Onko puolisoni narsisti?

[iffet]

Hei kaikille,

Kyselenpäs täältä vastikään foorumille liittyneenä varmaan melko klassisen kysymyksen, eli kuulostaako puolisoni narsistilta teidän mielestänne?
Mielestäni hänessä on hyvin paljon narsistisiä piirteitä, mutta en tiedä menisikö vielä ihan narsistista. Ajattelin hänen aiemmin olevan epävakaa persoona, mutta sittemmin olen alkanut lukea enemmän narsismista ja todennut, että voi pojat, miten moni asia osuukin häneen hyvin. Olen aika hajalla henkisesti ja kaipaan vertaistukea tai jotain.

Suhteemme alkoi hyvin voimakkaalla ja intensiivisellä hurmauksella, joka melko nopeasti vaihtui pommitteluun siitä, että haluaa muuttaa yhteen. Hän tiesi miltei heti kahden treffien jälkeen ja kahden viikon viestittelyn jälkeen, että olen hänen elämänsä nainen ja minä silloin naureskellen ihmettelin, että miten sen voit tietää, kun et kovin syvällisesti edes tunne minua vielä. Toisaalta tiedän muitakin salamarakastujia, jotka ovat onnellisesti yhdessä ties kuinka monetta vuotta, niin ajattelin mieheni olevan tällainen yksilö. Yhteenmuutettuamme alkoi puheet kihlauksesta, sitten lapsesta ja avioliitosta jne. Jokaisen etapin saavutettuaan hän muuttui aina hieman erikoisemmaksi/kylmemmäksi, ja viimeistään lapsemme synnyttyä hän aloitti ns. raivokohtaukset ja minun solvaamiseni, joita ei ollut siihen mennessä vielä kauheasti ollut. Vähän sellainen olo, että tulin aika pahasti huijatuksi tässä suhteessa. Hän oli ne alkuajat koko ajan esittänyt jotain muuta kuin oikeasti on.

Nyt olemme neljättä vuotta yhdessä. Viime vuonna hetkellisesti erosimme - syynä oli se, kun kysyin, miksei hän muistanut äitienpäivää yhtään, mutta vaati kuitenkin seksiä samana päivänä, vaikkei minulla ollut yhtään halukkuutta seksiin silloin. Hän raivostui näistä minun kysymyksistäni, ja suuttumisen päätteeksi vuokrasi asunnon ja muutti kesäkuun alussa pois. Hän pisti jopa avioerohakemuksen vireille käräjäoikeuteen. Minä idiootti olisin päässyt tästä miehestä eroon jo vuosi sitten, mutta taas hän vain jotenkin onnistui luikertelemaan takaisin tähän asuntoon ja takaisin suhteeseen kesän aikana. Alkoi taas ne lovebombingit, hän toi ruusuja, oli niin avulias ja herttainen, vannoi, että erossaolon aikana ymmärsi paremmin, miten paljon minä merkitsen ja miten paljon minua kaipaa, vannoi, että on muuttunut mies ja laittaa nyt suhteemme etusijalle, jos vain annan vielä mahdollisuuden. Sanoi, että suuttuessaan on vain tällainen hölmö, eikä aivot toimi silloin. Asuntolaina, taloudelliset vaikeudet ja yksinhuoltajuuden arki työssäkäyvänä vaikutti osittain siihen, miksi annoin hänen palata ja halusin uskoa, että asiat oikeasti muuttuvat parempaan.

Hän on erittäin impulsiivinen etenkin suuttuessaan. Hän voi tehdä kaikkea tosi hölmöä ja harkitsematonta. Meillä on mennyt rahaa aika paljon näihin hänen tempauksiinsa. Kerran hän suuttumisen jälkeen säntäsi ulos ja oli ehkä tunnin kaksi teillä tietämättömillä ja palasi takaisin kotiin upouusi matkalaukku mukanaan - vaikka meillä on jo vaikka kuinka monta matkalaukkua kotonamme. Hän halusi teatraalisesti tuoda sen esiin eteiseen ja sitten pakata tavaroitaan sinne, että nyt hän on oikeasti lähdössä. No ei ollut. Jossain kohtaa hän leppyy taas, ja sitten tulee niin iloisena kuin innokas koira lepyttämään, haluaa palvella, tehdä ruokaa ja olla niin hyvä. Elämä menee tiettyä sykliä hänen kanssaan, joka pääasiassa pyörii hänen suuttumisen ympärillä tai niiden välttelyllä keinolla millä hyvänsä (minun roolini). Huomaan itsestäni, etten oikein ole enää luontevasti oma itseni kotona hänen kanssaan - ensiksi pelkään hänen raivokohtauksia ja toiseksi olen melko hyvin sisäistänyt, ettei minun kiinnostuksenkohteillani tai ajatuksillani ole oikein mitään merkitystä.

Hän on hyvin seksinhaluinen ja on sanonut suoraan, että sitä pitää olla monta kertaa viikossa, mieluiten joka päivä. Viime aikoina hän ei ole ollut kiinnostunut kiinnostaako minua seksi, ja sanoo, että tarvitsee sitä pysyäkseen hyvällä tuulella. Pelkään, että hän suuttuu, jos en suostu tai muuten alkaa kohdella minua huonosti. Joskus hän on sanonut "En halua hakea sitä muualta, mutta luultavasti joudun niin tekemään, jos en saa sitä sinulta". Koko mies ällöttää minua ja suhtaudun seksiin kuin kotityöhön, joka täytyy suorittaa pois alta, jotta rauha kotona säilyy.

Hänet on tosi vaikea saada olemaan henkisesti ns. läsnä. Koska häntä ei kiinnosta minun seurani, eikä oikein kenenkään muunkaan seura. Jos kerron jotain itselleni tärkeää asiaa hänelle, joudun aina välillä kysymään "kuunteletko?" ja hänen olemuksensa on silloin kyllästyneen oloinen. Hauskoille jutuilleni hän ehkä hymähtää, mutta välillä turhaudun siitä, ettei hänellä oikein ole huumorintajua tai sellaista rentoutta. Hän on pääosin hyvin kireä, tai se olemus on hänellä pääasiassa. Olen sanonut hänelle, että meidän pitäisi pariskuntana ja perheenä joskus tehdä jotain yhdessä keskenään, niin se on hänelle ikään kuin kotityö, johon hän kerran viikossa hieman nihkeästi ryhtyy, mutta 90% ajasta hän haluaa olla omissa oloissa, työasioidensa edistämisessä ja puhelimessaan kiinni. Hän sanoo, ettei hänellä ole aikaa minulle. Minä jarrutan hänen tietään kohti menestymistä, johon hän kovasti pyrkii.

Tällä hetkellä tilanne on taas se, että hän ei ole puhunut minulle kolmeen päivään ja raivostui minulle alun alkaen taas siitä, että tein meidän perheelle jääsmoothiet ja istuin hänen viereen sohvalle keskustelemaan, kyselin mitä hänen äidilleen kuuluu ja miksei olla puhuttu anopin kanssa hetkeen. Mielestäni ihan normaalia harmitonta keskustelua tavallisen ihmisen kanssa, mutta hänen kanssaan tilanne päätyi siihen, että hän sai raivarit, että "tenttaan ja kuulustelen häntä". Hän ei siitä lähtien ole puhunut minulle mitään, nukkuu patjalla toisessa huoneessa, olen kuin ilmaa hänelle. Hän on blokannut minut kaikista sosiaalisen median kanavista, etten voi kirjoittaa hänelle sielläkään. Minä yritän aina vain olla parempi kumppani, teen kaikki kotityöt, hoidan pääasiassa lapsen, minulla ei ole oikein mitään omaa aikaa tai elämää, olen hiljaa enkä sano mistään asiasta miehelle vaikka hänen sotkunsa ärsyttäisi, mutta koskaan en riitä hänelle. En varmaan tunnistaisi itseäni, jos viiden vuoden takainen minä näkisi minut nyt.

Olen huomannut, että hänellä on melko korostuneesti näitä tyypillisiä narsismin piirteitä, joita ovat esim. että ei näe omassa toiminnassaan mitään vikaa, kaikki on aina muiden [minun] syytä, hän ei kykene ottamaan vastuuta teoistaan. Hän lupailee ummet ja lammet asioita, jotka eivät ikinä tule toteutumaan ja hän on loputtoman itsekäs/itsekeskeinen. Hän ei ole oikeastaan yhtään kiinnostunut muista ihmisistä. Keskustelu hänen kanssaan on hyvin erilaista dynamiikaltaan kuin ns. tavanomaisten ihmisten kanssa juurikin siitä syystä, että hän ei ole kiinnostunut keskustelemaan hyvin monestakaan aihealueesta muusta kuin itsestään, eikä osaa ajatella asioita miltään muulta näkökannalta kuin hänen omaltaan. Keskustelu hänen kanssaan on siis melko yksiulotteista. Mutta läheiseni ja ystäväni eivät voisi kuvitella näitä piirteitä hänessä, jos kertoisin. Hän muita ihmisiä tavatessaan vetää sitä karismaattisen seuramiehen roolia, jota hän ei koskaan ole minun kanssani.

Tällaista se on aika usein ollut valitettavasti. Hän saa suhteettoman suuret raivarit aivan äkillisesti ja odottamatta jostain tosi absurdista syystä. On hyvin paljon asioita, joista ei saa keskustella, mutta valitettavasti en tiedä niistä yleensä etukäteen, vaan ne selviävät vasta jälkikäteen. Suuttuminen on mielestäni suhteettoman suurta, mykkäkoulu kestää ahdistavan pitkään, ja hänen riitelytapansa on tosi tuhoavia. Hän huutaa päälle, ei kykene kuuntelemaan laisinkaan, ei ole yhtään kiinnostunut minun näkökulmastani, tai miltä hänen käytöksensä minusta tuntuu, jos kehtaan argumentoida jotain takaisin, hän antaa varoituksia sekä sanallisesti että saattaa varoitukseksi lyödä seinää tai hyllyä, tai paiskata jonkun tavaran lattiaan tai tehdä jotain muuta erikoista, kuten kerran hän otti paidan päältään ja repi sen kappaleiksi. Kerran hän on tönäissyt minua, mutta muuten hän ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen muuta kuin lähinnä itseään kohtaan, esim. hakkaa päätään tosi kovaa. Ja keskustelu päättyy aina, kun hän päättää sen päättymisestä ilman, että minä olen missään kohtaa päässyt sanomaan mitään, kun hän huutaa päälleni ja solvaa, minkä kerkiää. Hän maalaa minusta kuvaa aina, että olen jotenkin poikkeuksellisen kauhea ja paha ihminen, koska minä aiheutan hänessä nämä reaktiot.

Hän ei myöskään yhtään siedä, jos alan itkeä. Mikä on mielestäni aivan käsittämätön piirre ihmisessä. Hän voi joskus tulla pahoittelemaan, taputtaa olalle ikään kuin ja sanoo, että äläs nyt, nouse ja olen pahoillani, kun vähän meni yli, mutta kun sinä sanoit taas jotain sellaista, mistä ei saa puhua. Hänen anteeksipyyntönsä eivät ole kovin vilpittömät, sillä jos en sillä sekunnilla heti nouse ja hymyile niin kuin naantalin aurinko tai jos vähänkään silmäni näyttävät alkavan itkeä, hän saattaa taas suuttua ja poistua huoneesta jättäen minut yksin itkemään. Ei ole tavatonta myöskään sekään, että hän poistuu kotoa välillä vaikka 2-3 tunniksi, jos suuttuu, enkä taaskaan tiedä missä hän on tai millon tulee.

Kerran soitin jonnekin lähisuhdeväkivalta-puhelinlinjaan, koska olin niin sekaisin ja hämmentynyt ja oli pakko saada puhua jonkun kanssa. Istuin tunnin autossa ja juttelin jonkun tuntemattoman naisen kanssa. Muistan yhden hänen kommentin tosi selvästi, joka oli jollain lailla herättelevä. Hän sanoi "yleensä ihmiselle tulee huono omatunto, jos hän satuttaa toista ihmistä. Jos miehesi olisi tunne-elämältään tavallinen, niin hän pyrkisi kaikin tavoin siihen, ettei sinulla ole paha olla ainakaan hänen toimestaan". Havahduin siihen, että tosiaan, noin se varmaan on normaaleissa parisuhteissa ja noin se kuuluisi ollakin. Sitä on kuin jossain kummallisessa kuplassa, missä ajattelee vain, että minä olen se huono ihminen ja toimin kaikin tavoin väärin koko ajan ja olen perustavanlaatuisesti huono kumppani, mutta tuollaiset pienet keskusteluhetket jonkun terveen ihmisen kanssa saa näkemään vähän sen kuplan ulkopuolelle, että miten huonosti asiat ovatkaan tämän puolisoni kanssa myös hänen takiaan.

No joo, muistan viime kesän hetkellisestä erovaiheesta ainoastaan sen, että minut valtasi suuri rauha, kun kotona ei tarvinnut enää stressata jokaista sanaa. Oli vain rauha ja hiljaisuus. Olen siis päättänyt, että aion nyt tehdä lopullisen eron ja poistua tästä myrkyllisestä suhteesta. Hän ei luultavasti tule päästämään minua helpolla, mutta minä en voi olla tässä suhteessa enää. Aina kun hän on vihainen minulle, saan koko kehoon hyvin ahdistuneen olotilan, sydämen rytmihäiriöitä, unettomuutta, stressiä yms. Pitkällä aikavälillä tämä sairastuttaa minut ja mietin myös miten tämä vaikuttaa meidän lapseemme, kun hän kasvaa. Hän on myös riitatilanteissa sanonut, että aikoo kertoa lapsellemme tämän kasvaessa, mikä kaikki minussa on vikana ja miten tämä kaikki on minun syytäni. Hän usein uhkailee ja sanoo asioita, joita ei aio toteuttaa kuitenkaan, mutta tästä asiasta en tiedä. Olen varma, että hän tekee lähtemisen vaikeaksi minulle. Mutta minun on pakko päästä tästä irti, en kestä enää. Pahoittelut pitkästä tekstistä ja kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti.

[Tähteläinen]

Hei!

Minulla on aivan samoja kokemuksia ex-mieheni kanssa. Loukkaannutaan herkästi täysin turhistakin asioista, suututaan äkillisesti ja kovaa ainakin mun mielestä aivan ns. normaaleista kysymyksistä, loputon mökötys jopa viikkokausia putkeen. Ei oteta vastuuta omista tekemisistä, tyhjiä katteettomia lupauksia, ei pystynyt keskustelemaan oikeasti mistään asioista, mistään "ikävästä" ei saanut puhua, lopulta en saanut näyttää edes suruani itkemisestä puhumattakaan. Näistä asioista sain pilkkaa osakseni tai hlö vain häipyi paikalta. Piilovittuilua, piiloagressiivisuutta, asioiden salailua. Seksiä olisi pitänyt olla päivittäin, pornoriippuvuuden lisäksi. Tykkäsi "vitsailla" ilkeästi iästäni koska olin häntä 8 v vanhempi. Olimme melkein 8 v yhdessä, naimisissakin 4 vuotta. Erään "väärän" kysymyksen seurauksena lähti vuosi sitten minua sylkien ja haukkuen menemään, blokkasi minut kaikkialta ja oli mennyt vuokraamaan asunnon. Kun lopulta sain hänet kiinni menemällä hänen koululleen etsimään häntä, hän sanoi että tämä oli nyt tässä. Että koko suhteemme on ollut hirveä ja paska ja kaikki on 100% minun syytäni. Seuraavana pvänä pyysin avaimet takaisin mutta sitten hän halusikin tulla kotiin. Minun osaltani suhde oli jo kuollut, mutta läheisriippuvaisena ja hylkäämiskammoisena otin hänet takaisin. Lupasin olla kysymättä hänen asioistaan enää mitään koskaan, samoin lupasin olla itkemättä hänen edessään enää. Kesä meni asioita itsekseni työstäessä, hänen vain maatessaan ja selatessaan tiktokkia. Maahanmuuttajana hänen olisi pitänyt opiskella suomea, mutta koska olin lakannut vaatimasta enää mitään hänen opiskelunsa loppui siihen. Ongelmat olivat tosissaan alkaneet kun kieltäydyin toimimasta enää hänen kaikkien viranomaisasioidensa hoitajana. Vaadin häntä opettelemaan kielen kunnolla jotta hän pääsisi ammattikouluun, töihin ja pystyisi hoitamaan itse asiansa. Hän ei siis puhunut englantiakaan. Hän oli tullut Suomeen 2015.
Syksyn tullen alkoivat mökötykset uudelleen koska tein "vääriä" asioita. Eli siis yleisellä mittapuulla ihan normaaleja asioita ja keskustelunaiheita. Yhden turhan raivarin jälkeen pistin lopulta eron vetämään ja se oli taas yksi suuttumisen aihe lisää. Hän muutti omaan asuntoonsa kiukkuisena ja kävi enää vierailuilla luonani. Hänkin pelkäsi tosi paljon hylkäämistä. Lopulta viime joulukuun alussa hän otti ja häipyi lopullisesti. Syynä oli se, että loukkasin häntä pyytämällä häntä tuomaan joskus vessapaperia tullessaan koska minä maksoin työttömyyskorvauksestani kuitenkin monet asiat joita hänkin vierailuille tullessaan käytti. Hän oli siis öitäkin täällä. Yritin vielä viestiä hänen kanssaan ja yritin keskustella asioista. Ei mitään vastausta. Osa hänen tavaroistaan on vieläkin minulla. Mutta lopulta luovutin. Viimeisestä viestistäni on kohta 3 kk. Hän ei ole blokannut minua tällä kertaa mistään. Miksi, odottaako hän kenties lisää viestejä minulta? Siinähän odottaa sitten, niitä ei ole tulossa. Romahdin täysin lähtönsä jälkeen, kaikki vanhat traumani ja hylkäämiskauhuni räjähtivät pintaan. Kolmeen kuukauteen en syönyt enkä nukkunut. Itkin tuntikausia joka päivä. Luulin sekoavani. Mutta minä en seonnut. Ymmärsin että minä olen tässä itse itselleni se suurin ongelma. Että olen sietänyt tällaista uskomatonta henkistä pahoinpitelyä ja toksista ihmistä näin kauan. Aloin ottaa selvää narsistisuudesta. Aloin hankkimaan kirjoja itseni parantamisesta. Lainasin ystävältäni rahaa ja menin regressioterapiaan ja energiahoitoihin. Otin pahimmassa tilanteessa avuksi myös unilääkkeen. Mutta päätin että tällä kertaa en anna periksi. Tässä on minun kasvun paikkani, minua ei koskaan enää kohdella näin! Luulen että exmieheni on rajatilapersoonallisuushäiriöinen/haavoittuva piilonarsisti. Mutta ei noilla diagnooseillakaan ole loppupeleissä niin merkitystä. Tärkein syy lopettaa tällainen toksinen suhde on se, ettei se vaan kertakaikkiaan toimi. Mikään siinä ei ole ns. normaalia. Alun hullut rakkauspommitukset, jalustalle nostaminen, traumasiteen muodostaminen loputtomalla kaksoisviestinnällä, uhriutuminen ja jatkuva loukkaantuminen saavat sinut tuntemaan itsesi maailman huonoimmaksi ja epäonnistuneimmaksi ihmiseksi. Joka toki on tarkoituskin. Sitten hoetaan taas 25 kertaa päivässä miten paljon rakastetaan. Kuumaa, kylmää, push and pull. Huh ja yök. Olen jo toipumaan päin, mutta matka on vielä kesken. Ikävä on välillä kova, mutta minä pysyn vahvana. Jonain päivänä ehkä löydän ihmisen joka oikeasti rakastaa minua terveellä tavalla. Ja jolle minä voin antaa oman terveen rakkauteni sairaalloisen takertumisen sijaan. Kaikkea hyvää sinulle, voimia ja siunausta.

[Tulppaani]

Hei ap,

kyllä puolisosi tosiaankin kuulostaa 100%lta narsistilta. Hyvin ymmärrettävää, että arjen haasteet yksinhuoltajana tuntuvat hankalalta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että narsismi on nopeasti paheneva ominaisuus. Narsisti ei suinkaan ajattele, että kun olet antanut hänen toimtansa anteeksi, että hän nyt puolestaan olisi parmepi ihminen. Aivan päin vastoin. Paljon voimia mitä päätätkin!