämukavana, koska ei kestä katsoa ruumista arkussa. Ei ruumiin katsomisesta ollut missään vaiheessa edes puhetta, eikä se liittynyt tilanteeseen mitenkään.

Lisäksi hänellä on myös näitä heittoja "jos joskus kuolen" ja hyvin voimakkaita ajatuksia, että jotenkin ohjailisi elävien elämää vielä kuoltuaankin.

Näin uutena näitä lukiessani sain taas uuden ihmettelyn aiheen; ihan kuin meillä. Kuolemaan suhtautuminen narsistille lienee siis hyvin erilainen versus ns. Normi ihminen!? Sukulaisten kuolemia ainakin meillä vain odotetaan ja perintöä; niiden eteen on persettä nuoltu. ( Hänen sanojaan) Lemmikkien kuolema on täysin yhdentekevää; sitten hankitaan uusi. Lemmikistä jos on joku vika, voi sen myös ampua ja hankkia uuden. Itse suhtaudun hyvin realistisesti lemmikin kuolemaan osana kaarta kun se pienenä tulee mutta voi sitä surun määrää siinä hetkessä kun eron hetki tulee.
Liityin tänne tosiaan tänään ja alan etsiä tietoa ja nousen tästä vielä .

Meillä ei ole äidin omalle kohdalle tulevasta kuolemasta saanut koskaan puhua ja aistin sellaista kuolemanpelkoa ja sitä kautta koko asian kieltämistä. Kuitenkin toisten poismeno hautajaisineen on kunnon show kaikille muille asianosaisille. Hautausmaallakin käy talkoissa ja laittelemassa kukkia ties kenen haudalle, kun on niin hyvä ihminen (samalla haukkuen ja poistaen toisten laittamat asetelmat tai jos ei kukkia ole, niin haukkuu sitten ne sukulaiset, kun eivät ole käyneet puskia laittamassa).
Samalla narsistin ikääntyessä hän on alkanut tutkituttamaan itseään yhä enemmän, ja jos jotain paikkaa ei saada ”kuntoon”, hän syyttää siitä kaikkia terveydenhuollon ammattilaisia ja on todella katkerana.
Ei siis hyväksy heikkenemistään. Toisaalta uskon, että hän todella kuolee viimeisenä - tuhoten kaikkien lähellä olevien psyykkeen ja sitä kautta fyysisen terveyden ensin. Olen miettinyt, voinko ainoana lapsena jättäytyä pois oman biologisen synnyttäjäni mahdollisista hautajaisista. Olen rajannut hänet jo nyt eläessään ulkopuolelle, mikä ei aina onnistu yrityksistäni huolimatta.

Mun ex-miesystäväni asuu paikkakunnalla x, jonne myös hänen vanhempansa ovat aikoinaan muuttaneet. Eron jälkeen tää mun ex sanoi mulle, "vielä jos pari vuotta asuis täällä, josko nuo vanhuksetkin olisi siihen mennessä kupsahtaneet".
Sanoin tuosta kommentista, että toihan on kun toivois jonkun kuolemaa. Sanoi, että toihan nyt on normaali sanonta