KESKUSTELUFOORUMI

Muutama kuukausi asiaan havahtumisesta on nyt kulunut, ja vaikka olen henkilökohtaisesti välit katkaissut, asia ei jätä rauhaan. Ajattelin että josko se helpottaisi jos jonnekin kirjoittaa. 20 vuotta elämästä on tullut elettyä anopin hyväksikäytön ja alistamisen alla, ja kuvasin sitä otsikossa harmaaksi ajaksi koska sitä mä koen että piilonarsistin kanssa eläminen on: siitä puuttuu värit, mutta se ei ole niin avoimen mustaa että siitä ymmärtäis lähteä pois. Mieleen palautuu päivittäin tilanteita joissa todellisuus olikin muuta kuin mitä luulin.

Tästä voi tulla yksi viesti, tai pidempi viestien ketju. Asiaa mulla todellakin on mitä toivon saavani nyt ulos. Joitakin yksityiskohtia jätän kertomatta tai muutan jotta anonymiteetti säilyy. Terapeutin kanssa olen asiaa käsitellyt jo lastenkin vuoksi, ja olen sillä tavoin sinut tämän kanssa, mutta arjessa tämä ei jotenkin jätä rauhaan. Vertaistuki on ehkä puuttunut. Puoliso ei vertaistukea ymmärrettävästi ole; hän on ymmärtänyt äitinsä olemuksen, joten hän käsittelee nyt omaa elämäänsä ja menetettyä nuoruuttaan narsistin lapsena. Siinä ei oikein laiteta itämaista tunteidenpurkuhuonetta pystyyn, että heitelläänpä yhdessä lasiruukkuja seinään ja huudetaan perk*leitä. Käsittelyssä hänellä on toisenlaiset asiat.

Itse ajauduin terapiaan muista syistä ja elämä on hyvässä vauhdissa nyt, mutta kyllähän siinä aina on syy miksi narsistin uhriksi päätyy. Ihminen on silloin vastaanottavainen ja sitä kannattaa kyllä käsitellä, koska toistuminen on mahdollista. Mun piti tunnistaa narsismi ja olla todella valaistunut koska olen kohdannut elämässäni jo kaksi selkeää julkinarsistia, mutta en siitä huolimatta tiennyt että elän haavoittuvan narsistin varjossa päivittäin.

Mietin että kai tätä täytyy jotenkin teemoitella. Ei voi millään kirjoittaa kerralla kaikesta.
Kerron kuitenkin palastellen asioista joita haavoittuva narsistinen anoppi minulle ja perheelleni aiheutti ja miten asiat näkyivät meidän ja mun elämässä. Toivon että joku saa näistä jotain myös itselleen. Mä uskon myös että meitä on ainoastaan tässä sukupolvessa satoja.

Aluksi olin tietenkin maailman paras miniä. Olin tullut pelastamaan hänet (hän oikeasti sanoi näin), me laitamme yhdessä asiat kuntoon ja pidämme yhtä ja kaikki on upeaa. Samalla hän tosi hienosti ja varovasti kyseli aina että miten mun kotiperheessä toimitaan, ja osasi asetella kysymykset niin että vastakohtia löytyi. Yleensä siten, että minä olin anopin kanssa samalla puolella ja mun oma perhe oli sillä toisella laidalla. Hän veti minua itsensä kanssa samaan leiriin, hyvien juttujen puolelle, omaa sukuanikin vastaan. Kehumalla miten ainutlaatuinen ja hyvä minä olen, luomalla me-henkeä. Tätä onnellisuuden vaihetta kesti tosi lyhyen aikaa, mutta se riitti siihen että mielikuva mun ainutlaatuisuudesta oli luotu. Olin valmis toimimaan niin kuin multa edellytettiin jotta pysyisin tässä hyvien tyyppien kerhossa jossa oli luvassa vain kaikkea hyvää ja upeaa. Erityisesti hän kertoi mulle siitä, miten a v o i n heidän perheensä on kaikelle uudelle, ja miten heillä p u h u t a a n asiat aina halki! Tämähän oli siis täysi vastakohta totuudelle, kuin yö ja päivä, mutta siitä se gaslighting alkoi. Hoe toistuvasti että aurinko paistaa niin toinen ei lopulta tajua edes kyseenalaistaa että miks täällä sitten on pimeää. Jää vaan semmoinen outo hyhmäinen epävarmuus.

Itsetuntoni on ollut ennen terapiavuosia aivan surkea, joten olin todella altis narsistin uhriksi. Olen käsitellyt paljon sitä häpeän tunnetta kun olen puhunut omasta suvustani ikävästi. Hän sai minut arvostelemaan omaa sukuani. Hän loi mielikuvaa, että tässä porukassa ei sellaisia ikävyyksiä ole kuin mitä minun suvussani on ollut, olen suorastaan turvassa heidän kanssaan! Pääsin tätä onneksi purkamaan terapiassa tänä syksynä nopeasti, sillä terapeutti osasi kysyä tätä itse: onko minua johdateltu esimerkiksi puhumaan läheisistäni pahaa ja voisiko jotain niistä käyttää minua vastaan vaikka mustamaalatakseen minua suvulleni. Anoppi toden totta uhkasi viimeisimmässä kohtaamisessamme soittaa vanhemmilleni ja kertoa miten kamala ihminen olen, mutta sitä puhelua ei ole koskaan soitettu. Se oli tyhjä uhkaus.
Jälkeenpäin osasin jo nauraakin kyseiselle uhkaukselle, sillä olisihan se nyt melkoista ollut että yksi mummeli olisi soittanut toiselle mummelille että sinun 40-vuotias tyttäresi on käyttäytynyt huonosti!

(Tämä on muuten yksi tosi tärkeä juttu narsistin uhrina olemisesta: siinä taantuu lapsen rooliin. Olet kuin lapsi tai nuori joka on varastanut tikkarin, etkä osaa välttämättä kokea että olet aikuinen ihminen ja se narsisti, olkoon vaikka itse paavi, on sun kanssa täysin tasavertainen. Siitä taantumisesta on tärkeetä päästä pois ja löytää oma ihmisarvonsa. Jokainen lause mitä narsisti sanoo sulle, sulla olis teoriassa yhtäläinen oikeus sanoa sille takaisin. Sitä kannattaa miettiä vaikka niin, että miten sä reagoit jos sulle sanotaan että "olet viallinen" ja miten se narsisti-oletettu reagoisi jos sanoisit sille että "olet viallinen". Uskon että eroavaisuus on aika iso. )

Haasteita ja ihmetystä oli toki tuon 20 vuoden mittaisen matkan varrella jo paljonkin, mutta asiat muuttui lopullisesti kun minä sairastuin vakavasti. Jouduin kouluttautumaan uudelle alalle ja järjestämään koko elämäni uusiksi. Siihen meni monta vuotta mutta mun elämä ja perheeni elämä on kaiken tuon jälkeen hyvää, mulla on uusi ura edessä jos elon päiviä riittää, eikä meiltä puutu mitään.

Anoppi ei kuitenkaan kokenut mun sairastumista ollenkaan hyvin ja hänen narsistin naamionsa alkoi repeillä pahasti. Anoppia ei kiinnostanut että sairastuin ja olin ollut hengenvaarassa, vaan hän oli huolissaan että mitä hän sanoo omille tuttavilleen kun meidän tilanne on "tällainen". Hän koki häpeää että olin sairastunut. Toisekseen anoppia kiinnosti että miten mä tuon rahaa "yhteiselle tilille" jos en käy töissä. Nämä sanat on tullu hänen omasta suustaan suoraan mulle sekä mun miehelle. Hän ei k o s k a a n kysynyt että miten mä voin, eikä ilmekään värähtänyt kun kerroin että sairauteni on vakava. Samaan aikaan me miehen kanssa elettiin kriisiaikoja ja suunniteltiin että miten me järjestellään meidän elämä tän sairauden kanssa.

Anopin silmissä mä en yhtäkkiä enää ollutkaan esiliina päällä liitelevä kotiäiti joka edustaisi koko mieheni perhettä ja sukua pakkosuorittamalla elämää, pitämällä ulkokuoren siistinä, ja hymyilemällä vaikka keppi per*eessä, vaan minusta tuli ihminen joka alkoi sanoa ”ei kiitos” tai ”en valitettavasti ehdi”. En tehnyt enää palveluksia hänelle, enkä ihmisille joille hän oli luvannut palveluksia mun puolesta (tämäkin oli yksi tapa kerätä kunniaa "mainion ja avuliaan miniän" välityksellä). En tullut sukujuhliin velvollisuudesta, tulin vain jos itse halusin. En kuitenkaan koskaan haastanut riitaa ja kieltäydyin aina asiallisesti ja kohteliaasti. Myös sairastumiseni itsessään oli suvulle häpeä, minusta puhuttiin avoimesti pahaa selkäni takana eikä sillä oikeasti ollut väliä mitä minulle kuului. Minä olin rikkonut anopin illuusion täydellisestä perheestä, täydellisestä miniästä, täydellisestä suvusta sekä rikkonut myös sukulinjan naisten asemasta äitinä joka elää vain miehelleen ja lapsilleen. Aloin nimittäin luomaan uraa. Tästä kaikesta muutoksesta alkoi parin vuoden jääkausi joka sai huipennuksensa tänä syksynä. Samalla vahvistuivat kaikki epäilykseni lopullisesti todeksi, kun anoppi sylki minulle suustaan juuri niitä syytöksiä joista olin puhunut miehelleni jo vuosia, epäillen anopin olevan tyytymätön siihen millainen minä ihmisenä olen. Sen kohtaamisen jälkeen meni vielä viikko ennen kuin istahdin alas sängyn laidalle kesken äänikirjan kuuntelun, kun palaset ajatuksissani yhdistyivät ja ymmärsin että olen ollut tekemisissä narsistin kanssa viimeiset 20 vuotta. Se muutti mun elämän täysin, kerron siitä sitten kyllä kun tämä saaga joskus loppuu

Luulisin että kirjoitan seuraavan tekstin sitten rahaan liittyvistä asioista ja siitä miten meidän elämään vaikutettiin taloudellisesti, se on aika iso teema haavoittuvan narsistin kanssa. Ehkäpä jopa yksi pääteema.

Haavoittuva narsisti ja materia

Selkein manipulaation keino koko avioliittomme aikana oli raha ja tavaroilla lahjominen, reviirin valloittaminen, ja lopulta niillä vakava kiristäminen. Aluksi tuntui hyvältä kun meitä ”autettiin”. Tietenkin juuri uuteen kotiinsa muuttanut nuori pariskunta otti apua vastaan, vaikka me ei rahallisesti sitä olisi tarvittu. Jos oltiin yhdessä ravintolassa, ostoksilla, lomalla tai missä vaan, anoppi vaati saada maksaa. Tilanne oli aina hiukan outo ja epämukava, mutta ehkä siksi ei tullut sanottua vastaankaan. Emme tosin pyytäneet ikinä mitään, he valitsivat itse antaa rahaa tai tavaroita vaikka emme olleet rahapulassa. Rahalahjat tulivat joskus oudosti saatesanoilla, että mihin lahjaksi annettua rahaa saisi käyttää tai mihin ei. Ne tuli kuitenkin ohitettua huomautuksina, koska en ajatellut, että kukaan sellaista sanoisi tosissaan. Silti olin kuitenkin silloin jo (alitajuisesti) varovainen ja keksin aina ”hyveellisiä” asioita mihin olin rahan muka käyttänyt, jos siitä tuli puhetta. Ei halunnut sanoa ostaneensa juustoja ja viiniä ja elokuvia koska ne eivät olleet anopin mielestä sopivaa ajanvietettä, mieluumin sanoin jotain muuta. Tästä on hyvä hahmottaa että se alitajuinen pelko on istutettu minuunkin jo tosi alkuvaiheessa.

Jos meille annettiin tavaroita, niiden mukana tuli uhkaukset:
Tämä lahja oli kallis, se täytyy sitten pysyä ehjänä. Tätä ei sitten missään nimessä myydä mihinkään. Näitä ei sitten anneta kenellekään. Tämä on kulkenut suvussa ja tämä on saatu lahjaksi ja tämä on niin a r v o k a s, olkaakin varmoja että se pysyy tallessa. Takaisin ette sitten tuo mitään kun minä olen lapsena jo säästänyt nämä ja nyt ne teille annan." Me hymyiltiin ja kiiteltiin, kun ei oikeasti muuta osannut. Puheet olivat kuin toinen olisi sydänverestään antanut. Hän asetti sanoillaan niin ison painoarvon sille että meidän on pakko jatkaa hänen elämäntapaansa ja perintöään näiden tavaroiden keräämisessä ja vaalimisessa. Hän toi riveillä ja niiden väleissä vahvasti esiin, että olisi julma ja vakava loukkaus jos me emme niin tekisi. Kehumalla ja uhkailemalla. Eihän meille mitään timantteja ja kultaa tuotu, vaan ihan tavallisia käyttöesineitä tai käsitöitä jotka anoppi itse koki arvokkaiksi. Ymmärsin vasta nyt välien katkaisemisen jälkeen, että meihin siirrettiin noissa tavaroissa anopin häpeä ja hänen omat tarpeensa. Hän oli ehkä kokenut olleensa pakotettu jatkamaan edellisen polven perintöä, joten hän oli valinnut meidät jatkamaan itseään samalla tavoin.

Omat vanhempani kysyvät esimerkiksi aina että haluammeko tai tarvitsemmeko jotain, mitä tahansa he tuovatkaan. Minulla kesti kauan ymmärtää että se olisi normaali ja toisen kotia kunnioittava toimintatapa, ei se että tuodaan laatikoittain tavaraa ja vaaditaan ottamaan vastaan ja kunnioittamaan niitä. Koko ajan taustalla kulki tietenkin myös rakkauspommitus, eli minua kehuttiin miten hienoa on kun minä arvostan samoja asioita kuin hän, ja miten on niin vaikea löytää tällaisia minun kaltaisia kunnollisia ihmisiä jotka ajattelevat tässä maailmassa vielä oikein! Uhriutuminen kuului myös aina keskusteluihin kiinteänä osana: kun minä olen niin kovan työn tehnyt elämässä jotta te s a a t t e nämä tavarat nyt itsellenne, kyllä minun piti niin kiitellä monta vuotta kun Riitta-täti tämän tekemänsä maton minulle antoi. Ja minä seisoin sanattomana taas pitsiverhojen ja seinäryijyjen keskellä nyökyttelemässä.

Tavara ja vaatteet olivat usein myös käyttökelvotonta tai vanhaa, mutta vähintään aina anopin makuun sopivaa ja hänen mieltymyksiään tukevaa. Hän tarjosi meille ja erityisesti miehelleni välillä jopa vuosikymmeniä vanhoja talvitakkeja tai kenkiä, mikä oli täysin ristiriidassa siihen että perhe oli varakas ja hän itse käytti itseensä kyllä rahaa. Erityisesti kun ensimmäinen lapsemme syntyi, alkoi anoppi etsiä varastoista vanhoja tavaroita ja vaatteita ja puhui puhumasta päästyään että me niitä samoja käyttäisimme. Painostus oli kovaa: ei tarvitse käyttää rahaa uusiin, eihän näissä ole mitään vikaa, nämä ovat niin kauniita! Ymmärrän nyt myöhemmin, että hän todennäköisesti koki voivansa itse alkaa elää jotenkin tätä ensimmäisen lapsemme elämää. (Palaan siihen teemaan vielä myöhemmissä kirjoituksissa.) Vaikka käytettävissä olisi ollut uusia ja käytännöllisiä tavaroita, hän käytti meidän lapsillamme itse säästämiään vanhoja. Jos hän hoiti vauvaa, hän oli poikkeuksetta vaihtanut sille oman makunsa mukaiset vanhat vaatteet. Jopa lastenvaunut siltä ajalta kun hän sai esikoisensa, olisi ollut otettava käyttöön, koska ne on hänen mielestään niin kauniit ja hyvin hekin ovat niillä pärjänneet! Onneksi tuolloin pidin pääni enkä taipunut. Kyllä sitä hänen keräämäänsä tavaraa silti meille aika paljon päätyi. Hän toi meille myös käytettyjä lastenvaatteita joita hän keräsi tuttaviltaan, ja sen lisäksi osti jatkuvasti lapsille esimerkiksi juhlavaatteita. Oman makunsa mukaisia, tietysti. Hänen mielestään suorat housut ja henkselit olivat n i i n kauniit ja ihanat alle vuoden ikäisellä, ja voi nuo nahkakengät, eikö niitä voisi pitää aina! Kun me taas pidimme..... no, mitä nyt vauvalla pidetään yllä kun vaippaa ja vaatteita vaihdetaan monta kertaa päivässä ja vauva opettelee liikkumaan.

Ei ole liioittelua sanoa, että jos lasketaan kaupan muovikasseissa niin saimme pelkästään lasten ollessa alle 10 vuotiaita varmaankin lähemmäs sata pussillista vaatteita. Joko uusia juhlavaatteita vaikkei ollut mitään juhlia, käyttökelvottomia naamiaispukuja tms. joista lapsi kasvoi kuukaudessa ulos, tai sukulaisilta kerättyjä monella lapsella olleita, haalistuneita ja kuluneita. Näistä käyttöömme päätyi lopulta ehkä yhden pussillisen verran. Näitä vaatepusseja oli vieläkin varastossa kun aloin sitä tänä syksynä tyhjäämään. Me emme saaneet vaatteita joita pyysimme, yritimme kyllä sanoa asiasta. Minusta tuntui sairaalloisen pahalta, kun hoitovapaalla ollessani lasten kanssa rahasta oli tiukkaa ja katselin anopin ostamia juhlapukuja tai hassuja mehiläisasuja. Laskin, että montako sataa euroa ne ovat maksaneet, ja paljonko sillä rahalla olisi saanut tarpeellista käyttövaatetta lapsillemme näiden turhuuksien sijaan. Ymmärrän nyt myöhemmin, että anoppi esineellisti myös lapsiamme tuolloin, ja kannan syyllisyyttä että annoin sen tapahtua. Ymmärrän vasta nyt myöhemmin, että lapset eivät kelvanneet koskaan sellaisina millaisina heidät vaikka vietiin kylään, vaan heille aina puettiin jotain tai muutettiin heidän olemustaan jotenkin. Tämä oli tosi kylmäävää ymmärtää, että näin on todella tapahtunut: lapsia muokattiin aina. Jos olin pukenut lapsen ulos menoa varten, niin vähintään hänelle kaivettiin joku anopin omien lasten vanha kaulahuivi kaulaan. Tämä jatkuvana ja säännöllisenä ilmiönä oli minun mielestäni narsistista reviirin merkkaamista, juuri sellaista mitä haavoittuva kiero narsisti voisi tehdä. Onneksi heidän keskenään viettämänsä aika oli kuitenkin rajallista, ja aloin suojelemaan lapsia jo vuosia sitten vaikka lopullinen välirikko tulikin vasta tänä vuonna.

Meidän koti ja varasto oli siis tämän 20 vuoden jäljiltä täynnä tekstiilejä, koriste-esineitä ja astioita mille ei saanut tehdä oikeastaan mitään. Kun jossain vaiheessa aloin ymmärtää että olen varmaankin tekemisissä narsistin kanssa, ymmärsin myös katkerasti että anoppi on vallannut kotimme. Muistan sen hetken kun havahduin. Joka paikkaan mihin katseeni käänsin, näin jotain mitä en oikeastaan ollut itse kotiini valinnut. Ei saa viedä kierrätykseen, ei saa myydä, ei saa antaa, ei saa rikkoa, ei saa palauttaa. Monillakaan esineillä ei ollut meille itsellemme merkitystä tai käyttöä, mutta emme uskaltaneet uhkailujen varjossa laittaa mitään pois. Kaikki ”pakotiet” tavaroilta oli anopin puheissa suljettu. Jos annettiin jotain hyväntekeväisyyteen, sekin oli oltava anopin määrittelemä taho. En saanut erityisestikään antaa ystävilleni tai sukulaisilleni mitään mikä oli alun perin häneltä lähtöisin. Ehdotin kerran että veisin häneltä saamani käytettyjen vaatepussin naapurin viisilapsiselle perheelle. Hän totesi korostetun kuivasti että "jaa". Ymmärsin nyt, että hän hallitsi sairaalloisesti kaikkia tavaroita ja materiaa mihin hän oli ollut jotenkin osallisena. Pelko oli läsnä, sillä kumpikaan meistä ei halunnut olla tilanteessa jossa anoppi kysyisi puolihuolimattomasti että missä ne Riitta-tädin neulomat lapaset on, ”ettehän vaan ole niitä antaneet tai myyneet”. Niinpä, vanhoista virttyneistä lapasista olisikin saanut hurjasti rahaa. Tällaisiakin tilanteita todella oli, hän teki aivan mitättömistäkin tavaroista pistokokeita että onko tavara vielä tallella. Hän saattoi antaa myös lapsille jonkun vanhan lelun tarpeettomana, ja puolen vuoden kuluttua aloittaa keskustelun, että hän haluaa sen nyt takaisin koska se on kallis perintöaarre. Havaitsin jo silloin, että nämä kyselyt ajoittuivat useasti tilanteeseen jossa hän oli meihin muussa yhteydessä jotenkin tyytymätön.

Nämä annetut tavarat olivat siis henkisen väkivallan ja manipulaation välineitä. Kaksoisviestintä toimi tässäkin erinomaisesti: hän korosti sitä miten antelias ja uhrautuva hän on kun antaa materiaalia, miten hän meihin panostaa ja meistä huolehtii, valvoo välillä yökaudet miettien että kunpa meillä olisi kaikki hyvin, toivoo että "kaikesta huolimatta" ( ) meidän elämä menee hyvin vaikka hänellä olisi vaikeaa. Totuus oli aivan päinvastainen. Myöhemmin kävi selväksi että hän ei ollut antanut nappiakaan ilman että sillä ostettiin kiitollisuudenvelkaa, joka käsittääkseni on haavoittuvan narsistin yksi ydinominaisuus.

Huhhuh, olipahan kertomus... Siellä taustalla tuntuu olevan jatkuva kiitollisuudenvelan kerryttäminen, ja sen varjolla sitten voi toimia miten huvittaa, olla täysin rajaton hallitsija.

Mun äiti oli (mun ollessa nuori opiskelija) sellainen, että saattoi vaan laittaa mun tilille rahaa pyytämättä, tai jos jotain pyysin, laitto tuplana ja sit mulle tuli olo, etten voi olla epäkiitollinen missään tilanteessa tai laittaa rajoja hänen toiminnalleen, kun hän on niin ollut auttavainen ja rahaakin laittanut ihan pyytämättäkin. Se se ongelma onkin. Että laittaa, vaikka ei sitä pyydetä ja haluata. Tai laittaa enemmän, kun pyydän. Tavallaan tuntu, et äiti osti ystävällisyyttä/rajattomuutta sillä kaikella. "Ota tuosta rahaa, äläkä vaan kyseenalaista mun täydellisyysharhaani, tai puutu sanallakaan jos toimin kyseenalaisesti" Lopulta, kun tilanteita tuli tarpeeks, annoin välien kuihtua. En kestäny sitä, et toinen uhriutuu ja suuttuu jos kieltäydyn tarjotusta "avusta".

Juuri kun lähetit tämän viestisi, muokkasin tuonne edellisen viestini loppuun lähes saman tekstin mitä sinä kirjoitit, eli

Siellä taustalla tuntuu olevan jatkuva kiitollisuudenvelan kerryttäminen

.

Koen että sitä se juuri on, ja siihen kuuluu mun mielestä olennaisena osana tuo että annetaan pyytämättä. Pyytämällä saadut asiat tuntuu että ne kerryttää sitä velkaa vielä potenssiin kolme. Itsellä vasta tulossa ne kirjoitukset missä varmaan tulen kirjoittamaan siitä, että miten niitä koettuja kiitollisuudenvelkoja on yritetty periä. Tuo on hyvin kuvailtu mitä kirjoitit, että sillä ostetaan oikeastaan rajattomuutta. Jos toinen antaa sulle yhtäkkiä 50 euroa ja pari päivää myöhemmin pyytää jotain, niin siinä on vaikea kieltäytyä. Puhumattakaan sitten kun se velan kerryttäminen on jatkuvaa. Meillä sitä alkoi tapahtua enemmän kun itse aloin antaa välien viilentyä; selkeästi kun aloin välttää sitä että minua ei pysty manipuloimaan suoraan, keinoja kyllä keksittiin että miten velkaa kerrytetään vaikkei oltaisi edes tekemisissä.

Hyvä että oot tehnyt ratkaisun äitisi kanssa ja oot saanut elää rauhassa sen jälkeen! Eihän niitä välirikkoja ikinä toivoisi, mutta joskus sille vaan ei voi mitään.

3. Sivusinkin tuossa toisessa viestissä jo rahaa ja sen käyttämistä vallan välineenä.

Siitä voisin varmaan kirjoittaa vaikka oman kirjan, mutta riittää kun totean että rahan valtaa käytettiin koko ajan siten, että rahaa annettiin ja sitten samalla annettiin ymmärtää että sen käyttöä valvotaan jatkuvasti ja tarkalla syynillä. Sekä ihan omien henkilökohtaisten rahojen että lahjaksi saatujen. Rahankäyttömme ei ollut meidän yksityisasia, sitä ohjailtiin henkisen kaltoinkohtelun ja häpeän tuottamisen keinoin, sekä myös suoraan nöyryyttämällä.

Suhde rahaan on anopilla pahasti vinksallaan eikä siitä voi keskustella oikeastaan koskaan normaalisti, niin kuin muiden kanssa voi. Rahan arvoa samaan aikaan jotenkin väheksytään ja halveksutaan, tuodaan esiin että se on sellaista maallista puhetta vain kaikki rahapuhe, mutta sitten toisaalta se määrittää koko ihmisen identiteetin: vähävarainen ei ole oikein ihmisenä mitään, hänessä on ehdottomasti jotain vikaa kun ei ole luonut itselleen isoa omaisuutta. Sukulaiset ja tuttavat arvotettiin myös rahan ja työn perusteella, ja valitettavasti ymmärsin itsekin vasta jälkeenpäin että olin antanut anopin puheiden vaikuttaa asenteisiini vaikken edes tuntenut kaikkia ihmisiä henkilökohtaisesti.

Kun mietin menneitä niin mikään rahankäyttö ei oikeastaan ollut hyvä asia. Paitsi heidän päätöksensä toki, ne olivat aina oikeita, vaikka aina ei ollut varmuutta onko kaikki toiminta nyt ihan laillistakaan. Appiukko osasi työikäisenä sijoittaa, joten heillä pyyhkii taloudellisesti aika hyvin. Rahaa ei olisi saanut kuitenkaan koskaan meillä olla säästössä, vaan siitä puhuttiin elämänohjeena että kaikki raha pitää aina sijoittaa. Jos sijoitimme johonkin, sijoitus ei ollut koskaan hyvä. Iso ostos tai pieni ostos, kaikki oli jotenkin väärin. Ettehän te ole ylivelkaantuneet, tai kai teillä on säästöjä. Ettehän makuuta rahoja pankissa. Kai ostitte lapsille kunnon kalliit joululahjat. Ettehän liian kallista ostaneet. Se asia mikä tekisi mieli anopin silmille sylkeä, mikä jäi sanomatta, oli juuri rahaan liittyvä. Kirjoitan siitä vielä tämän viestin lopussa.

(Välihuomautus: Minä kirjoitan näitä kuulemiani esimerkkilauseita tähän auki vähän suoremmin kuin ne ovat olleet. Tdellisuudessa moni juttu meni niin, että anopin sanomana nämä lauseet oli monesti paljon monimutkaisempia ja niihin saattoi liittyä joku outo taustatarina. Vaikka joku kauhea tapausesimerkki jostain sukulaisesta joka köyhtyi kun teki huonoja päätöksiä ja alkoi jupottelemaan, ja sinne kauhistelun väliin sitten ujutettiin joku ovela lause että "kylläpä olisi kamalaa ja hävettävää jos meidän perheessä olisi tuollaista, voi onneksi ei teilläkään varmaan tällaista koskaan ole ollut. ............................... Eihän?".
Nämä meihin kohdistetut tarinat ja kommentit oli aina sellaisia, että olisin ymmärtänyt niitä edes hiukan jos olisimme olleet talousongelmaisia päihteidenkäyttäjiä. Olemme ehkä suvun "menestynein" pariskunta sillä tavoin että teemme työtä, emme käytä päihteitä, luomme uraa, emmekä ole eronneet. Nämä ovat kaikki asioita mitä anoppi aina äänekkäästi arvottaa, mutta meidän kohdallamme puhe on kuitenkin aivan toisenlaista, ala-arvoista kyseenalaistamista.)

Saimme yhteiselämämme alkuvaiheessa hiukan isomman summan lahjaksi, ja minusta tuntuu että se on kiinnittänyt meidän peruuttamattomasti naruun josta anoppi luulee voivansa pitää kiinni ikuisesti. Hän on maksanut meille myös yhden lomamatkan, pyytämättä siirrettiin rahat tilillemme lahjana, ja nyt kun riita välillämme kohtasi päätepisteensä niin hän oikeasti oli vaatimassa kaikkia antamiaan rahoja tämän 20 vuoden ajalta takaisin. Hän mainitsi, että haluaa rahat siitä lomamatkasta takaisin. Tuosta lomasta on yli 15 vuotta. Minä olin kiittämätön ja hävytön ihminen kun hän oli vain kaikkensa tehnyt meidän hyväksemme enkä enää kunnioittanut häntä lainkaan. Hän luetteli paljon muitakin rahakohteita mitä hän oli antanut, että hän kyllä muistaa. Tämä oli ainoastaan hänestä lähtevää keskustelua eikä alkuperäinen kohtaamisemme syy liittynyt rahaan mitenkään.
Samalla anoppi kertoi kokevansa, että koska puolisoni sai tuon rahasumman yhteiselämämme alussa lahjaksi, niin hänelle kuuluu rahallinen osuus meidän nykyisestä omaisuudestamme. Hän koki sijoittaneensa meihin, ja kaikki mitä olemme 20 vuodessa ansainneet, hänellä on osuus siihen koska "hän auttoi laittamaan kaiken alulle, ette te olisi alkuun päässeet ilman apua". Nyt kun olin tuottanut valtavan pettymyksen (eli minä olin sairastunut, vaihtanut roolia kotiäidistä uranaiseksi enkä elänyt enää hänen käytöskoordinaattiensa mukaisesti vaan tein omia valintoja), niin hän koki että me olemme kaiken hänen koko avioliittomme aikana antamansa avun hänelle velkaa. Ainakin jokaisen rahallisen panoksen. Toki kaiken muunkin. Tämä lause ei nostanut itsessäni oikeastaan vihaa, vaan pelkoa. Tämä nainen oikeasti kokee että hän omistaa meidät. Hän kokee että hänellä on oikeus meihin ihmisinä, meidän kotiimme, ja meidän omaisuuteemme. Voin tosi pahoin tuon kohtaamisen jälkeen ja jouduin hankkimaan keskusteluapua.

Tuo lause oli yksi niistä mitä olin epäillyt todeksi jo monta vuotta, että anopilla mahtaa olla tällainen käsitys että hän jotenkin omistaa meidät, kotimme, perheeni, kaiken. Olin puhunut siitä puolisolleni monesti että meidän asioihin sekaannutaan liikaa ja tämä on jotenkin sairaalloista, mutta koska anoppi ei ollut koskaan suoraan sanonut mitään niin en rohjennut ajatella että se olisi kuitenkaan totta tässä laajuudessa. Ajattelin vain, ehkä jopa juuri siten kun hän itse asiaa toi esiin, että kun hän on elänyt köyhyydessä ( ) niin hänellä on siksi jotenkin erikoinen suhde rahaan.

Hiljaisen ja haavoittuvan narsistin hienouden olen tosiaankin tässäkin oppinut: hän luo sulle tosi oudon toisen todellisuuden jota hän tuo puhumalla koko ajan esiin. Sitten se käytös ja puheet siellä rivien välissä on kuitenkin aivan jotain muuta. Niinkun tässä tapauksessa se julkinen puhe oli sitä että työ ja ansio on tärkeintä maailmassa, talous pitää olla turvattu, itsenäinen pitää olla. No me elettiin kyllä näin. Mutta sitten taas se vihjailu meidän huonommuudesta ja se hämmentävän sekava rahapuhe ja arvostelu oli jatkuvaa. Lopputulos on, että yrität miellyttää ja toimia oikein, mutta et sitten oikeastaan koskaan toimi. Pahin hetki oli ehkä se, kun puolisoni hankki itselleen pitkään haaveilemansa kesäauton ja kävimme sitä näyttämässä appivanhemmille. Tyrmäys oli kylmäävä ihan molemmilta vanhemmilta: miksi tuollainen täytyi ostaa, liian kallis, olisitte pärjänneet ilmankin. Samaan aikaan he olivat hankkineet itselleen uuden auton. Nyt kun mietin mitä puolisoni on joutunut heidän kanssaan kokemaan, koen todella suurta surua.

Rahaan liittyvä suuirin outous (tai no ei se narsistisessa maailmassa mikään outous ole) oli se, että minun ansioni eivät koskaan merkinneet mitään. Olen alusta asti osallistunut talouden pitoon, toisin kuin ehkä moni muu ikäiseni nainen joka meni naimisiin yhtä nuorena, vain parikymppisenä. Perhemalli oli silloin vielä monessa perheessä se, että miehellä on isompi palkka, ja nainen tekee jotain pienipalkkaista työtä sekä hoitaa perheen. Olen poikennut siitä siten, että olen ansainnut keskivertoa enemmän, tehnyt pitkiä työpäiviä, maksanut kuluistani aina oman osuuteni, ja se osuus on ollut suhteellisesti jopa suurempi mitä puolisoni on omista tuloistaan maksanut. Sen lisäksi olen hoitanut kotia ja lapsia lähestulkoon yksin (tämä muuten on muuttunut nykyään, puolisoni opettelee elämään tasa-arvoisuudessa samoin kuin minäkin). Anoppi on myös hyvin tiennyt että paljonko teen töitä ja panostan perheeseeni. Siitä huolimatta hän ei huomioinut minun tekemisiäni mitenkään, ja hän viimeisimmässä kohtaamisessamme syytti minua puolisoni elätiksi joka käyttää miestä taloudellisesti hyväkseen. Se, että vaihdoin ammattia vielä ihan kivapalkkaiseen luovaan työhön, tuntui nostaneen hänen kierroksiaan entisestään. Se on asia, jonka haluaisin joskus vielä kirjaimellisesti sylkeä suustani ulos, että miten sinä eukko kehtaat. Se oli niin ylimielistä ja nostatti vihaa. Hänen itsensä nimittäin ei ole tarvinnut huolehtia taloudenpidosta milloinkaan. On hän työtä tehnyt, mutta erittäin pienipalkkaista työtä ja sitäkin lähinnä silloin kun on huvittanut. Hän lopettikin pari työtä koska, yllätys yllätys, oli niin ikävä ilmapiiri siellä että ei hän viitsi tuommoista tehdä. Hän on saanut käyttää aikansa kotinsa kiillottamiseen ja hän siivoaa käytännössä aamusta iltaan. Sen varjolla hän hokee minulle ja muille että miten raskasta ja työteliästä elämä on, kun koko ajan täytyy tehdä jotain. Olen tulkinnut sen niin, että piilonarsistina hän haluaisi että muutkin kärsivät samoin kuin hän.

Tuossa näkyy narsismi minusta muutenkin tosi selkeästi (kun osaa vihdoin katsoa..... ) . Häpeä mitä hän kantaa siitä että hän ei ole tuonut rahaa "yhteiseen kassaan" tasavertaisesti oman puolisonsa kanssa, hän siirtää sen minuun. Hän ei todennäköisesti kestä ajatella, että hän on ollut tavallaan itse taloudellisesti elätettävä. Kuten kirjoitin aiemmin hänen välillä älyttömästä rahankäytöstään, hän ei olisi saanut tavallista kuukausipalkkaa riittämään kovinkaan moneksi päiväksi, saati kuukaudeksi. Uskon vahvasti että hänelle on vain sietämätöntä että minä valitsin elää loppuelämäni toisin ja entisestään parantaa talousellista riippumattomuuttani, ja hän taas ei voi valintojaan oikeastaan enää muuttaa. Ansaitsemillaan tuloilla hän menee hautaan saakka.

Nämä rahajutut mitä kerron ovat vain niitä mitkä kohdistuvat minuun. Nämä lonkerot ulottuvat kyllä koko lähipiiriin ja on ollut vakaviakin seurauksia, mutta se ei ole minun asiani niitä käydä läpi. Toivon vain että hekin joskus havahtuisivat.

Sitten tietysti vielä tämä tärkein kirjaesimerkki joka meidänkin perheessämme on näkynyt monesti: perinnöttömäksi tekeminen. Kuka se sitten milloinkin on, välillä sellaisiakin ihmisiä keiden elämään he eivät voi edes vaikuttaa. Silti on usein kuultu lause, että he aikovat pitää huolta että se porukka ei saa kyllä perinnöksi mitään. Mitään ei jätetä. Mekin olemme perinnöttömien listalla nyt minun vuokseni, siitäkin voisi oman tarinansa kirjoittaa mutta en kirjoita. Olen vain päättänyt, että jos se puolisolleni aikanaan sitten sopii, niin joko myymme kaiken ja rahat tasataan kaikkien nuorimpien perillisten kesken, tai sitten luovumme kaikista lakiosuuksista. En ole koskaan halunnut anopin perinnöstä yhtään mitään vaikka hyvinä päivinä meille on tarjottu esimerkiksi kiinteistöjä ja omistuksia. Kyllä, luit oikein, tarjottu. Ja nyt olemme kokonaan perinnöttömiä (vaikkei se lain mukaan ole edes mahdollista että rintaperillisiä suljettaisiin ulos).

Kiitos kun kirjotat noin yksityiskohtaisesti, usein näistä asioista kirjoitetaan aika suurpiirteisesti, jolloin sellasta kunnon kuvaa tilanteen jäätävyydestä ei saa. Täytyisi itsekin rauhassa kirjottaa oma tarina niin yksityiskohtaisesti ku pystyy.
Anoppis kuulostaa tosi julmalta.. Ja just noin ku sanoit itsekin ajattelisin, et projisoi omaa huonommuudentunnettaan suhun. Ei kestä sitä häpeää siitä, et on itse ollut elätettävänä eikä oo tehny/uskaltanu tehdä elämässä niitä asioita mitä olis halunnut. Ja nyt kun näkee sun toimivan toisin, kokee niin synkkää kateutta, että yrittää pilata sun onnen. Sanomattakin selvää, että harjoittaa myös hyvin julmaa manipulointia..

Mun ja äitini välien viilentymistä edelsi kyllä hyvin monta tilannetta, missä sanoin suoraan, ettei hänen toimintansa ole minulle Ok, enkä halua hänen rahojaan, mistä hän tietenkin suuttui. Tuota en lopulta jaksanut, että ei ollu tilaa olla asioista eri mieltä tai asettaa mitään rajoja..

Voisin kirjoittaa jatkoa taas, tällä kertaa siitä miten rajoja rikottiin. Kodin rajoja, itsemääräämisoikeuden rajoja, lasten rajoja, jne.

Kodin rajat nyt rikkoutuivat ilmiselvästi siinä mitä jo kirjoitinkin, eli tavaroiden ylenmääräisellä antamisella ja hiljaisella painostamisella siihen, että niitä on käytettävä. Perintökupit ja kipot on oltava esillä. Siinä yhteydessä uhkailtiin silläkin että jos joku toinen sukulainen tulee kylään, niin se kyllä loukkaantuu syvästi jos tämän sukulaisen tekemä kukkaruukku ei ole nähtävillä! Silloin todella uskoin että näin on. Nostelin joskus jopa esineitä esille, jos tiesin että tällainen tilanne oli tulossa. Kotini ja itsemääräämisoikeuteni rajoja rikottiin siis mm. tällä tavoin uhkailemalla, että sisustuksen täytyy olla tietynlainen. Nyt vasta olen ymmärtänyt että näistä muiden ihmisten välityksellä tehdyistä uhkauksista suurin osa ei myöskään pitänyt paikkaansa. Saan katsella asioita aivan uusin silmin. Tämä oli siis hänen tapansa muokata elinympäristöämme. Hän teki sitä myös kehumalla sitä mikä miellyttää häntä, ja sitten tietysti arvostelemalla sitä mikä ei ollut hyvä. "Onpa oudon näköinen esine, en kyllä ikinä ajattelisi omaan kotiini tuollaista". Tällaisia pieniä muka-viattomia huomautuksia.
Nyt ymmärrän että sehän ei kenellekään oikeasti kuulu vaikka ripustaisin seinälle pääkalloja, voi poistua jos ei miellytä!

Toinen tapa oli hiljainen syyllistäminen: "Tämä matto on niin kaunis että ajattelin että tuon sen teille. Olen itse a i n a halunnut tällaista mutta en koskaan saanut, koska (laita joku sopiva nyyhkytarina tähän). Eikös olekin kaunis, ajattelin että tämä olisi niin nätti teidän olohuoneessa!". Siitähän seuraa tilanne että jos sanot "kiitos ei", niin olisit käytännössä tyrmännyt anopin mielipiteen maton kauneudesta, torpedoinut hänen nyyhkytarinansa sekä torjunut myös hänen ylitsevuotavan hyväntahtoisuutensa. Olisit ollut aivan karsea ihminen. Joten mikäpä siinä sitten heikko ihminen tekee, matto lattiaan vaan..... ja sitten seuraavalla vierailukerralla kauhistellaan jos siinä matossa on vaikkapa tahra (tai vaikka ei olisikaan, voidaan sanoa että eihän siinä vain ole tahroja). Niin, tämä on lapsiperhe, mitä luulit.

Tämä on tärkeä meidän jokaisen osata erottaa, että n o r m a a l i toimintatapa olisi k y s y ä , että haluatteko tällaisen maton, minulla on ylimääräisenä. Siihen on helppo vastata, ilman minkäänlaisia ahdistuksia ja painostuksia, että ei kiitos, emme tällä kertaa tarvitse. Myös huomattavaa lienee, että miksei hän sitä unelmiensa mattoa sitten laita omaan olohuoneeseensa..... Jos sen maton ottaa sitten vastaan, niin sen omistusoikeus todella siirtyy. Se ei ole enää antajan omaisuutta eikä hänen päätettävissään mitä sille tapahtuu.

Rajoja rikottiin myös ihan tulemalla kotiimme. Ei ehkä niin pahasti mitä joillakin ihmisillä olen kuullut tapahtuvan, että anoppi kulkee aivan mielensä mukaisesti. Täällä käytiin lähinnä silloin kun olimme poissa, sen varjolla että kodissa täytyy tehdä sillä välin jotain. Käydä tarkistamassa ettei ole vesivuotoja, laittamassa valot päälle ettei tule murtovarkaita, tarkistaa talvisin lämpötila että lämmitysjärjestelmä varmasti toimii ettei vesiputket jäädy. Ihan ymmärrettäviä syitä, eikä sitä osannut kieltäytyäkään. Jossain vaiheessa kuitenkin ymmärsin että täällä on pengottu paikkoja, ja anoppi alkoi kommentoimaan mm. kotimme siisteyttä ja välillä puhui törkeästikin. Lapsiperheessä esimerkiksi eteinen oli välillä aika kaaos, joten hän päätti avoimesti "puhutella" minua että enkö parempaan pysty. Hän otti erikoisen ylemmän asenteen, tietysti sellaisen että hänen kodissaan ei milloinkaan ollut tuollaista. Aivan, hänhän on minua parempi, ahkerampi ja kaikin puolin loistava ihminen.... Joskus hän oli siivonnut jotain, mutta se tuli sitten saatesanoilla siitä että hänen oli aivan pakko kun hän ei kestänyt katsella tuollaista. Sitten myöhemmin tällaisella auttamisella saatettiin luonnollisesti kiristää ja uhriutua.

Jossain vaiheessa otimme kotimme avaimet pois, päätin että hän ei tänne enää tule ilman valvontaa. Hän oli toki loukkaantunut siitä verisesti mutta ei uskaltanut puhua minulle vaan vuodatti kokemansa epäreiluuden puolisolleni. Tuolloinkaan hän ei ollut suoraan sanonut että hänen on päästävä kotiimme, vaan hän oli muotoillut asian siten että on "valtavan huolissaan" ettei kukaan "vieras ihminen" pääse kotiimme lomilla kun hän ei pääse sitä nyt varmistamaan. Vaikka todellisuudessa hän oli ainoa joka tonkii täällä asioita ja kommentoi asioita mitkä eivät hänelle kuulu mitenkään. Muille läheisilleni annoin luvan tulla kotiimme vaikka iltaa istumaan, koska luotin heihin aivan täysin. Tämä oli yksi narsistinen esimerkki myös mikä tukee teoriaani narsismista. Tavallinen toisia kunnioittava ihminen ei todellakaan loukkaannu siitä, jos sinulta evätään pääsy hänen kotiinsa hänen poissaollessaan. Jokaisella on kotirauha sekä moraalisesti ja eettisesti että myös lain suojaamana. Mutta tämä ihminen loukkaantui kun häneltä otettiin kotirauhaan tunkeutumisen oikeus pois.

Sen jälkeen kun kotiavaimet otettiin häneltä pois, hallitsemisen ja rajojen rikkomisen tavoite siirtyi kotimme ulkopuolelle. Meillä on todella pieni piha, mutta anoppi alkoi hallita sitten sitä. Hän kommentoi yleisesti puutarhaamme ja pihaamme, että emmekö esimerkiksi ole jo haravoineet. Miksi meillä ei ollut pihavalot jo päällä kun hän ajoi kotimme ohi. Koska hän tietenkin oli ottanut nuoresta naisesta asti tavaksi haravoida aina ajoissa ja sytyttää pihavalot aina kuudelta! Hän sääli ääneen puolisoani joka joutui tekemään ylläpitäviä puutarhatöitä, kun minä en sairaudeltani pystynyt. Minä hoidin edelleen arjen kotiaskareet ja lapset ollessani vakavasti sairas, mutta minun olisi pitänyt puutarhatyötkin tehdä vielä päälle jotta mieheni saa arvokkaan ja raskaan työnsä tekemisen jälkeen levätä. Meidän olisi myös pitänyt rakentaa pihallemme jos jotain ja he tarjoutuivat välillä siihen itsekin. Nurmikko näyttää rumalta, pitäisikö siihen rakentaa kukkaistutuksille koroke. En kokenut tarpeelliseksi näitä ehdotuksia eikä minulla ollut voimia minkään istutusten ylläpitoon eikä edes halua ottaa heiltä vastaan mitään, joten kieltäydyin. Pihamme on pieni muutenkin. En ole keksinyt motiivia enkä todellista syytä tähän, mutta epäilen tämän liittyvän kulissien ylläpitoon: meidän täytyy näyttää ulospäin että olemme aktiivinen ja varkas perhe joka koko ajan rakentaa tai hankkii jotain uutta. Lehtikasat nurmikolla, lakaisematon porraspää tai suljetut verhot eivät näyttäneet siltä. Oli se kauhea tunne itsellenikin kun en pystynyt huolehtimaan kaikesta, mutta uskon että se oli paljon vaikeampaa anopille. Paljon muutakin tähän kodin rajojen rikkomiseen liittyi, mutta näitäkin ymmärsin vasta pahasti jälkeenpäin.

Nyt olemme siinä pisteessä että hän ei ole tervetullut meille enää lainkaan, mutta hän ei sitäkään ole kunnioittanut vaan on rikkonut tuota rajaa hienoilla narsistisilla tavoilla. Polkupyörästä oli juuri sopivasti ilma vähissä renkaasta kun hän ajoi ohitsemme, joten hän soitti miehelleni että tarvitsee siihen nyt apua että pääsee kotiin saakka. Tällaista ei siis ole tapahtunut koko 20 vuoden aikana koskaan, ja hän olisi voinut yhtä hyvin taluttaa pyöränsä lähimpään paikkaan mistä ilmaa saa. Todellista tarvetta ei siis ollut. Mikäpä kuitenkaan tämän ovelampi narsistinen keino: jos olisin sanonut että ei käy, en edelleenkään halua häntä edes omalle pihalleni, minä olisin ollut julma ja empatiakyvytön nainen jota olisi saanut tämän varjolla mustamaalata aivan mielin määrin, kun ei edes ilmaa annettu pyörän renkaaseen vaan jätettiin helteeseen taluttamaan pyörää, vanha nainen! Narsistinen upea keino ylittää toisen rajoja tällä tavoin. En tiedä mitä tulevaisuudessa teen tälle asialle, se on vielä mietinnässä. Olen nyt antanut näiden rajanylitysten olla, mutta jossain vaiheessa niidenkin on loputtava.
Tässäkin taas on palautettava mieleensä realiteetti: jos sinua olisi kielletty astumasta enää jalallasi toisen ihmisen kotiin, menisitkö silti hänen pihalleen jos jonkinlaisilla verukkeilla? Normaalisti ajatteleva ihminen todennäköisesti haluaisi pysyä poissa ihan oma-aloitteisesti eikä kehtaisi mennä toisen pihaan ellei hän ole lainkaan tervetullut. Narsisimi näkyy mulle siten, että hän haluaa näyttää että häntä ei voi estää ja hän omistaa meidät edelleen, ja hän varmaankin myös hakee konfliktia jotta minusta saisi tehtyä sen hullun miniän. "Minähän vain kävin pihassa ja sitten se huusi ja ajoi minut pois!". Uskon että tätä hän myös hakee.

Lasten osalta en ehkä mene sen syvemmälle, koska koen siitäkin edelleen huonoa omaatuntoa etten ole osannut olla välissä kun rajojen ylittämistä on tapahtunut. Muotoilen asian siten, että anoppi ei koskaan noudattanut ohjeitamme, toiveitamme ja periaatteitamme lastenhoidossa, ja hän käytti lapsiamme siinä välikätenä. Tätä tapahtui todella kaikissa asioissa, ruokailusta ja kasvatusperiaatteista jopa turvallisuusnäkökohtiin. Olimme hänen mielestään hysteerisiä kun noudatimme esimerkiksi neuvolasta saatuja ohjeita, ja hän rikkoi ohjeita sekä salaa että meidän aikanamme.

Ihan yksinkertaisena esimerkkinä rajojen rikkomisesta lasten suhteen on arkinen tapahtuma karkkipäivän suhteen. Jos sanoimme kylässä ollessa selkeästi että tänään ei ole lapsilla karkkipäivä, niin anoppi haki jonkun herkun jota heilutti lasten nenän edessä ja leperteli lapsille. Jälleen päädyit tilanteeseen, että jos kieltäydyt, niin sinusta tulee se paha vanhempi jolla on käsissäsi pettymystä itkevät lapset, ja anoppi joka saattaa jopa "pelastaa" lapset menemällä heidän puolelleen. Asetelma on jälleen tämä: anoppi aiheuttaa tahallisesti tilanteen jossa vanhempien rajoja rikotaan, hän saa oman tahtonsa läpi, hänestä tulee lasten silmissä hyvä ja sinusta tulee lasten silmissä paha. Karkkipäivästä ei välttämättä ole ollut mitään epäselvyyttä ennenkuin anoppi tämän epäselvyyden aiheuttaa. Normaalia toimintaa olisi ollut oppia se että mikä meidän karkkipäivämme on, ja vaikka nurkan takana kysyä että sopiiko että annan lapsille jäätelöt. Näin hän ei koskaan toiminut, vaan aiheutti tilanteet siten että asetelmaksi muodostui paha vanhempi - hyvä anoppi: ja se, että meidän asettamiamme kasvatuksellisia rajoja ja periaatteita rikottiin.

Näissä keskusteluissa ymmärsin nyt kriisin jälkeen myös erään todella kylmäävän yksityiskohdan: anoppi ei koskaan lasten läsnäollessa kommunikoinut minulle vaan ohitti minut ja keskusteli suoraan lapsille. Hän ei esimerkiksi kysynyt minulta että "saako lapsille antaa karkkia" vaan hän puhui lapsille minusta alentavaan sävyyn, että "antaakohan tuo äiti teidän ollenkaan syödä karkkia kun minulla tässä olisi". Hän ei sanonut minulle, että annan tämän karkkipussin teille nyt mukaan, vaan hän sanoi minun ohitseni lapsille että "ottakaa tämä pussi tästä ja jakakaa kotona", vaikka olisin sanonut jälleen että tänään ei ole karkkipäivä. Tajusin jossain vaiheessa, että kun paikalla olivat sekä lapset että minä, niin anoppi käyttäytyi usein kuin minua ei olisi ollutkaan. En tiedä mikä tarkoitus sillä on ollut, mutta tunne liittyy vahvasti samaan kuin mitä lasten pukemisen suhteen tapahtui, että hän yritti jotenkin omistaa lapsemme. Jollain tosi epäterveellä ja oudolla tavalla.

Tänään tuli mieleeni sellainen juttu kuin vastoinkäymisten aiheuttaminen. Tämän asian olemassaolon olin ymmärtänyt jo aiemmin, mutta narsistisuuden tunnistamisen jälkeen sain asialle lisää vahvistusta.

Meille sattui aina outoja vastoinkäymisiä sellaisina hetkinä jotka olivat meille tärkeitä. Mitä enemmän olimme panostaneet jonkin asian tapahtumiseen, kuten vaikka lomamatka, sitä todennäköisemmin kohtasimme jonkinlaisen oudon ja selittämättömän esteen. Ne esteet tulivat aina anopin välityksellä. Jos olimme esimerkiksi lähdössä lomamatkalle, heillä saattoi tapahtua joku outo tilanne joka vaati meitä jäämään kotiin. Heille saattoi tulla joku yllättävä tai pakottava avun tarve, ja puolisoni tietysti esitti asian minulle siten että pakko meidän on nyt perua omat menomme koska olemme ainoat jotka voivat heitä auttaa. Tämähän ei tokikaan ollut todellisuus, auttajia olisi saanut ja ihan rahallakin vaikka auton hajotessa (koska rahaa riitti), mutta sen ymmärsin vasta nyt 20 vuotta myöhemmin. Meidän läsnäolomme ei ollut välttämätöntä, eivätkä nämä kiiretilanteet tulleet koskaan silloin kun meillä elettiin tavallista arkea. Ne tulivat aina silloin kun meillä itsellämme oli jotain tärkeää ohjelmaa. Puolisoni selitti että heidän perheessään oli totuttu näihin vastoinkäymisiin että aina tulee joku este onnen tielle, ja anoppi esitti aina täysin välinpitämätöntä todeten että "tällaista se elämä on". Minä taas olin tottunut omassa perheessäni siihen, että ongelmat ratkaistaan ja tavoitetta kohti pyritään. Olin lukemattomia kertoja käsittämättömän vihainen, pahimmillaan jouduimme kääntymään kotiin maksetun majoituskohteen pihasta koska anopille oli tullut joku aivan ylitsepääsemätön este josta ei ilman puolisoani selvitä. Emme myöskään tainneet lähteä ensimmäiseen 15 vuoteen yhdellekään lomamatkalle ilman, että meidän piti käydä heidän kotonaan ensin. Milloin milläkin verukkeella. Se oli todella raskasta kun olin ensin pakannut tavaroita, siivonnut kodin ja hoitanut lähtövalmistelut yksin, joskus jopa yöllä työpäiväni päätteeksi. Sitten lähdön hetkellä tuli useasti joku aivan olematon asia, vaikkapa että voimmeko viedä heidän puolestaan kirjeen postiin samalla kun lähdemme. Kun menimme hakemaan kirjettä, niin sitten oli pakko jäädä kahville ja siinä istuttiin sitten pari tuntia. Omat vanhempani puolestaan aina sanoivat että menkää nyt nopeasti kun teillä on niin vähän töiden välissä aikaa lomailla. Anoppi taas halusi varastaa loma-ajoistamme oman siivunsa, hinnalla millä hyvänsä. Jos ei muuta, niin sabotoida koko loman.

Kun muistuttelee taas vastapainoksi sitä normaalin ihmisen käytöstä, niin mitä ihminen normaalisti tekisi tilanteessa jossa toisten suunnittelema lomamatka peruuntuu sinun pyynnöstäsi tai syystäsi. Varsinkin jos toisten ihmisten työ mahdollistaa lomalle lähdön noin kerran tai kaksi vuodessa, eli menetys on melkoinen. Itse ainakin pyytäisin anteeksi, tarjoiaisin rahallista korvausta, kokisin suurta kiitollisuutta. Anoppi ei milloinkaan pyytänyt edes anteeksi, ei kiittänyt, ei pahoitellut. Korkeintaan hän vetosi siihen, että me emme raskaasta elämästä tiedä mitään koska hänellä vasta raskasta on ollut. Me elämme suorastaan pumpulissa.

Puolisoni havahtui tähän ilmiöön vasta viime vuosina kun joskus tokaisin hänelle, että tällainenhan sun koko elämäsi on ollut ja etkö tajua että se ei ole normaalia että sekoitetaan aikuisten ihmisten suunnitelmia. Ihmiset toteuttavat unelmiaan ja suunnitelmiaan koko ajan, ja jos nyt anoppi tai serkku pyytää sinua mökille savupiipun korjaustöihin samana päivänä kun me olemme lähdössä perhelomalle, niin puhelimessa sanotaan että "en valitettavasti pääse, minulla on muita suunnitelmia". Tämä oli puolisolleni aivan vieras toimintatapa, sillä häneen oli narsistisen vanhemman toimesta istutettu ajatus että on suuri häpeä jos pitää kiinni omista suunnitelmistaan, ja häpäisyä ja uhriutumistahan siitä tosiaan seurasi.

Luotto anoppiin katosi jo muutama vuosi sitten melko täysin, sillä hän useasti lupasi auttaa mutta otti tavakseen joko perua tarjoamansa avun tai pitää lupauksiaan löysässä hirressä viimeiseen saakka. Itkin joskus yöllä kun pakkasin yhteistä työmatkaamme varten laukkuja ja pelkäsin, että mitä teemme jos anoppi ilmoittaakin aamulla ettei hän pystykään tulemaan hoitamaan lapsia. Mihinkään ei voinut luottaa. Vertailukohtana omat sukulaiseni sanoivat aina että ole aivan rauhassa, me hoidetaan, mutta anoppi hoki aina viimeiseen asti että "ei sitä tiedä, toivottavasti se nyt sitten onnistuu, ettei nyt vain tulisi mitään estettä sitten, kun elämä aina on vähän tällaista yllättävää". Se oli sielua raastavaa. Sen jälkeen kun lopetin tämän epävarman hoitoavun pyytämisen ja muutenkin päätin että lapset eivät tapaa heitä ilman valvontaa, anoppini oli vaatinut puolisoltani selvitystä että eikö hän enää kelpaa m i n u l l e lastenhoitajaksi. Hän kohdisti tuon vihansa suoraan minuun, ei omaan poikaansa. Vein häneltä jälleen yhden mahdollisuuden sabotoida meidän elämäämme ja suunnitelmiamme, ja hän reagoi siihen kyllä välittömästi.

Vastoinkäymisiä anoppi aiheuttaa myös itselleen, mutta se johtuu lähinnä siitä että hän kokee tyypillisen narsistisen ajattelun tavoin olevansa sääntöjen yläpuolella. Osa tilanteista liittyi myös muiden ihmisten hyväksikäyttöön, mutta se ei taas ole minun asiani jakaa eikä käsitellä. Tunnen vain suunnatonta surua näitä muitakin ihmisiä kohtaan. Tämä sääntöjen yläpuolella oleminen oli asia jonka ymmärsin vasta kriisiterapeutin kanssa jutellessani. Anoppi on sääntöjen ja lakien yläpuolella. Hän on muutaman kerran ollut tekemisissä viranomaisten kanssa, ja vaikka hän on kaikkien mittareiden mukaan toiminut väärin, hän on silti aina ollut uhri. Viranomainen oli pikkumainen, turhantärkeä, kaikkea mahdollista alentavaa. Hän itse ei olisi edes kehdannut tuollaisesta rikkeestä puhua kenellekään mitään, kyllä oli typerän pikkumaista käytöstä.