Outo suhde
Lähetetty: 17 Helmi 2024, 12:11
Erosin miehestä viikko sitten.
Hänellä on 10v lapsi.
Minulla 2 alle kouluikäistä.
Tapasimme 2v sitten. Hän kosi minua 3 päivää tutustumisen jälkeen. Hän sanoi rakastavansa minua jo ennenkuin tapasimme ja olimme jutelleet noin puolituntia viestitse.
Sovittiin, että hän tulee kotiini ensitreffeille. Hän epäili, kannattaako, koska minulla oli kuukautiset. Järkytyin, seksiäkö hän minusta hakee. Ilmaisin ihmetykseni hänelle ja sanoin että epäilyttää koko mies. Hän pyysi anteeksi ja aneli, että pääsee käymään. Että siksi epäili tuloaan, koska hän on huolissaan jos kuukautisten aikana tulisi infektio, jos harrastaisimme seksiä.
Suhteemme ensimmäisen vuoden aikana hän ei halunnut seksissä olla vastavuoroinen. Naisen alapää on jättänyt häneen traumansa, haissut joskus ja hän ei kykene. Lopulta hän kuitenkin kosketti minua ja sen jälkeen kun niin on käynyt olen saanut kuulla "näetkö minä kehityn, opin tekemään tätä". Itse akti oli kummallista, olin jännittynyt ja en nauttinut koko hommasta. Tuntui jatkuvasti että olen haiseva ja ällöttävä. Koskaan hän ei "pyytänyt anteeksi" sanojaan ja vertaamistaan muihin kokemuksiinsa. Se jäi elämään välillemme. Jos yritin asiasta keskustella, fiiliksistäni, peloistani, hän sanoi "ajattelet liikaa, anna olla".
Tätä "ajattelet liikaa" hän käytti usein muuallakin, jos oli hänelle epämiellyttävä aihe.
Lapset kiintyivät häneen nopeasti. Hän leikitti lapsia ja ei koskaan sanonut ei millekään lasten pyynnöille.
Tästä hypätäänkin eteenpäin. 2v ajan jätti lasten kieltämisen, rajat ja ns ikävät asiat minulle. Omaa lastaan hän passasi, mutta suhde oli muutoin etäinen. Mieheni "ähisi" lapselleen, mutta passasi ja antoi kaiken periksi.
Lapsiani hän halasi, tai lapseni olivat sellaisia, että halasivat häntä ja "menivät aina tyrkylle". Lopulta mieskin lähestyi heitä jo aikalailla luonnollisesti suhteemme loppuaikana. Omaa lastaan hän alkoi halaamaan suhteemme loppupuolella koska "pakotin", hän ilmaisi asian lapselleen "tästä eteenpäin halaamme kun tulet ja lähdet äidillesi".
Mieheni oli mustasukkainen. Baarissa hän huusi paikan olevan paska ja täynnä huoria. Hän kontrolloi juomisiani, pelkäsi että juon liikaa ja petän. Syytä pelkoon ei ollut. Kerran hän kävi käsiksi kun halusin vielä yhden juoman baarissa ja vartijat heittivät hänet ulos. Sain jälkeenpäin kuulla mieheltäni olevani itse syyllinen ja sain syytteet siitä, miksi en lähtenyt hänen mukaansa tai selittänyt asiaa vartijoille parhain päin.
Etsin ystäviä suljetusta ryhmästä(taustani huomioiden ryhmä joka tukee nykyhetkeen irti menneistä)netistä. Mieheni halusi ryhmään mukaan, koska oli huolissaan, että löydän ihmisiä jotka manipuloivat minut menneisyyteni uskontoon. Hän tivasi aina että kenen kanssa juttelen ja että onko se mies (Olimme sopineet että etsin vain naisia ystäväksi). Hän välillä suuttui ja sanoi että etsin rakastajaa itselleni. Mitään syytä huoleen ei ollut. En käynyt yksin oikeastaan missään koskaan. Ehkä kävelyllä.
Miehellä ei ollut ystäviä. Ainakaan ketään en 2 v aikana nähnyt. Yhden satunnaisen työkaverin kaupassa muutaman minuutin ajan. Myöskään sukua ei ollut, kqikki asuivat toisessa maassa.
Kotona hän tuntui olevan varjo seurassani. Lähestulkoon silitti matot edestäni, että en vain kompastu. Kaikkea mitä tein, hän seurasi sivusta. Ihan kuin jokin utelias koira, jonka ainoa tehtävä on olla liittynyt omistajaansa.
Tämä tuntui ahdistavalta, aluksi tietenkin tuntui ihanalta, kun joku on minun tekemisistäni niin kuunnostunut, mutta lopuksi tuntui kuin tukehtuisin. Jos menin illalla suihkuun, hän odotti sohvalla, että olen valmis ja halusi kanssani täysin yhtä aikaa sänkyyn. Jos kävin vielä vessassa, hän istui sängyn reunalle odottamaan, että tulen takaisin. Hän oli valppaana jatkuvasti edessäni. Eikä tämä loppunut vaikka asiasta mainitsin eri keinoin nätisti.
Tulin raskaaksi ja en jaksanut raskautta. Päädyin aborttiin. Pelkkä abortista keskustelu sai mieheni haukkumaan minut "murhaajaksi ja tappajaksi, vastenmielisimmäksi ihmiseksi kenet hän tuntee". Hän sanoi vihaavansa minua loppuelämän jos teen abortin. Tein abortin. Jos yritin jutella siltä, mies meni vessaan, käänsi asian toiseksi, haukotteli väsymystään ja sanoi menevänsä nukkumaan. Asiasta ei puhuttu. Mitään ei anteeksi pyydelty.
Kun olen ollut epävarma suhteestamme, hän on sanonut että olen epävakaa ja mielisairas, että en osaa päättää mitä haluan.
Hän on kertonut siskostaan, joka lapsena itki jatkuvasti ja joka oli outo. Jota hänen äitinsä ja isänsä piti outona. Jota ei kuitenkaan halattu kun hän itki, koska mieheni mukaan siskolle ei riittänyt mikään halaaminen ja hön itki aina vaan. Sisko ei osannut päättää mitään koskaab kuulema ja vanhemmat eivät kestäneet enää tyttöä. Sisko pakkonaitettiin 20 vuotiaana hyvälle miehelle, koska tyttö oli mieheni mukaan mielisairas.
Miestäni on isänsä hakannut säännöllisesti, mieheni nauraa asialle ja sanoo, että kyllä hän tietää että se on väärin mitä isä on tehnyt, mutta että ei se mitään haittaa.
Pian 30vuotiasta poikaansa hän sanoo joskus haukkuvansa "paskaksi pojaksi" huumorilla. Hän sanoo että vähän saa huumorilla härnätä.
Puhuimme yhteenmuutosta 2v aikana usein. Hän sanoi, että muuttaa yhteen, kun olemme naimisissa tai meillä on vauva. Hän sanoi osallistuvansa perheeseen, kotiaskareisiin, kasvatukseen sitten kun meillä on yhteinen vauva tai olemme naimisissa.
Kun yritin keskustella näistä näkemyseroistamme tai haasteistamme, joista olen maininnut, hänellä oli aina jokin syy kiertää keskustelua. Joko "väsymys, väsymys töistä, pääkipu, halu olla rauhassa, ei ole sanottavaa". Toisinaan hän kiisti sanomani vääriksi, tunteeni vääriksi ja kertoi "totuuden". Totuus oli sitä mitä halusin kuulla, mutta käytännössä mikään ei muuttunut missään asiassa.
Erosimme 2v aikana usein. Millon hän hävisi ja esti minut. Tai minä sanoin että en jaksa tätä, kun olin yrittänyt jutella hänen kanssaan ja saada häneen kontaktin viikkotolkulla.
2 eromme jälkeen menin baariin, join pääni sekaisin ja panin miestä. Oksetti siinä hetkessä olla eron jälkeen yksin ja selvin päin. Miehelle hölmönä tän myönsin, kun hän tivasi ja tästä sain ikuisen "huoran" leiman. Kuulema mun ei pitäisi voida panna ketään koskaan enää hänen jälkeensä, jos hän rakastain ja rakastan. Mies ei päässyt tästä koskaan yli. Hän keksi muutaman valetarinan mulle suhteemme aikana, miten on mm eromme ainana treffailut kaunista, seksikästä naista jne joka on menestynyt urallaan(minä olen vain tavallinen kotiäiti, heh) ja myönsi lopulta, että valehteli, koska halusi kostaa minulle. Kostaa mitä?
Kerran 3 viikon eron jälkeen tapasimme. Lähdimme reissuun. Tapasimme bussiasemalla. Halasimme jne. Ainoa mitä hän minulle sanoi minusta, oli että minulla on tullut lisää harmaita hiuksia. Olin laittautunut itse. Hämmennyin. Lopulta hermostuin tästä, yleensä pystyin pitämään malttini hänen edessään. Kysyin miksi hän sanoi niin. "Huolissaan terveydestäni". Sen hän sanoi. Että ero hänestä olisi aiheuttanut minulle vaikean elämän ja harmaita hiuksia lisää. En tiedä edelleenkään mitä ajatella tästä.
Mieheni ei koskaan laittatunut mitenkään, samat rikkinäiset vaatteet aina päällä. Hän sanoi, että ei halua itselleen mitään, että haluaa antaa kaiken muille. Minulle hän osti opintolainallaan 1000e sormuksen ja kalliita laukkuja ja koruja pyytämättäni. Hän sanoi aina että hänen unelmansa on olla rikas. Että jos olisi rahaa, hän voisi antaa perheelleen parhaan mahdollisen elämän.
Ajattelen itse toisin, tykkään kyllä käyttää rahaa ja myös itseeni, antaa iloa itselleni ja perheelleni. Mutta raha ei ole kaikki, enkä pidä siitä, että rahoja käytetään yli varojen.
Mieheni aloitti sitten työt. Hän oli niin väsynyt töistään, että saattoi olla viikon omassa kodissaan nukkumassa ja katsomassa kattoa normaalin työajan jälkeen. Hän kyllä ihmetteli miten muut eivät jaksa, miten jotkut jopa jäävät sairaslomalle kun eivät jaksa. Mulle tää kuvio ei koskaan auennut. Sanoin hänelle että jos ei hän jaksa, hän voi jättäytyä töistä lepäämään, että se on ok, vaikka sairaslomalle. Että hänen jaksamisensa tietty ensin. Hän sanoi, en ole hullu, näetkö että selviän työstäni. Toki, niin hän selvisi, mutta muuta elämää ei tosin sitten ollutkaan
Ja kaiken keskelle hän halusi vauvan, se antaisi hänelle energiaa monen ihmisen voimien verran eikä hän koskaan sitten tuntisi enää väsymystä. Hän ihmetteli miten minä en jaksaisi vauvaa, kun hänelle vauva antaisi monen ihmisem energiat.
Tuntuu että olen kahden vuoden jälkeen aivan puhki.
En jaksaisi enää miettiä mikä meni pieleen. Silti jokin saa minut yrittämään "ratkomaan tämän mysteerin".
Hän kysyi minulta tänään että miksi 19.1 sitä ja 21.1 tätä. Hän elää päivämäärien mukaan ja muistaa tasan päivämäärät millon "olen ollut hullu, millon olen sitä ja tätä".
Kerroin hänelle omat syyni eroon. Hän sanoi haluavansa olla rauhassa.
Vastasin itse että minäkin haluan, että ei kirjoitella enää ollenkaan.
Hän vastasi siihen, että vastaa illalla rauhassa.
Jos menneisyys on tae tulevaisuudesta, hän kiertää asiat ja ehdottaa jotain tekemistä myöhemmäksi, yrittää palauttaa "kaiken ennalleen" tekemisen kautta ja työntää keskustelun pois päiväjärjestyksestä, kuten koko 2v aikana tähänkin asti.
Niin ja mitään terapiaa hän ei halua, eikä koe haluavansa. Ei yksilö tai pariterapiaa. Mutta minun hän suosittelee menevän keskustelemaan, että minulle se voisi tehdä hyvää. Ps. Olen käynytkin, mutta jotenkin vaikka tiedän tässä olevan outoja asioita, niin joku sisälläni epäilee. Vaikka keho kyllä kertoo minun voivani paremmin, kun olen exästäni erossa
Hengitys kulkee paremmin ja olen pystynyt lopettamaan tupakanpolton, en halua satuttaa itseäni enempää enää hänen enkä kenenkään menneisyyden ihmisem vuoksi
Tiedän että No contact on ainoa mahdollisuus selvitä tästä. Meillä ei onneksi ole enää eroon liittyviä asioita mitään huollettavana. Kunhan vaan jätän vastaamatta hänen lähestymispyyntöihin.
Samalla joku sisälläni haluaa ajatella että olen ylitulkinnut kaiken. Ja voisimme palata yhteen ja voisin itse hrittää kehittyä ihmisenä olla "ajattelematta likaa ja olla yrittämät välittää epäkohdista".
Phuuh. Kiitos kun sain jakaa
Hänellä on 10v lapsi.
Minulla 2 alle kouluikäistä.
Tapasimme 2v sitten. Hän kosi minua 3 päivää tutustumisen jälkeen. Hän sanoi rakastavansa minua jo ennenkuin tapasimme ja olimme jutelleet noin puolituntia viestitse.
Sovittiin, että hän tulee kotiini ensitreffeille. Hän epäili, kannattaako, koska minulla oli kuukautiset. Järkytyin, seksiäkö hän minusta hakee. Ilmaisin ihmetykseni hänelle ja sanoin että epäilyttää koko mies. Hän pyysi anteeksi ja aneli, että pääsee käymään. Että siksi epäili tuloaan, koska hän on huolissaan jos kuukautisten aikana tulisi infektio, jos harrastaisimme seksiä.
Suhteemme ensimmäisen vuoden aikana hän ei halunnut seksissä olla vastavuoroinen. Naisen alapää on jättänyt häneen traumansa, haissut joskus ja hän ei kykene. Lopulta hän kuitenkin kosketti minua ja sen jälkeen kun niin on käynyt olen saanut kuulla "näetkö minä kehityn, opin tekemään tätä". Itse akti oli kummallista, olin jännittynyt ja en nauttinut koko hommasta. Tuntui jatkuvasti että olen haiseva ja ällöttävä. Koskaan hän ei "pyytänyt anteeksi" sanojaan ja vertaamistaan muihin kokemuksiinsa. Se jäi elämään välillemme. Jos yritin asiasta keskustella, fiiliksistäni, peloistani, hän sanoi "ajattelet liikaa, anna olla".
Tätä "ajattelet liikaa" hän käytti usein muuallakin, jos oli hänelle epämiellyttävä aihe.
Lapset kiintyivät häneen nopeasti. Hän leikitti lapsia ja ei koskaan sanonut ei millekään lasten pyynnöille.
Tästä hypätäänkin eteenpäin. 2v ajan jätti lasten kieltämisen, rajat ja ns ikävät asiat minulle. Omaa lastaan hän passasi, mutta suhde oli muutoin etäinen. Mieheni "ähisi" lapselleen, mutta passasi ja antoi kaiken periksi.
Lapsiani hän halasi, tai lapseni olivat sellaisia, että halasivat häntä ja "menivät aina tyrkylle". Lopulta mieskin lähestyi heitä jo aikalailla luonnollisesti suhteemme loppuaikana. Omaa lastaan hän alkoi halaamaan suhteemme loppupuolella koska "pakotin", hän ilmaisi asian lapselleen "tästä eteenpäin halaamme kun tulet ja lähdet äidillesi".
Mieheni oli mustasukkainen. Baarissa hän huusi paikan olevan paska ja täynnä huoria. Hän kontrolloi juomisiani, pelkäsi että juon liikaa ja petän. Syytä pelkoon ei ollut. Kerran hän kävi käsiksi kun halusin vielä yhden juoman baarissa ja vartijat heittivät hänet ulos. Sain jälkeenpäin kuulla mieheltäni olevani itse syyllinen ja sain syytteet siitä, miksi en lähtenyt hänen mukaansa tai selittänyt asiaa vartijoille parhain päin.
Etsin ystäviä suljetusta ryhmästä(taustani huomioiden ryhmä joka tukee nykyhetkeen irti menneistä)netistä. Mieheni halusi ryhmään mukaan, koska oli huolissaan, että löydän ihmisiä jotka manipuloivat minut menneisyyteni uskontoon. Hän tivasi aina että kenen kanssa juttelen ja että onko se mies (Olimme sopineet että etsin vain naisia ystäväksi). Hän välillä suuttui ja sanoi että etsin rakastajaa itselleni. Mitään syytä huoleen ei ollut. En käynyt yksin oikeastaan missään koskaan. Ehkä kävelyllä.
Miehellä ei ollut ystäviä. Ainakaan ketään en 2 v aikana nähnyt. Yhden satunnaisen työkaverin kaupassa muutaman minuutin ajan. Myöskään sukua ei ollut, kqikki asuivat toisessa maassa.
Kotona hän tuntui olevan varjo seurassani. Lähestulkoon silitti matot edestäni, että en vain kompastu. Kaikkea mitä tein, hän seurasi sivusta. Ihan kuin jokin utelias koira, jonka ainoa tehtävä on olla liittynyt omistajaansa.
Tämä tuntui ahdistavalta, aluksi tietenkin tuntui ihanalta, kun joku on minun tekemisistäni niin kuunnostunut, mutta lopuksi tuntui kuin tukehtuisin. Jos menin illalla suihkuun, hän odotti sohvalla, että olen valmis ja halusi kanssani täysin yhtä aikaa sänkyyn. Jos kävin vielä vessassa, hän istui sängyn reunalle odottamaan, että tulen takaisin. Hän oli valppaana jatkuvasti edessäni. Eikä tämä loppunut vaikka asiasta mainitsin eri keinoin nätisti.
Tulin raskaaksi ja en jaksanut raskautta. Päädyin aborttiin. Pelkkä abortista keskustelu sai mieheni haukkumaan minut "murhaajaksi ja tappajaksi, vastenmielisimmäksi ihmiseksi kenet hän tuntee". Hän sanoi vihaavansa minua loppuelämän jos teen abortin. Tein abortin. Jos yritin jutella siltä, mies meni vessaan, käänsi asian toiseksi, haukotteli väsymystään ja sanoi menevänsä nukkumaan. Asiasta ei puhuttu. Mitään ei anteeksi pyydelty.
Kun olen ollut epävarma suhteestamme, hän on sanonut että olen epävakaa ja mielisairas, että en osaa päättää mitä haluan.
Hän on kertonut siskostaan, joka lapsena itki jatkuvasti ja joka oli outo. Jota hänen äitinsä ja isänsä piti outona. Jota ei kuitenkaan halattu kun hän itki, koska mieheni mukaan siskolle ei riittänyt mikään halaaminen ja hön itki aina vaan. Sisko ei osannut päättää mitään koskaab kuulema ja vanhemmat eivät kestäneet enää tyttöä. Sisko pakkonaitettiin 20 vuotiaana hyvälle miehelle, koska tyttö oli mieheni mukaan mielisairas.
Miestäni on isänsä hakannut säännöllisesti, mieheni nauraa asialle ja sanoo, että kyllä hän tietää että se on väärin mitä isä on tehnyt, mutta että ei se mitään haittaa.
Pian 30vuotiasta poikaansa hän sanoo joskus haukkuvansa "paskaksi pojaksi" huumorilla. Hän sanoo että vähän saa huumorilla härnätä.
Puhuimme yhteenmuutosta 2v aikana usein. Hän sanoi, että muuttaa yhteen, kun olemme naimisissa tai meillä on vauva. Hän sanoi osallistuvansa perheeseen, kotiaskareisiin, kasvatukseen sitten kun meillä on yhteinen vauva tai olemme naimisissa.
Kun yritin keskustella näistä näkemyseroistamme tai haasteistamme, joista olen maininnut, hänellä oli aina jokin syy kiertää keskustelua. Joko "väsymys, väsymys töistä, pääkipu, halu olla rauhassa, ei ole sanottavaa". Toisinaan hän kiisti sanomani vääriksi, tunteeni vääriksi ja kertoi "totuuden". Totuus oli sitä mitä halusin kuulla, mutta käytännössä mikään ei muuttunut missään asiassa.
Erosimme 2v aikana usein. Millon hän hävisi ja esti minut. Tai minä sanoin että en jaksa tätä, kun olin yrittänyt jutella hänen kanssaan ja saada häneen kontaktin viikkotolkulla.
2 eromme jälkeen menin baariin, join pääni sekaisin ja panin miestä. Oksetti siinä hetkessä olla eron jälkeen yksin ja selvin päin. Miehelle hölmönä tän myönsin, kun hän tivasi ja tästä sain ikuisen "huoran" leiman. Kuulema mun ei pitäisi voida panna ketään koskaan enää hänen jälkeensä, jos hän rakastain ja rakastan. Mies ei päässyt tästä koskaan yli. Hän keksi muutaman valetarinan mulle suhteemme aikana, miten on mm eromme ainana treffailut kaunista, seksikästä naista jne joka on menestynyt urallaan(minä olen vain tavallinen kotiäiti, heh) ja myönsi lopulta, että valehteli, koska halusi kostaa minulle. Kostaa mitä?
Kerran 3 viikon eron jälkeen tapasimme. Lähdimme reissuun. Tapasimme bussiasemalla. Halasimme jne. Ainoa mitä hän minulle sanoi minusta, oli että minulla on tullut lisää harmaita hiuksia. Olin laittautunut itse. Hämmennyin. Lopulta hermostuin tästä, yleensä pystyin pitämään malttini hänen edessään. Kysyin miksi hän sanoi niin. "Huolissaan terveydestäni". Sen hän sanoi. Että ero hänestä olisi aiheuttanut minulle vaikean elämän ja harmaita hiuksia lisää. En tiedä edelleenkään mitä ajatella tästä.
Mieheni ei koskaan laittatunut mitenkään, samat rikkinäiset vaatteet aina päällä. Hän sanoi, että ei halua itselleen mitään, että haluaa antaa kaiken muille. Minulle hän osti opintolainallaan 1000e sormuksen ja kalliita laukkuja ja koruja pyytämättäni. Hän sanoi aina että hänen unelmansa on olla rikas. Että jos olisi rahaa, hän voisi antaa perheelleen parhaan mahdollisen elämän.
Ajattelen itse toisin, tykkään kyllä käyttää rahaa ja myös itseeni, antaa iloa itselleni ja perheelleni. Mutta raha ei ole kaikki, enkä pidä siitä, että rahoja käytetään yli varojen.
Mieheni aloitti sitten työt. Hän oli niin väsynyt töistään, että saattoi olla viikon omassa kodissaan nukkumassa ja katsomassa kattoa normaalin työajan jälkeen. Hän kyllä ihmetteli miten muut eivät jaksa, miten jotkut jopa jäävät sairaslomalle kun eivät jaksa. Mulle tää kuvio ei koskaan auennut. Sanoin hänelle että jos ei hän jaksa, hän voi jättäytyä töistä lepäämään, että se on ok, vaikka sairaslomalle. Että hänen jaksamisensa tietty ensin. Hän sanoi, en ole hullu, näetkö että selviän työstäni. Toki, niin hän selvisi, mutta muuta elämää ei tosin sitten ollutkaan
Ja kaiken keskelle hän halusi vauvan, se antaisi hänelle energiaa monen ihmisen voimien verran eikä hän koskaan sitten tuntisi enää väsymystä. Hän ihmetteli miten minä en jaksaisi vauvaa, kun hänelle vauva antaisi monen ihmisem energiat. Tuntuu että olen kahden vuoden jälkeen aivan puhki.
En jaksaisi enää miettiä mikä meni pieleen. Silti jokin saa minut yrittämään "ratkomaan tämän mysteerin".
Hän kysyi minulta tänään että miksi 19.1 sitä ja 21.1 tätä. Hän elää päivämäärien mukaan ja muistaa tasan päivämäärät millon "olen ollut hullu, millon olen sitä ja tätä".
Kerroin hänelle omat syyni eroon. Hän sanoi haluavansa olla rauhassa.
Vastasin itse että minäkin haluan, että ei kirjoitella enää ollenkaan.
Hän vastasi siihen, että vastaa illalla rauhassa.
Jos menneisyys on tae tulevaisuudesta, hän kiertää asiat ja ehdottaa jotain tekemistä myöhemmäksi, yrittää palauttaa "kaiken ennalleen" tekemisen kautta ja työntää keskustelun pois päiväjärjestyksestä, kuten koko 2v aikana tähänkin asti.
Niin ja mitään terapiaa hän ei halua, eikä koe haluavansa. Ei yksilö tai pariterapiaa. Mutta minun hän suosittelee menevän keskustelemaan, että minulle se voisi tehdä hyvää. Ps. Olen käynytkin, mutta jotenkin vaikka tiedän tässä olevan outoja asioita, niin joku sisälläni epäilee. Vaikka keho kyllä kertoo minun voivani paremmin, kun olen exästäni erossa
Hengitys kulkee paremmin ja olen pystynyt lopettamaan tupakanpolton, en halua satuttaa itseäni enempää enää hänen enkä kenenkään menneisyyden ihmisem vuoksi Tiedän että No contact on ainoa mahdollisuus selvitä tästä. Meillä ei onneksi ole enää eroon liittyviä asioita mitään huollettavana. Kunhan vaan jätän vastaamatta hänen lähestymispyyntöihin.
Samalla joku sisälläni haluaa ajatella että olen ylitulkinnut kaiken. Ja voisimme palata yhteen ja voisin itse hrittää kehittyä ihmisenä olla "ajattelematta likaa ja olla yrittämät välittää epäkohdista".
Phuuh. Kiitos kun sain jakaa
(nainen 41 vuotta) 
