Tarinani

[P4l4s1n4]

Olen pyyhkinyt tämän tekstin jo muutaman kerran, saa nähdä uskallanko julkaista. Tarinani on paikoin liian tunnistettava ja samalla lähes sadunomainen, kuin kertoisin iltasatua lapsilleni. Paitsi jokainen sana on totta ja pelko on minussa niin syvällä, että anonyymi avautuminenkin hirvittää; entä jos joku tunnistaa minut ja perheeni, entä jos joku kertoo. Kuinka kauhea kosto voisikaan olla?

Olen keski-ikäinen nainen. Lapsuuteni on monin paikoin mustan peitossa, on asioita joita mieleni ei anna minun muistaa ja on asioita, jotka haluaisin unohtaa. Tässä tarinassa on ilkeä äitipuoli. Sellainen, joka hymyilee yhtenä hetkenä ja toisena riepottelee minua hiuksista, koska olin tehnyt jonkin virheen. Äitini on kuollut minun ollessani pieni, en muista hänestä mitään, eikä hänestä saanut kotona puhua. Isäni on hoitanut itseään alkoholilla koko elämäni ajan.

Niin kauan kuin muistan, olen janonnut äitipuoleltani rakkautta ja hyväksyntää, minä halusin äidin. Kaikin keinoin yritin olla mieliksi ja kiltti, että kelpaisin tyttäreksi. En koskaan kelvannut. Yritin niin kovasti olla mieliksi, että olin liian hyvä. Kiitettävät koulunumerot, voitetut urheilukilpailut ja stipendit käytiin hymyilemässä kyllä päättäjäisissä, mutta kotona tuli kosto ”kuka helvetti luulet olevasi”. Ja minä yritin vaan kovempaa olla mieliksi, että hän olisi hyvällä tuulella, koska sen vastakohta oli väkivaltainen tyranni. Kävelimme munankuorten päällä koko perhe, peläten niiden rasahtavan rikki. Hyvin usein ne silti rasahtivat ja raivo purkautui, usein minuun. Kaksi nuorempaa puolisisarustani eivät saaneet koskaan täyslaidallista, heiltä kutosen paperit aiheuttivat kiittelyä, kun minun yseilleni tuhahdeltiin. He olivat kultaisia lapsia, hänen omia lapsiaan. Pakenin kirjoihin ja satujen maailmaan. Niissä hyvä voittaa aina lopulta, Tuhkimostakin tuli prinsessa.

Koko elämäni ajan olen kuullut, kuinka äitipuoleni vakuuttelee isälleni minun olevan epäkelpo, paska ihmisenä. Ihan pienestä asti. Itkin usein itseni uneen, koska itseäni koskevat moitteet olivat välillä aivan hirvittäviä. Isäni on kahdesti noussut puolustamaan minua, koko elämäni aikana. Niillä kerroilla äitipuoli on hiljentynyt, mutta seuraava luunappi olikin sitten extrakova. Pääosin isänikin on saatu vakuutettua siitä, että minussa on perustavanlaatuista vikaa. Emme osaa puhua toisillemme, emme ole koskaan osanneet. Ilmeisesti hän näkee minussa liikaa oikeaa äitiäni. Olen pari kertaa yrittänyt puolustautua aikuisena, tajuttuani tilanteen hulluuden, mutta äitipuoleni kääntelee ja vääntelee sanani niin, että lopulta minäkin uskon sanoneeni jotain, mitä en hetki sitten uskonut sanoneeni. Isäni istuu tilanteessa mykkänä tai myötäilee vaimoaan. Hän on hylännyt minut uudestaan ja uudestaan.

Olen jo aika vanha. Olen etääntynyt lapsuuden perheestäni tietoisesti, luonut oman elämäni kauas heistä. Pari kertaa vuodessa olen silti käynyt, kohteliaisuudesta. Käyntini ovat aina kuin näytelmä. Mitään aitoa ei ole.
Vajoan lapseksi jälleen ja herään aamulla siivoamaan keittiötä, josko äitipuoli sitten heräisi hyvällä tuulella. Suoritan, miellytän ja pelkään.

Sain lapsia ja ajattelin, että pitäähän niillä isovanhemmat olla! Vauva- aika menikin hyvin, mutta lasten kasvettua huomasin, että tuli tehtyä vääränlaisia lapsia. Onneksi sisarukseni saivat myös perheet ja heidän lapsensa ovatkin mummin ja ukin silmäteriä.
Minun kauniit, ihanat lapseni. Eivät he ymmärrä, miksi heitä ei nosteta ukin syliin, tai miksi mummo saattaa yhtäkkiä muuttua hiljaiseksi ja hetken päästä sihahtaa komennon, jota patistelen paniikinomaisesti tottelemaan heti. He eivät osaa kävellä munankuorilla, heitä on rakastettu, heidän ei ole tarvinnut pelätä. Eikä heidän koskaan tarvitsekaan, jos se minusta on kiinni. En koskaan ole jättänyt heitä esimerkiksi hoitoon sinne. En ikimaailmassa uskaltaisi.

Olen siis luovinut elämässäni eteenpäin, menestynytkin. Olenko liian kiltti ylisuorittaja, joka on miellyttämisenhalussaan ja rakkaudenkaipuussaan ollut ajoittain jopa hengenvaarassa? Kyllä. Olen palanut loppuun useammin kuin jaksan laskea, silti ponnistelen lisäopintoja ja lisävastuita itselleni. Koska haluan pärjätä ja näyttää, että en ole niin huono, kuin mitä ne sanovat. En osaa olla vaatimatta itseltäni vielä vähän parempaa, enkä koskaan ole riittävän hyvä. Huomaako tätä minussa kukaan päältäpäin? Ei koskaan.

Miksi siis kirjoitan? Sain vastikään kuulla, että olen edelleen kotitaloni lempipuheenaihe. Äitipuoleni mustamaalaa minua kaikille, jotka sitä jaksavat kuunnella. Ovelasti, tietenkin. Koska virallisestihan minua on kohdeltu aina samoin, kuin sisariani. Mustamaalaus ulottuu nyt myös lapsiini, ettei niistä mitään tule. Tässä taustalla on vanhenevan isäni sangen mittava omaisuus. Olen ainoana perijänä piikki äitipuoleni lihassa ja hän ei käytä yhtään mahdollisuutta olla muistuttamatta isälleni, kuinka minun ei tulisi saada mitään. Hän on vakuuttanut isäni myös siitä, etten oikeasti halua mitään ja lapseni hassaisivat sen vähän, mitä minulta saattaisi jäädä.

Tämän kuuleminen syöksi minut taas masennuksen partaalle. Vielä viimeisillä hetkillään isäni aikoo kääntää minulle selkänsä ja aikoo adoptoida aikuiset sisareni, jotta voi jättää heille 2/3 kaikesta. Suvun kotitalosta lähtien.
Se on vaan rahaa, ajattelen. Ja yritän järkeillä itselleni, että olen vaan kertakaikkiaan hävinnyt ja äitipuoleni saa juuri sen, mitä hän on aina tavoitellut. Ettei mitään hyvää koidu siitä, että lähtisin taistelemaan edes lasteni vuoksi, rakkaiden, edesmenneiden isovanhempieni tahdon mukaisesti.

Silti koen taas olevani se pieni tyttö, jonka äiti kuoli ja jota isäkään ei rakastanut. Epäkelpo ihmiseksi.

Täältä pitäisi kuitenkin taas nousta. Nousta ylös ja hymyillä, olla välittämättä, unohtaa. Katkaista ehkä välit lopullisesti, koska en jaksa enää olla syypää syntipukki. Vihatkoon, kuhan jättäisivät edes rauhaan.
Mutta miten?

[Kaarlos]

Kaunis kirjoitus. Paljon klassisia aineksia, olet tullut oikeaan paikkaan.

Ikävä kuulla että viha purettiin sinuun. Ei ole sinun vikasi, etkä voinut tilanteelle mitään. Kamalaa että aikuisella ei ole empatiaa vanhempansa menettäneelle lapselle, vaan tuottavat hänelle lisää tuskaa. Valitettavaa että jouduit katsomaan isäsi mahdollistamista ja alistumista, valitsi väkivaltaisen naisen oman tyttären sijaan. Puhumattomuudesta kertoo paljon ettei äidistäsi saa puhua; jo on kumma; kieltää lapselle puhumasta omasta äidistään. Jos jostain pitäisi pystyä puhumaan niin juuri äidistäsi; mutta lakaistiin maton alle eikä ajateltu pientä tyttöä. Eikö sinulle kerrottu mitään.

Aitoa on sinun kertomuksesi ja tunteesi, vaikkei niille sijaa perheessäsi annettakaan, persona non grata. Saavat ne puhella mitä tahansa, totta se ei kuitenkaan ole. Olet heidän silmissään aina se ylimääräinen, sinulla siitä paljon kokemusta, mikään ei tulee muuttumaan, valitettavasti. Sinä et kuitenkaan ole enää pieni tyttö; voit puolustaa itseäsi, nousta omille jaloillesi ja nostaa kissaa pöydälle. Mitä tulee tapahtumaan voi vain arvailla, mutta kestät mitä ikinä he tekevät, mikä voisi vielä olla pahempaa, etkö ole kestänyt kaikkien pahinta; heidän seuraa useamman vuosikymmenen.

Kysyt; mutta miten? Välien katkaiseminen on helppoa, vain poistaa ja estää puhelinnumerot, kestää 2min. Vaikeaksi tekee kaikkien tunteiden käsittely mitä tässä tuot esiin. Epäilyn äänet kaikuu, hypätä tuntemattomaan, miltä joulu näyttää ilman isää ja äitipuolta.

Kaikkea hyvää.

[321]

Kiitos. En näe yöllä pimeässä ksikkea. Tunnistan näistä sivuston kirjoituksista omia kokemuksiani. Tulee valtava myötätunto ihmisiä kohtaan, koska tiedän osapuilleen jotakin, mitä he ovat kokeneet. Nyt juuri tuttu unettomuus, mikä tulee, kun olen saanut kohdata narsistisen perheeni kiusaamista. Täysin järjetöntä käytöstä. Olen saanut ymmärrystä kokemuksiini you tubessa Rebecca C. Mandeville: n kanavasta, käsittelee Family scapegoat abuse. Mitä tämä sinunkin kiusaamisesi on. Sorry kirjoitusvirheet. Pimeää, en näe, nyt ei laseja. Hyvää yötä