Miten teidän matkanne ymmärryshetkestä?

[koivunlehti]

Itse juuri havahduin äitini piilonarsistisuuteen ja huomasin eläneeni kuin sumussa monta siis todella monta vuotta. Yhtäkkiä, kun kaikki palat alkoivat loksahdella paikoilleen aloin tuntea voimakkaita tunteita ja niitä pyrkii edelleen pintaan paljon. Kuitenkin koen oloni toiveikkaaksi ja aivan kuin olisin saanut itseni takaisin. Aivan kuin heräisin unesta tai painajaisesta. Epäilen voimakkaasti dissosioineeni lapsena, nuorena ja aikuisena. Minulta tutkittiin ADHD nyt aikuisena, mutten sopinut täysin siihen kuvaan. Ymmärrän nyt miksi. Kun ymmärsin, mitä on tapahtunut, niin suuren tuskan lisäksi tunsin vapautumista. Koko kehoni on kramppaillut nyt erinäisissä tilanteissa ja öisin kehoni on säpsäytellyt minua hereille, vaikka mieli saattaa tuntuakin rauhalliselta. Tuntuu kuin jotakin pyrkisi voimalla pintaan, mutten vielä tiedä mitä. Yksi muisto kerrallaan on palannut mieleeni. Tuntuu kuin aiemmin olisin katsonut muistoja jonkin sumuisen linssin läpi. Nyt kaikki on kirkasta. Tunnistan peilikuvani peilistä ekaa kertaa vuosiin. Tämä ei ole mikään runollinen kuvaus vaan aivan siis minulle todellinen aistimus. Olen aina välillä ihmetellyt peilikuvaani, etten muista näyttäneeni tuolta. Lisäksi kaikki äänet hiljenivät päässäni. Ei siis kuuloharhoja ole ollut, mutta minulla on ollut ja on edelleen tuomitseva hahmo mielessäni, joka on kommentoinut jokaista hengenvetoani ja päätöstäni. Nyt se hiljeni kuin kertalaakista. Ainakin hetkeksi. Tuomitsemista ei kuulu, mutta sen sijaan minulla on edelleen hahmo, joka epäilee olenko nyt sittenkään oikeassa. Silloin kuin tuo hahmo pyrkii pintaan niin olen kuunnellut asiantuntijoiden videoita ja se hahmo on sillä hiljennyt.

Koko keho tällä hetkellä tuntuu kuin katujyrällä olisi ajettu yli. Se on loppu. Kaipa se kulkee nimellä sokki. Ruokahalu katosi, mutta aivan kuin olisin saanut hajuaistin takaisin. Olin ihmetellyt aiemmin miksi ihmeessä en haista mitään enää nykyään. Olen kuitenkin ollut lapsena ja nuorena sekä nuorenaikuisena herkkänenäinen. Yhtäkkiä olen alkanut haistamaan.

Minulta on myös toisinaan kadonnut puhekyky ja puhuminen on ollut todella vaikeaa aluksi hoitajan kanssa, vaikka minussa on ollut se osa, joka kovasti haluaisi kertoa.

Aiemmin minulla oli tuomitsevan ja epäilevän kanssa keskustelua käymässä, myös se suorittaja. Se käski aina vain tekemään enemmän, mikset muka jaksa. Ei ole syytä valittaa. Asiat voisivat olla huonomminkin. Et sinä mitään apua tarvitse, vaan sinun pitää pärjätä. Koita nyt tehdä jotain. Sitten kun teen yhtä asiaa, niin on koko ajan tuo ääni sanomassa, että pitäisi olla tekemässä jotakin aivan muuta jo. Nyt sekin katosi. Minua kiinnostaisi kuulla, onko ollut samantapaisia kokemuksia?

Hoitokontakti on minulla jo.

[Pienennetty123]

Hei koivunlehti. Ikävä kuulla, että olet joutunut kokemaan hirveyksiä. Hienoa kuitenkin, että olet havahtunut asiaan ja sinulla on hoitokontakti. Kokemuksesi on epäilemättä ollut todella kamala.

Kuulostaa vähän siltä, että todellisen tilanteen tajuttuasi olet pystynyt alkamaan luoda omaa minuuttasi. En toki tiedä sen kummemmin tilanteestasi, mutta arvelen vain omien kokemusteni pohjalta. Olen hiljattain itsekin havahtunut äitini piilonarsismiin tai vahvoihin narsistisiin piirteisiin ja koen myös eläneeni pitkään selittämättömässä sumussa. Dissosiointi ja tuomitsevan hahmon ääni kuulostavat myös tutuilta.

Minulla on ollut pienestä lapsesta asti ollut poissaolokohtauksia, jonka jälkeen on outo olo, ikäänkuin tarvitsen jotain, mutta en ole koskaan tiennyt mitä. Koen myös kehoni naiselliset osat, lähinnä rinnat, välillä niin vastenmielisinä ja erillisinä asioina kehostani, että kuvittelin pienenä leikkaavani ne irti. En ole kuitenkaan koskaan tuntenut sukupuoliristiriitaa, vaan lähinnä kaikki äidillisyyteen ja äitiin liittyvä itsessäni on oksettanut ja nyt olen ymmärtänyt miksi.

Olen käynyt vuosikaudet dialogia päässäni äitini kanssa, joka on se tuomitseva osapuoli. Näissä dialogeissa jauhan aina samaa äidilleni: yritän selittää hänen tekemiänsä vääryyksiä ja hän on se tuomitsija, joka ei ymmärrä minua. Ei varmaan täysin sama kokemus, kuin sinulla, mutta ikävä ja hyvinvointia häiritsevä ja jumittava kehä, kun päässä jatkuvasti puhuu joku negatiivinen hahmo.

Minulla on myös tutkittu ADHD:ta ja diagnoosinkin sain, mutta en koe myöskääm diagnoosia täysin omakseni. Mm tämä dissosiointi ja poissaolokohtaukset selitettiin adhd:lla, vaikka itse koen, että se liittyy enemmän johonkin turvattomuuden ja tukahtuneisuuden tunteisiin.

Ymmärrän, että kehosi on loppu ja olet käynyt läpi shokkia. Läheisen narsismiin havahtuminen on tosiaan shokki ja toisaalta myös tietyllä tapaa varmaan helpotus, kun silmät avautuvat ja omille kokemuksille alkaa saada selityksiä. Puhekykysi menetys tai heikentyminen kertoo myös paljon asian vakavuudesta. Siitä, että narsistin vaikutuspiirissä eläminen on todella tuhoavaa. Toivon sinulle paljon voimia toipumisesi tiellä!

[koivunlehti]

Hei Pienennetty123,

Kiitos, kun päädyit kirjoittamaan tähän ketjuun. Arvostan vastaustasi. Piilonarsismi on siitä pirullinen, että sitä ainakin aiemmin harvemmin on kuvattu valtamediassa. Siksi oli todella vaikeaa jotenkin kavereillekaan tai hoitajallekaan selittää tilannetta. Vaikka esimerkiksi moni sanoikin aistineeni äitini olleen jotenkin outo. Narsismi sana nostaa monella karvat pystyyn. Siksi pelkäsin todella paljon kertoa havahtumisesta hoitotaholle. Nyt jo olen enemmän sujut, mutta pelkään edelleen. Onneksi hoitotahoni on tuntunut ottavan asian vakavasti.

Hetkiä on edelleen jolloin edelleen epäilen mikä on totta ja mikä on tarua ja ennen kaikkea... Olenko itse ollut koko ajan se pahantekijä, hyväksikäyttäjä ja narsisti? Tiedän toimineeni todella oudosti ja varmastikin aiheuttaneeni menneisyydessä ihmisille harmia toimiessani välillä todella päättömästi ihmissuhteissa. En ole osannut ja rehellisesti sanottuna en osaa vieläkään, mutta olen sentään nyt tietoinen.

Toivon, että piilonarsismiin tarttuisi kerta toisen jälkeen myöskin valtamedia tai ylipäänsä erimuotoihin. Kirjoittaessani aiempaa viestiä, olin aivan juuri herännyt tilanteeseeni. Herääminen tapahtui hoitajan yhdestä lauseesta. Hän kysyi minulta, että ketä eräs kohtaamani ilminarsisti muistutti. Jolloin yksin kotona ollessani kaikki yhtäkkiä vain vyöryi niskaan. Tuolloin aloin etsiä tietoa netistä ja onneksi törmäsin tähän foorumiin ja sivuihin. Onneksi youtubessa oli asiallista materiaalia. Tuolloin opin itsekin ensimmäistä kertaa eri muodoista.

Riuhtaisin tuolloin itseni irti äidistä ja päädyin katkaisemaan kaikki välini äitiini ja salasin kaikki tietoni. Vaihdoin puhelinnumerosta alkaen kaiken. Ja en sen jälkeen ollut äitiini kertaakaan yhteydessä. Pelkään edelleen stalkkaamista, sillä äitini tätä joskus harjoitti. Tämän jälkeen on selvinnyt paljon yllättäviäkin asioita. Kuten, että minulla ei ole isää virallisiin papereihin merkitty minnekään eli olen isätön. Lisäksi vanha sairasvakuutus, joka oli luotu joskus muinoin ollessani alaikäinen ja sen siirtyessä minulle sisälsikin edelleen äitini tietoja etujen saajana. Kaikkea muutakin on selvinnyt pikkuhiljaa. Huomasin myös, että olin ajautunut tilanteeseen, jossa myös rikkinäisen kiintymyssuhteeni takia olin päätynyt hyväksikäyttävään suhteeseen miehen kanssa ja myöskin kaveripiirissäni oli lapsuuden ystävä, joka ilmensi äitini kaltaisia piirteitä.

Lisäksi sisarukseni oli aluksi tukeva, mutta nyt hänkin on jäänyt pois. Ymmärrän toisaalta tilanteen. Koska onhan se vaikeaa minullekin hyväksyä kokonaan uutta kuvaa itsestä, omasta menneisyydestä, ihmisyydestä, maailmasta ja kaikesta. Äiti oli taitava valehtelemaan, manipuloimaan ja vaikka kääntämään mustan valkoiseksi. Itse saatoit tuijottaa valkoista neliötä ja äiti kun selitti jonkin aikaa asiaa, niin lopulta uskoit sen olevan musta. Vaikka siis edelleen selkeästi näit sen olevan valkoinen. Mieli antoi kuitenkin periksi. Ja miksi ei antaisi, kun sinut on kasvatettu vauvasta asti tähän. Minua lisäksi kiusattiin koulussa. Tätä tilannetta äitini käytti lisäksi hyväkseen. Sen sijaan, että olisi hiljentänyt kiusaajat tai oikeasti aikuisella tavalla tarttunut tilanteeseen, niin antoi asian olla.

Katkaisin vähän aikaa sitten välini miesystävääni ja yhteen kavereistani. Krampit palasivat, kun erosin miesystävästä ja ymmärsin mitä kaikkea siinäkin suhteessa olin hyväksynyt ja antanut tapahtua. Rajojen luomisen oppiminen onkin varmaan tärkein työkalu tulevaisuutta varten. Koen, että nyt minulla on tilaa parantua ja hengittää. Valitettavasti vointi kuitenkin ailahtelee todella paljon. Eli rankka tie varmastikin vielä edessä. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen kuitenkin valoa tunnelin päässä. En pysty aina itkemään kun ns. itkettää, mutta nyt tunnistan, että suru pyrkii pintaan. Silloin minun pitää pysähtyä kirjoittamisen äärelle kuunnella musiikkia ja antaa itkun tulla. Muuten käy niin, että ahmin ruokaa tai sitten ns. rankaisen itseäni käyttäytymällä itselle haitallisella tavalla.

Pään sisäiset dialogit ovat itselläni hieman rauhoittuneet, mutta se johtunee siitä, että elämässäni ei tällä hetkellä ole sellaisia tilanteita paljoa, jotka johtaisivat osien välisiin keskusteluihin. Olen keskittynyt saamaan unta ja ruokaa tarpeeksi. Tosin joo. Yksi päivä tutustuessani yhteen uuteen ihmiseen. Tämän jälkeen mielessäni kävi kuhina. "et sinä noin voi sanoa tyhmä. Miksi sinä noin menit sanomaan?" " nyt sinä loukkasit tätä ihmistä." "aivan tyhmä mielipide" ja niin edelleen. Ja siis kyse oli vain aivan tavallisesta keskustelusta. Tilanteessa ei ollut edes eriävää mielipidettä. Mutta silti itseäni ja mielipiteitäni ja minuuttani tuomitseva keskustelu alkoi.

Kuulostaa todella ilkeältä tuo sinunkin kehäsi. Ja tosiaan kuulostaa tutulta. Se on tosiaan kehä. Ihmeellinen väittely ja se triggeröityy välillä, kun joku kysyy aivan tavallisiakin asioita. Vastikään itse huomasin, että se triggeröityy silloin, kun hoitaja kysyy tapaamisen aluksi tavallisen kysymyksen..."Mitä sinulle kuuluu?"

Todella voimakas kuvaus suhteestasi kehosi naisellisiin osiin. Tuosta mieleeni tuli oma kehonkuvani. Sitä ei siis ole. En hahmota omaa kehoani. Olin sitten 100kg tai 63kg niin koen ensinnäkin itseni aina suureksi ja vaikka katson peilistä tai valokuvasta itseäni niin näen itseni samalla tavalla isona.

Luin jostakin, että ADHDta ja traumaoireilua onkin välillä vaikea erottaa toisistaan. Koin, että itselläni olisi voinut olla ADD. Mutta lopulta traumani ennemminkin selittävät tapahtumia. Löysin yhden todella hyvän C ptsd podcastin. Trauma rewired. Löysin sieltä apua ymmärtää, mitä kehossani tapahtuu. Olen oppinut miten lapsuuden traumat muokkaavat hermoston toimintaa.

Poissaolokohtauksia. hmm... en tiedä onkohan se samanlaista sitten kuin se mitä itse olen nyt kokenut aikuisuudessa, että unohdan itseni johonkin. Sitten yhtäkkiä herään ja aikaa on kulunut vaikka kuinka paljon. Sitä ei nyt ole niin ilmennyt.



Todella paljon voimia myös sinulle toipumisesi tiellä!