Onko puolisoni narsisti?
Lähetetty: 16 Touko 2024, 08:25
Hei kaikille,
Kyselenpäs täältä vastikään foorumille liittyneenä varmaan melko klassisen kysymyksen, eli kuulostaako puolisoni narsistilta teidän mielestänne?
Mielestäni hänessä on hyvin paljon narsistisiä piirteitä, mutta en tiedä menisikö vielä ihan narsistista. Ajattelin hänen aiemmin olevan epävakaa persoona, mutta sittemmin olen alkanut lukea enemmän narsismista ja todennut, että voi pojat, miten moni asia osuukin häneen hyvin. Olen aika hajalla henkisesti ja kaipaan vertaistukea tai jotain.
Suhteemme alkoi hyvin voimakkaalla ja intensiivisellä hurmauksella, joka melko nopeasti vaihtui pommitteluun siitä, että haluaa muuttaa yhteen. Hän tiesi miltei heti kahden treffien jälkeen ja kahden viikon viestittelyn jälkeen, että olen hänen elämänsä nainen ja minä silloin naureskellen ihmettelin, että miten sen voit tietää, kun et kovin syvällisesti edes tunne minua vielä. Toisaalta tiedän muitakin salamarakastujia, jotka ovat onnellisesti yhdessä ties kuinka monetta vuotta, niin ajattelin mieheni olevan tällainen yksilö. Yhteenmuutettuamme alkoi puheet kihlauksesta, sitten lapsesta ja avioliitosta jne. Jokaisen etapin saavutettuaan hän muuttui aina hieman erikoisemmaksi/kylmemmäksi, ja viimeistään lapsemme synnyttyä hän aloitti ns. raivokohtaukset ja minun solvaamiseni, joita ei ollut siihen mennessä vielä kauheasti ollut. Vähän sellainen olo, että tulin aika pahasti huijatuksi tässä suhteessa. Hän oli ne alkuajat koko ajan esittänyt jotain muuta kuin oikeasti on.
Nyt olemme neljättä vuotta yhdessä. Viime vuonna hetkellisesti erosimme - syynä oli se, kun kysyin, miksei hän muistanut äitienpäivää yhtään, mutta vaati kuitenkin seksiä samana päivänä, vaikkei minulla ollut yhtään halukkuutta seksiin silloin. Hän raivostui näistä minun kysymyksistäni, ja suuttumisen päätteeksi vuokrasi asunnon ja muutti kesäkuun alussa pois. Hän pisti jopa avioerohakemuksen vireille käräjäoikeuteen. Minä idiootti olisin päässyt tästä miehestä eroon jo vuosi sitten, mutta taas hän vain jotenkin onnistui luikertelemaan takaisin tähän asuntoon ja takaisin suhteeseen kesän aikana. Alkoi taas ne lovebombingit, hän toi ruusuja, oli niin avulias ja herttainen, vannoi, että erossaolon aikana ymmärsi paremmin, miten paljon minä merkitsen ja miten paljon minua kaipaa, vannoi, että on muuttunut mies ja laittaa nyt suhteemme etusijalle, jos vain annan vielä mahdollisuuden. Sanoi, että suuttuessaan on vain tällainen hölmö, eikä aivot toimi silloin. Asuntolaina, taloudelliset vaikeudet ja yksinhuoltajuuden arki työssäkäyvänä vaikutti osittain siihen, miksi annoin hänen palata ja halusin uskoa, että asiat oikeasti muuttuvat parempaan.
Hän on erittäin impulsiivinen etenkin suuttuessaan. Hän voi tehdä kaikkea tosi hölmöä ja harkitsematonta. Meillä on mennyt rahaa aika paljon näihin hänen tempauksiinsa. Kerran hän suuttumisen jälkeen säntäsi ulos ja oli ehkä tunnin kaksi teillä tietämättömillä ja palasi takaisin kotiin upouusi matkalaukku mukanaan - vaikka meillä on jo vaikka kuinka monta matkalaukkua kotonamme. Hän halusi teatraalisesti tuoda sen esiin eteiseen ja sitten pakata tavaroitaan sinne, että nyt hän on oikeasti lähdössä. No ei ollut. Jossain kohtaa hän leppyy taas, ja sitten tulee niin iloisena kuin innokas koira lepyttämään, haluaa palvella, tehdä ruokaa ja olla niin hyvä. Elämä menee tiettyä sykliä hänen kanssaan, joka pääasiassa pyörii hänen suuttumisen ympärillä tai niiden välttelyllä keinolla millä hyvänsä (minun roolini). Huomaan itsestäni, etten oikein ole enää luontevasti oma itseni kotona hänen kanssaan - ensiksi pelkään hänen raivokohtauksia ja toiseksi olen melko hyvin sisäistänyt, ettei minun kiinnostuksenkohteillani tai ajatuksillani ole oikein mitään merkitystä.
Hän on hyvin seksinhaluinen ja on sanonut suoraan, että sitä pitää olla monta kertaa viikossa, mieluiten joka päivä. Viime aikoina hän ei ole ollut kiinnostunut kiinnostaako minua seksi, ja sanoo, että tarvitsee sitä pysyäkseen hyvällä tuulella. Pelkään, että hän suuttuu, jos en suostu tai muuten alkaa kohdella minua huonosti. Joskus hän on sanonut "En halua hakea sitä muualta, mutta luultavasti joudun niin tekemään, jos en saa sitä sinulta". Koko mies ällöttää minua ja suhtaudun seksiin kuin kotityöhön, joka täytyy suorittaa pois alta, jotta rauha kotona säilyy.
Hänet on tosi vaikea saada olemaan henkisesti ns. läsnä. Koska häntä ei kiinnosta minun seurani, eikä oikein kenenkään muunkaan seura. Jos kerron jotain itselleni tärkeää asiaa hänelle, joudun aina välillä kysymään "kuunteletko?" ja hänen olemuksensa on silloin kyllästyneen oloinen. Hauskoille jutuilleni hän ehkä hymähtää, mutta välillä turhaudun siitä, ettei hänellä oikein ole huumorintajua tai sellaista rentoutta. Hän on pääosin hyvin kireä, tai se olemus on hänellä pääasiassa. Olen sanonut hänelle, että meidän pitäisi pariskuntana ja perheenä joskus tehdä jotain yhdessä keskenään, niin se on hänelle ikään kuin kotityö, johon hän kerran viikossa hieman nihkeästi ryhtyy, mutta 90% ajasta hän haluaa olla omissa oloissa, työasioidensa edistämisessä ja puhelimessaan kiinni. Hän sanoo, ettei hänellä ole aikaa minulle. Minä jarrutan hänen tietään kohti menestymistä, johon hän kovasti pyrkii.
Tällä hetkellä tilanne on taas se, että hän ei ole puhunut minulle kolmeen päivään ja raivostui minulle alun alkaen taas siitä, että tein meidän perheelle jääsmoothiet ja istuin hänen viereen sohvalle keskustelemaan, kyselin mitä hänen äidilleen kuuluu ja miksei olla puhuttu anopin kanssa hetkeen. Mielestäni ihan normaalia harmitonta keskustelua tavallisen ihmisen kanssa, mutta hänen kanssaan tilanne päätyi siihen, että hän sai raivarit, että "tenttaan ja kuulustelen häntä". Hän ei siitä lähtien ole puhunut minulle mitään, nukkuu patjalla toisessa huoneessa, olen kuin ilmaa hänelle. Hän on blokannut minut kaikista sosiaalisen median kanavista, etten voi kirjoittaa hänelle sielläkään. Minä yritän aina vain olla parempi kumppani, teen kaikki kotityöt, hoidan pääasiassa lapsen, minulla ei ole oikein mitään omaa aikaa tai elämää, olen hiljaa enkä sano mistään asiasta miehelle vaikka hänen sotkunsa ärsyttäisi, mutta koskaan en riitä hänelle. En varmaan tunnistaisi itseäni, jos viiden vuoden takainen minä näkisi minut nyt.
Olen huomannut, että hänellä on melko korostuneesti näitä tyypillisiä narsismin piirteitä, joita ovat esim. että ei näe omassa toiminnassaan mitään vikaa, kaikki on aina muiden [minun] syytä, hän ei kykene ottamaan vastuuta teoistaan. Hän lupailee ummet ja lammet asioita, jotka eivät ikinä tule toteutumaan ja hän on loputtoman itsekäs/itsekeskeinen. Hän ei ole oikeastaan yhtään kiinnostunut muista ihmisistä. Keskustelu hänen kanssaan on hyvin erilaista dynamiikaltaan kuin ns. tavanomaisten ihmisten kanssa juurikin siitä syystä, että hän ei ole kiinnostunut keskustelemaan hyvin monestakaan aihealueesta muusta kuin itsestään, eikä osaa ajatella asioita miltään muulta näkökannalta kuin hänen omaltaan. Keskustelu hänen kanssaan on siis melko yksiulotteista. Mutta läheiseni ja ystäväni eivät voisi kuvitella näitä piirteitä hänessä, jos kertoisin. Hän muita ihmisiä tavatessaan vetää sitä karismaattisen seuramiehen roolia, jota hän ei koskaan ole minun kanssani.
Tällaista se on aika usein ollut valitettavasti. Hän saa suhteettoman suuret raivarit aivan äkillisesti ja odottamatta jostain tosi absurdista syystä. On hyvin paljon asioita, joista ei saa keskustella, mutta valitettavasti en tiedä niistä yleensä etukäteen, vaan ne selviävät vasta jälkikäteen. Suuttuminen on mielestäni suhteettoman suurta, mykkäkoulu kestää ahdistavan pitkään, ja hänen riitelytapansa on tosi tuhoavia. Hän huutaa päälle, ei kykene kuuntelemaan laisinkaan, ei ole yhtään kiinnostunut minun näkökulmastani, tai miltä hänen käytöksensä minusta tuntuu, jos kehtaan argumentoida jotain takaisin, hän antaa varoituksia sekä sanallisesti että saattaa varoitukseksi lyödä seinää tai hyllyä, tai paiskata jonkun tavaran lattiaan tai tehdä jotain muuta erikoista, kuten kerran hän otti paidan päältään ja repi sen kappaleiksi. Kerran hän on tönäissyt minua, mutta muuten hän ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen muuta kuin lähinnä itseään kohtaan, esim. hakkaa päätään tosi kovaa. Ja keskustelu päättyy aina, kun hän päättää sen päättymisestä ilman, että minä olen missään kohtaa päässyt sanomaan mitään, kun hän huutaa päälleni ja solvaa, minkä kerkiää. Hän maalaa minusta kuvaa aina, että olen jotenkin poikkeuksellisen kauhea ja paha ihminen, koska minä aiheutan hänessä nämä reaktiot.
Hän ei myöskään yhtään siedä, jos alan itkeä. Mikä on mielestäni aivan käsittämätön piirre ihmisessä. Hän voi joskus tulla pahoittelemaan, taputtaa olalle ikään kuin ja sanoo, että äläs nyt, nouse ja olen pahoillani, kun vähän meni yli, mutta kun sinä sanoit taas jotain sellaista, mistä ei saa puhua. Hänen anteeksipyyntönsä eivät ole kovin vilpittömät, sillä jos en sillä sekunnilla heti nouse ja hymyile niin kuin naantalin aurinko tai jos vähänkään silmäni näyttävät alkavan itkeä, hän saattaa taas suuttua ja poistua huoneesta jättäen minut yksin itkemään. Ei ole tavatonta myöskään sekään, että hän poistuu kotoa välillä vaikka 2-3 tunniksi, jos suuttuu, enkä taaskaan tiedä missä hän on tai millon tulee.
Kerran soitin jonnekin lähisuhdeväkivalta-puhelinlinjaan, koska olin niin sekaisin ja hämmentynyt ja oli pakko saada puhua jonkun kanssa. Istuin tunnin autossa ja juttelin jonkun tuntemattoman naisen kanssa. Muistan yhden hänen kommentin tosi selvästi, joka oli jollain lailla herättelevä. Hän sanoi "yleensä ihmiselle tulee huono omatunto, jos hän satuttaa toista ihmistä. Jos miehesi olisi tunne-elämältään tavallinen, niin hän pyrkisi kaikin tavoin siihen, ettei sinulla ole paha olla ainakaan hänen toimestaan". Havahduin siihen, että tosiaan, noin se varmaan on normaaleissa parisuhteissa ja noin se kuuluisi ollakin. Sitä on kuin jossain kummallisessa kuplassa, missä ajattelee vain, että minä olen se huono ihminen ja toimin kaikin tavoin väärin koko ajan ja olen perustavanlaatuisesti huono kumppani, mutta tuollaiset pienet keskusteluhetket jonkun terveen ihmisen kanssa saa näkemään vähän sen kuplan ulkopuolelle, että miten huonosti asiat ovatkaan tämän puolisoni kanssa myös hänen takiaan.
No joo, muistan viime kesän hetkellisestä erovaiheesta ainoastaan sen, että minut valtasi suuri rauha, kun kotona ei tarvinnut enää stressata jokaista sanaa. Oli vain rauha ja hiljaisuus. Olen siis päättänyt, että aion nyt tehdä lopullisen eron ja poistua tästä myrkyllisestä suhteesta. Hän ei luultavasti tule päästämään minua helpolla, mutta minä en voi olla tässä suhteessa enää. Aina kun hän on vihainen minulle, saan koko kehoon hyvin ahdistuneen olotilan, sydämen rytmihäiriöitä, unettomuutta, stressiä yms. Pitkällä aikavälillä tämä sairastuttaa minut ja mietin myös miten tämä vaikuttaa meidän lapseemme, kun hän kasvaa. Hän on myös riitatilanteissa sanonut, että aikoo kertoa lapsellemme tämän kasvaessa, mikä kaikki minussa on vikana ja miten tämä kaikki on minun syytäni. Hän usein uhkailee ja sanoo asioita, joita ei aio toteuttaa kuitenkaan, mutta tästä asiasta en tiedä. Olen varma, että hän tekee lähtemisen vaikeaksi minulle. Mutta minun on pakko päästä tästä irti, en kestä enää. Pahoittelut pitkästä tekstistä ja kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti.
Kyselenpäs täältä vastikään foorumille liittyneenä varmaan melko klassisen kysymyksen, eli kuulostaako puolisoni narsistilta teidän mielestänne?
Mielestäni hänessä on hyvin paljon narsistisiä piirteitä, mutta en tiedä menisikö vielä ihan narsistista. Ajattelin hänen aiemmin olevan epävakaa persoona, mutta sittemmin olen alkanut lukea enemmän narsismista ja todennut, että voi pojat, miten moni asia osuukin häneen hyvin. Olen aika hajalla henkisesti ja kaipaan vertaistukea tai jotain.
Suhteemme alkoi hyvin voimakkaalla ja intensiivisellä hurmauksella, joka melko nopeasti vaihtui pommitteluun siitä, että haluaa muuttaa yhteen. Hän tiesi miltei heti kahden treffien jälkeen ja kahden viikon viestittelyn jälkeen, että olen hänen elämänsä nainen ja minä silloin naureskellen ihmettelin, että miten sen voit tietää, kun et kovin syvällisesti edes tunne minua vielä. Toisaalta tiedän muitakin salamarakastujia, jotka ovat onnellisesti yhdessä ties kuinka monetta vuotta, niin ajattelin mieheni olevan tällainen yksilö. Yhteenmuutettuamme alkoi puheet kihlauksesta, sitten lapsesta ja avioliitosta jne. Jokaisen etapin saavutettuaan hän muuttui aina hieman erikoisemmaksi/kylmemmäksi, ja viimeistään lapsemme synnyttyä hän aloitti ns. raivokohtaukset ja minun solvaamiseni, joita ei ollut siihen mennessä vielä kauheasti ollut. Vähän sellainen olo, että tulin aika pahasti huijatuksi tässä suhteessa. Hän oli ne alkuajat koko ajan esittänyt jotain muuta kuin oikeasti on.
Nyt olemme neljättä vuotta yhdessä. Viime vuonna hetkellisesti erosimme - syynä oli se, kun kysyin, miksei hän muistanut äitienpäivää yhtään, mutta vaati kuitenkin seksiä samana päivänä, vaikkei minulla ollut yhtään halukkuutta seksiin silloin. Hän raivostui näistä minun kysymyksistäni, ja suuttumisen päätteeksi vuokrasi asunnon ja muutti kesäkuun alussa pois. Hän pisti jopa avioerohakemuksen vireille käräjäoikeuteen. Minä idiootti olisin päässyt tästä miehestä eroon jo vuosi sitten, mutta taas hän vain jotenkin onnistui luikertelemaan takaisin tähän asuntoon ja takaisin suhteeseen kesän aikana. Alkoi taas ne lovebombingit, hän toi ruusuja, oli niin avulias ja herttainen, vannoi, että erossaolon aikana ymmärsi paremmin, miten paljon minä merkitsen ja miten paljon minua kaipaa, vannoi, että on muuttunut mies ja laittaa nyt suhteemme etusijalle, jos vain annan vielä mahdollisuuden. Sanoi, että suuttuessaan on vain tällainen hölmö, eikä aivot toimi silloin. Asuntolaina, taloudelliset vaikeudet ja yksinhuoltajuuden arki työssäkäyvänä vaikutti osittain siihen, miksi annoin hänen palata ja halusin uskoa, että asiat oikeasti muuttuvat parempaan.
Hän on erittäin impulsiivinen etenkin suuttuessaan. Hän voi tehdä kaikkea tosi hölmöä ja harkitsematonta. Meillä on mennyt rahaa aika paljon näihin hänen tempauksiinsa. Kerran hän suuttumisen jälkeen säntäsi ulos ja oli ehkä tunnin kaksi teillä tietämättömillä ja palasi takaisin kotiin upouusi matkalaukku mukanaan - vaikka meillä on jo vaikka kuinka monta matkalaukkua kotonamme. Hän halusi teatraalisesti tuoda sen esiin eteiseen ja sitten pakata tavaroitaan sinne, että nyt hän on oikeasti lähdössä. No ei ollut. Jossain kohtaa hän leppyy taas, ja sitten tulee niin iloisena kuin innokas koira lepyttämään, haluaa palvella, tehdä ruokaa ja olla niin hyvä. Elämä menee tiettyä sykliä hänen kanssaan, joka pääasiassa pyörii hänen suuttumisen ympärillä tai niiden välttelyllä keinolla millä hyvänsä (minun roolini). Huomaan itsestäni, etten oikein ole enää luontevasti oma itseni kotona hänen kanssaan - ensiksi pelkään hänen raivokohtauksia ja toiseksi olen melko hyvin sisäistänyt, ettei minun kiinnostuksenkohteillani tai ajatuksillani ole oikein mitään merkitystä.
Hän on hyvin seksinhaluinen ja on sanonut suoraan, että sitä pitää olla monta kertaa viikossa, mieluiten joka päivä. Viime aikoina hän ei ole ollut kiinnostunut kiinnostaako minua seksi, ja sanoo, että tarvitsee sitä pysyäkseen hyvällä tuulella. Pelkään, että hän suuttuu, jos en suostu tai muuten alkaa kohdella minua huonosti. Joskus hän on sanonut "En halua hakea sitä muualta, mutta luultavasti joudun niin tekemään, jos en saa sitä sinulta". Koko mies ällöttää minua ja suhtaudun seksiin kuin kotityöhön, joka täytyy suorittaa pois alta, jotta rauha kotona säilyy.
Hänet on tosi vaikea saada olemaan henkisesti ns. läsnä. Koska häntä ei kiinnosta minun seurani, eikä oikein kenenkään muunkaan seura. Jos kerron jotain itselleni tärkeää asiaa hänelle, joudun aina välillä kysymään "kuunteletko?" ja hänen olemuksensa on silloin kyllästyneen oloinen. Hauskoille jutuilleni hän ehkä hymähtää, mutta välillä turhaudun siitä, ettei hänellä oikein ole huumorintajua tai sellaista rentoutta. Hän on pääosin hyvin kireä, tai se olemus on hänellä pääasiassa. Olen sanonut hänelle, että meidän pitäisi pariskuntana ja perheenä joskus tehdä jotain yhdessä keskenään, niin se on hänelle ikään kuin kotityö, johon hän kerran viikossa hieman nihkeästi ryhtyy, mutta 90% ajasta hän haluaa olla omissa oloissa, työasioidensa edistämisessä ja puhelimessaan kiinni. Hän sanoo, ettei hänellä ole aikaa minulle. Minä jarrutan hänen tietään kohti menestymistä, johon hän kovasti pyrkii.
Tällä hetkellä tilanne on taas se, että hän ei ole puhunut minulle kolmeen päivään ja raivostui minulle alun alkaen taas siitä, että tein meidän perheelle jääsmoothiet ja istuin hänen viereen sohvalle keskustelemaan, kyselin mitä hänen äidilleen kuuluu ja miksei olla puhuttu anopin kanssa hetkeen. Mielestäni ihan normaalia harmitonta keskustelua tavallisen ihmisen kanssa, mutta hänen kanssaan tilanne päätyi siihen, että hän sai raivarit, että "tenttaan ja kuulustelen häntä". Hän ei siitä lähtien ole puhunut minulle mitään, nukkuu patjalla toisessa huoneessa, olen kuin ilmaa hänelle. Hän on blokannut minut kaikista sosiaalisen median kanavista, etten voi kirjoittaa hänelle sielläkään. Minä yritän aina vain olla parempi kumppani, teen kaikki kotityöt, hoidan pääasiassa lapsen, minulla ei ole oikein mitään omaa aikaa tai elämää, olen hiljaa enkä sano mistään asiasta miehelle vaikka hänen sotkunsa ärsyttäisi, mutta koskaan en riitä hänelle. En varmaan tunnistaisi itseäni, jos viiden vuoden takainen minä näkisi minut nyt.
Olen huomannut, että hänellä on melko korostuneesti näitä tyypillisiä narsismin piirteitä, joita ovat esim. että ei näe omassa toiminnassaan mitään vikaa, kaikki on aina muiden [minun] syytä, hän ei kykene ottamaan vastuuta teoistaan. Hän lupailee ummet ja lammet asioita, jotka eivät ikinä tule toteutumaan ja hän on loputtoman itsekäs/itsekeskeinen. Hän ei ole oikeastaan yhtään kiinnostunut muista ihmisistä. Keskustelu hänen kanssaan on hyvin erilaista dynamiikaltaan kuin ns. tavanomaisten ihmisten kanssa juurikin siitä syystä, että hän ei ole kiinnostunut keskustelemaan hyvin monestakaan aihealueesta muusta kuin itsestään, eikä osaa ajatella asioita miltään muulta näkökannalta kuin hänen omaltaan. Keskustelu hänen kanssaan on siis melko yksiulotteista. Mutta läheiseni ja ystäväni eivät voisi kuvitella näitä piirteitä hänessä, jos kertoisin. Hän muita ihmisiä tavatessaan vetää sitä karismaattisen seuramiehen roolia, jota hän ei koskaan ole minun kanssani.
Tällaista se on aika usein ollut valitettavasti. Hän saa suhteettoman suuret raivarit aivan äkillisesti ja odottamatta jostain tosi absurdista syystä. On hyvin paljon asioita, joista ei saa keskustella, mutta valitettavasti en tiedä niistä yleensä etukäteen, vaan ne selviävät vasta jälkikäteen. Suuttuminen on mielestäni suhteettoman suurta, mykkäkoulu kestää ahdistavan pitkään, ja hänen riitelytapansa on tosi tuhoavia. Hän huutaa päälle, ei kykene kuuntelemaan laisinkaan, ei ole yhtään kiinnostunut minun näkökulmastani, tai miltä hänen käytöksensä minusta tuntuu, jos kehtaan argumentoida jotain takaisin, hän antaa varoituksia sekä sanallisesti että saattaa varoitukseksi lyödä seinää tai hyllyä, tai paiskata jonkun tavaran lattiaan tai tehdä jotain muuta erikoista, kuten kerran hän otti paidan päältään ja repi sen kappaleiksi. Kerran hän on tönäissyt minua, mutta muuten hän ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen muuta kuin lähinnä itseään kohtaan, esim. hakkaa päätään tosi kovaa. Ja keskustelu päättyy aina, kun hän päättää sen päättymisestä ilman, että minä olen missään kohtaa päässyt sanomaan mitään, kun hän huutaa päälleni ja solvaa, minkä kerkiää. Hän maalaa minusta kuvaa aina, että olen jotenkin poikkeuksellisen kauhea ja paha ihminen, koska minä aiheutan hänessä nämä reaktiot.
Hän ei myöskään yhtään siedä, jos alan itkeä. Mikä on mielestäni aivan käsittämätön piirre ihmisessä. Hän voi joskus tulla pahoittelemaan, taputtaa olalle ikään kuin ja sanoo, että äläs nyt, nouse ja olen pahoillani, kun vähän meni yli, mutta kun sinä sanoit taas jotain sellaista, mistä ei saa puhua. Hänen anteeksipyyntönsä eivät ole kovin vilpittömät, sillä jos en sillä sekunnilla heti nouse ja hymyile niin kuin naantalin aurinko tai jos vähänkään silmäni näyttävät alkavan itkeä, hän saattaa taas suuttua ja poistua huoneesta jättäen minut yksin itkemään. Ei ole tavatonta myöskään sekään, että hän poistuu kotoa välillä vaikka 2-3 tunniksi, jos suuttuu, enkä taaskaan tiedä missä hän on tai millon tulee.
Kerran soitin jonnekin lähisuhdeväkivalta-puhelinlinjaan, koska olin niin sekaisin ja hämmentynyt ja oli pakko saada puhua jonkun kanssa. Istuin tunnin autossa ja juttelin jonkun tuntemattoman naisen kanssa. Muistan yhden hänen kommentin tosi selvästi, joka oli jollain lailla herättelevä. Hän sanoi "yleensä ihmiselle tulee huono omatunto, jos hän satuttaa toista ihmistä. Jos miehesi olisi tunne-elämältään tavallinen, niin hän pyrkisi kaikin tavoin siihen, ettei sinulla ole paha olla ainakaan hänen toimestaan". Havahduin siihen, että tosiaan, noin se varmaan on normaaleissa parisuhteissa ja noin se kuuluisi ollakin. Sitä on kuin jossain kummallisessa kuplassa, missä ajattelee vain, että minä olen se huono ihminen ja toimin kaikin tavoin väärin koko ajan ja olen perustavanlaatuisesti huono kumppani, mutta tuollaiset pienet keskusteluhetket jonkun terveen ihmisen kanssa saa näkemään vähän sen kuplan ulkopuolelle, että miten huonosti asiat ovatkaan tämän puolisoni kanssa myös hänen takiaan.
No joo, muistan viime kesän hetkellisestä erovaiheesta ainoastaan sen, että minut valtasi suuri rauha, kun kotona ei tarvinnut enää stressata jokaista sanaa. Oli vain rauha ja hiljaisuus. Olen siis päättänyt, että aion nyt tehdä lopullisen eron ja poistua tästä myrkyllisestä suhteesta. Hän ei luultavasti tule päästämään minua helpolla, mutta minä en voi olla tässä suhteessa enää. Aina kun hän on vihainen minulle, saan koko kehoon hyvin ahdistuneen olotilan, sydämen rytmihäiriöitä, unettomuutta, stressiä yms. Pitkällä aikavälillä tämä sairastuttaa minut ja mietin myös miten tämä vaikuttaa meidän lapseemme, kun hän kasvaa. Hän on myös riitatilanteissa sanonut, että aikoo kertoa lapsellemme tämän kasvaessa, mikä kaikki minussa on vikana ja miten tämä kaikki on minun syytäni. Hän usein uhkailee ja sanoo asioita, joita ei aio toteuttaa kuitenkaan, mutta tästä asiasta en tiedä. Olen varma, että hän tekee lähtemisen vaikeaksi minulle. Mutta minun on pakko päästä tästä irti, en kestä enää. Pahoittelut pitkästä tekstistä ja kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti.