Elämä narsistin jälkeen
Lähetetty: 04 Maalis 2024, 07:38
Kirjoitin tätä tekstiä, jonnekin toiselle palstalle ja ymmärsin tekstin kuulostavan liikaa narsistin uhrin jutulta, joten julkaisen sen kuitenkin täällä
Pitkän, pikkuisen narsistisenkin liiton jälkeen, mietin omaa luonnettani, ja tutustun itseeni pitkästä aikaa uudelleen. Siinä liitossa minulle ei ollut tilaa, joten olin kokoajan enemmän ja enemmän "hajuton ja mauton". Yritän nyt kuitenkin suunnata elämässäni eteenpäin ja jättää tuon aikakauden taakseni, mutta tosiaan ongelmana on ollut, että mistä pidän, mitä haluan jne. Tiedän kyllä mitä en halua ja siksi olen pystynyt pistämään exälleni rajat.
Luulin vuosia, että olen exäni taustahenkilö ja kun tämä suuri persoona poistui elämästäni, niin vähitellen ilmoitin erosta ystävilleni, joihin exäni vuoksi pidin hyvin harvoin yhteyttä. Eron jälkeen luulin olevani ihan yksin, mutta olin väärässä. Elämässäni on nykyään paljon vanhoja (ennen exääni ystäviä) ja nyt myös uusia.
Vaikken varsinaisesti sosiaalista elämää haekaan, kun lapset ovat 100% minun vastuullani, niin monia ihmisiä on elämääni tullut. Nyt olen ymmärtänyt, että ennen exääni olinkin oikeasti suosittu, mutta elämä hänen kanssaan eristi minut muista ihmisistä lähes täysin. Jouduin aina valitsemaan exäni ja jonkun toisen välillä ja ex oli vaihtoehto nro 1.
Ongelma on se, että mietin tosiaan omaa luonnettani, kykyä sopeutua (ihan loistava), empaattisuutta, osittaista rajattomuutta (rajoja exäni suhteen olen luonut kyllä paljon), mutta olen ihan ammattilaistenkin mielestä liiankin taipuisa, pystyn kuuntelemaan muita ja neuvomaan, sovittelemaan, katsomaan asioita monesta suunnasta jne....tällainen roolini on mm työelämässäkin....ja varmaan tuon luonteenpiirteen vuoksi olen välttänyt mm yt:t ja saanut ylennyksiäkin, koska tulen kaikkien kanssa toimeen ja sulaudun tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nyt kuitenkin mietin, että elämä exäni kanssa oli niin rankka, että haluaisin kyllä jatkossa elämääni vain ihmisiä jotka saavat minut voimaan hyvin. Miten pitkän narsistisen liiton jälkeen pystyy erottamaan ihmisten oikeat aikeet? Ja miten pitämään puolensa, ettei elämään taas tule uusia narsistisia henkilöitä, jotka vain yrittävät hyötyä?!?
Elämässäni on uusi miesehdokaskin. Hän olisi hyvin mielellään aloittamassa yhteisen elämän, mutta itse jarruttelen edelleen. Tosiasia on se, että hän tukee minua kokoajan ja ilman häntä en olisi selvinnyt viime vuodestakaan, mutta hän haluaa myös yhteisen perheen, ja yhteisen arjen. Pienensin itseni edellisessä liitossa ja olin vähän kuin nöyrä palvelija kokoajan. En tiedä pystynkö yhteiseen elämään enää ollenkaan, kenenkään kanssa?!? Riskinä on se, että menetän ihmisen, joka kannustaa ja tukee minua ihan kokoajan.
Ymmärrän, että en voi "syrjäytyä" sen vuoksi, että liittoni oli rankka, mutta mistä merkeistä on hyvä sanoa "kiitos ei" uusille ihmissuhteille? Kuulostaa ihan tyhmältä kysymykseltä, mutta sekavan ihmissuhteen jälkeen kysyn myös: "Mistä tietää, että joku asia ei ole itselle hyväksi?". Millaisia ihmisiä omaan elämään kannattaa päästää?
On tämä todella kummallista, kun pitää tällaisia miettiä, mutta myös omalla tavallaan ihanaa aikaa, kun voi vihdoin luoda omaa elämää.
Pitkän, pikkuisen narsistisenkin liiton jälkeen, mietin omaa luonnettani, ja tutustun itseeni pitkästä aikaa uudelleen. Siinä liitossa minulle ei ollut tilaa, joten olin kokoajan enemmän ja enemmän "hajuton ja mauton". Yritän nyt kuitenkin suunnata elämässäni eteenpäin ja jättää tuon aikakauden taakseni, mutta tosiaan ongelmana on ollut, että mistä pidän, mitä haluan jne. Tiedän kyllä mitä en halua ja siksi olen pystynyt pistämään exälleni rajat.
Luulin vuosia, että olen exäni taustahenkilö ja kun tämä suuri persoona poistui elämästäni, niin vähitellen ilmoitin erosta ystävilleni, joihin exäni vuoksi pidin hyvin harvoin yhteyttä. Eron jälkeen luulin olevani ihan yksin, mutta olin väärässä. Elämässäni on nykyään paljon vanhoja (ennen exääni ystäviä) ja nyt myös uusia.
Vaikken varsinaisesti sosiaalista elämää haekaan, kun lapset ovat 100% minun vastuullani, niin monia ihmisiä on elämääni tullut. Nyt olen ymmärtänyt, että ennen exääni olinkin oikeasti suosittu, mutta elämä hänen kanssaan eristi minut muista ihmisistä lähes täysin. Jouduin aina valitsemaan exäni ja jonkun toisen välillä ja ex oli vaihtoehto nro 1.
Ongelma on se, että mietin tosiaan omaa luonnettani, kykyä sopeutua (ihan loistava), empaattisuutta, osittaista rajattomuutta (rajoja exäni suhteen olen luonut kyllä paljon), mutta olen ihan ammattilaistenkin mielestä liiankin taipuisa, pystyn kuuntelemaan muita ja neuvomaan, sovittelemaan, katsomaan asioita monesta suunnasta jne....tällainen roolini on mm työelämässäkin....ja varmaan tuon luonteenpiirteen vuoksi olen välttänyt mm yt:t ja saanut ylennyksiäkin, koska tulen kaikkien kanssa toimeen ja sulaudun tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nyt kuitenkin mietin, että elämä exäni kanssa oli niin rankka, että haluaisin kyllä jatkossa elämääni vain ihmisiä jotka saavat minut voimaan hyvin. Miten pitkän narsistisen liiton jälkeen pystyy erottamaan ihmisten oikeat aikeet? Ja miten pitämään puolensa, ettei elämään taas tule uusia narsistisia henkilöitä, jotka vain yrittävät hyötyä?!?
Elämässäni on uusi miesehdokaskin. Hän olisi hyvin mielellään aloittamassa yhteisen elämän, mutta itse jarruttelen edelleen. Tosiasia on se, että hän tukee minua kokoajan ja ilman häntä en olisi selvinnyt viime vuodestakaan, mutta hän haluaa myös yhteisen perheen, ja yhteisen arjen. Pienensin itseni edellisessä liitossa ja olin vähän kuin nöyrä palvelija kokoajan. En tiedä pystynkö yhteiseen elämään enää ollenkaan, kenenkään kanssa?!? Riskinä on se, että menetän ihmisen, joka kannustaa ja tukee minua ihan kokoajan.
Ymmärrän, että en voi "syrjäytyä" sen vuoksi, että liittoni oli rankka, mutta mistä merkeistä on hyvä sanoa "kiitos ei" uusille ihmissuhteille? Kuulostaa ihan tyhmältä kysymykseltä, mutta sekavan ihmissuhteen jälkeen kysyn myös: "Mistä tietää, että joku asia ei ole itselle hyväksi?". Millaisia ihmisiä omaan elämään kannattaa päästää?
On tämä todella kummallista, kun pitää tällaisia miettiä, mutta myös omalla tavallaan ihanaa aikaa, kun voi vihdoin luoda omaa elämää.