Onko mieheni narsisti, vai olenko minä?

[Morris]

Meillä on takana pitkä suhde. Tavattiin lukiossa ja tässä sitä ollaan 17 vuotta myöhempänä.
En edes tiedä miten lähtisin asiaa avaamaan, kaikkea on niin paljon. Kuitenkin olen alkanut epäillä, että mieheni on narsisti, välillä epäilen että mieheni äiti on narsisti, ja nyt löysin erään keskustelun narsistivaimoista ja aloin miettimään olenko minä narsisti.

Mieheni tuntuu kotona jatkuvasti tulevan perässäni ja kertovan, mitä teen väärin ja mitä pitäisi tehdä että tekisin jotain paremmin. Suuttuessaan pikkujutuistakin olen heti kusipää tai ämmä, eikä edes huomaa itse kun minua nimittelee. Jos meillä on konflikti jossa puolustan itseäni, alkaa hän nimittelemään pahemmin, etsii heikkoja kohtia, arkoja asioita mistä olen kertonut, käyttää lapsia aseena tai puhuu lasten kuullen minusta rumasti, koska tietää, että se satuttaa minua eniten. Tekee mitä vain, että voisi ihan kuin rikkoa minua. Olemme puhuneet siitä, että toista ei saa haukkua ja pitää riidellä reilusti, jonka jälkeen jaksaa aina hetken esittää, mutta sitten se alkaa taas ja vuosi vuodelta vaan pahenee. Nimittelyt ovat todella julmia ja rumia. Meillä on usein siitä riitoja, kun hänen äiti kontrolloi ja tekee oman päänsä mukaan. Päättää puolestani asioita tai päättää mieheni kanssa jotain mikä koskee minuakin, ja kun sitten sanon että minulle ei jokin sovi olenkin hankala miniä ja mieheni seisoo aina äitinsä rinnalla. Miehelleni pahin asia maailmassa on tehdä hänen äitinsä surulliseksi, ja aina jos asetun jossain vastaan niin olen se joka äitiä itkettää. (vaikka olisin sanonut todella nätisti ja oikein tosi kohteliaasti muotoillen, niin jos olen eri mieltä niin itketän) Äiti puhuu minusta rumasti vääristellen miehelleni, tai sitten mieheni vain sanoo minulle tällaista. Mieheni myös valehtelee helposti, ja saattaa puhua minulle yhtä ja suvulleen toista mikä voi myös edesauttaa konflikteja anopin kanssa. Anoppi on kuitenkin kontrolloiva ja on tehnyt aikamoisia inhottavia temppuja, että ei kyse voi olla pelkästään mieheni vääristelystä kaikessa kohtaa. Kaikki meidän riidat lakaistaan aina lopulta maton alle sillä verukkeella että lopulta minä olen kaikkeen syyllinen ja sitten vaan asiat unohdetaan.

Miksi mietin olenko minä narsisti? Aina kun yritän puhua miehelleni, miltä hänen toiminta tuntuu minusta hän vastaa "samat sanat". Minusta tuntuu että mieheni ei tue minua, kuuntele minun toiveitani tai ajattele miltä minusta tuntuu. Tuntuu, että minulla ei ole kumppania, on vaan ihminen joka sysää kiukkuaan minuun ja olen hänen vihan kohde. Tuntuu että hän kieltää minua lörpöttelemästä puhelimessa ystävilleni joten en enää tee niin, en hirveästi näe ystäviäni koska en ruuhkavuosilta ehdi, mieheni ehtii kyllä juosta työmatkojensa lisäksi harrastuksissaan ja näkemässä kaverietaan ja sitten sanoo että minä rajoitan häntä näkemästä hänen läheisiään kun aina pitää etukäteen sopia minun kanssa, jos joku tulee meille kylään. Hän ei haluaisi sopia mitään, pitäisi olla avoimet ovet ja aina saa tulla. Hän ei halua elämässä sopia mistään, ja minusta kaikki perustuu sille että yhdessä sovitaan asioista että kummallakin on selvää mitä tehdään. Hänestä rajoitan hänen sukuaan näkemästä lapsia vaikka anoppi on meillä viikottain ja kesällä nähtiin lähes päivittäin, minun vanhempia taas ei nähdä juurikaan. Olen kesällä ollut paljon poissa kotoa, eikä silloinkaan ole ketään sukulaisiaan kutsunut ja ikinä en sano että ei käy, jos kysyy voiko joku tulla. Nyt sanoin, että jos hänen sukunsa haluaa yllätysvierailuja tehdä, niin varmaan ymmärtävät ottaa sellaisia sitten vastaankin, niin miksei mies ottaisi lapsia ja lähtisi yllätysvierailulle joku ilta vaikka siskolleen, mutta ei sellainen sitten taas sovi kun juuri meillä pitäisi nähdä. Onko se väärin pyytää, että sovitaan jos joku tulee kylään? Onko se kontrolloimista?

Nyt hän taas yrittää olla haukkumatta ja varasi (ainakin väittää varanneensa) ajan työpaikan terapeutille. En tiedä mistä he siellä juttelevat, kun miehessä ei tunnu olevan vikaa, on vain hankala vaimo. Eli siitä varmaankin. Voisikohan parisuhdeterapeutti auttaa meitä vai kannattaako minun hankkia itselleni terapeutti?

[Morris]

Lisään tähän vielä, että en löydä miehestäni kaikkia narsistin piirteitä. Hän ei ole mitenkään erikoisen seksinnälkäinen, ja on antanut minulle rauhassa tilaa kun hakkumisesta johtuen omat seksihaluni ovat olleet todella vähäiset, eikä mielestäni käyttäydy ylimielisesti ystäviensä kanssa. Olen kuitenkin huomannut että hänellä on huono itsetunto, jota koettaa piilottaa ja varmaan yski syy siihen miksi on kanssani on se, että pönkitän hänen itsetuntoaan. Kehun, kannustan, tuen, inspiroin ja mahdollistan. Olen itse ollut kotiäitinä yli viisi vuotta, ja tuntuu että hän menee ja tulee, itse olen lasten kanssa. Hänkin on kaiken vapaa-aikansa lasten kanssa ja on hyvä isä, mutta menee myös paljon. Ulkonäkö on hänelle tärkeä juttu ja syö terveellisesti ja treenaa kroppaansa. Toivoisin, että tämä olisi jotain muuta kuin narsismia, että suhde saataisiin korjattua vielä, mutta kun haukkumista on kestänyt niin pitkään, niin pelkään että asetelma on jo suhteen peruspilareissa niin lujasti, että käytöstä ei saada muuttumaan.

Viimeisimmän ison riidan jälkeen (noin 4 viikkoa sitten) menin hetkeksi mökille yksin miettimään, ja yhtäkkiä muistin monta riitaa ja sen jälkeen olen ollut hänelle vain tosi vihainen enkä pääse vihastani yli. Esimerkiksi aika kun olin synnyttänyt esikoisemme ja en kyennyt itseäni puolustamaan. Menetin paljon verta ja minulla oli niin pahat repeämät että en pystynyt muuta kuin maata ensimmäiset 3 viikkoa, jolloin mies oli kotona ja hoiti vauvaamme. Heti kotiuduttua itse toivoin, että saisin alkuun rauhassa palautua. Mies ei kuunnellut. Omalle perheelleni tämä oli ok. Miehen perhe taas tuli heti meille kylään, appivanhemmat ja sisarukset puolisoineen, olin niin rikki että makasin vain kylpytakissa lattialla koko vierailun ajan kun miehen perhe valtasi sohvan, enkä pystynyt istua tai seistä. Tuolloin myös oma äitini poikkesi ovella tuomassa ruokaa meille, että ei tarvitsisi kokata ja näki kun miehen perhe oli sisällä ja kauhistui (ja varmaan loukkaantui myös kun heiltä olin pyytänyt että ei vielä vierailuja ja siellä onkin miehen suku vierailulla), olisin toivonut että miehen suku olisi samoin vain poikennut ovella. Tästä heti seuraavaksi anoppi vaati meitä hänelle kylään. Mieheni sanoi, että hän menee vaikka kaksin vauvan kanssa, on kuulema anopin oikeus lapsenlapseen (en tiedä puhuiko omalla vai anopin suulla) en voinut heti vastasyntyneestä irtautua, joten lähdin mukaan ja se kyläily jäi muistoihini tuskaisena muistona joka sattuu edelleen. Miksi mies ei puolustanut minua ja sanonut, että olen todella rikki synnytyksestä, nyt alkuun suodaan tuoreelle äidille lapsivuodeaikaa kotona rauhassa. Kaikki oli kuitenkin sairaalassakin jo nähneet vauvan. Tällaista oli koko vauva-aika, anoppi saattoi vaikka hypätä sänkyyni istumaan suoraa päätä ovelta kun imetin vauvaa siellä rauhassa. Jouduin pyytämään imetysrauhaa. Nyt kun lapset on isompia, on tapahtunut vaikka sellaista, että anoppi on puhunut että haluaa viedä esikoistani harrastuksiin. Kerran sitten hyvin kohteliaasti ja ystävällisisesti perheen whatsapp keskustelussa kysyin, että jos ilmoitan lapsen harrastukseen kaupungin toiselle puolelle, niin onnistuisiko jos anoppi silloin tällöin veisi lasta harrastukseen jos estyn. Minulla oli kaksi pienempää kotihoidossa ja ei autoa käytössä. Anoppi ei vastannut mitään viestiini, mutta soitti miehelleni ja en tiedä mitä puhelun aikana tapahtui, mutta mies tuli kotiin simittömässä raivossa ja haukkui minut siitä viestistä maan ja taivaan rakoon. En tiedä mitä ovat puhuneet, että mies triggeröityi niin pahasti. Vastasin sitten myöhemmin omaan whatsapp viestiini perheryhmään, että "ei hätää, kuulinkin mieheltä että ei sovi." myöhemmin anoppi laittoi viestiä yksityisesti että "olen tullut väärinymmärretyksi, ei riidellä", en ollut riidellyt kenenkään kanssa, ja ihmettelen mistä anoppi päätteli tulleensa väärinymmärretyksi kun viestini oli tasan nuo kaksi. Tästä on jo vuosi jos toinenkin, mutta nyt kun käyn kaikkea näitä tapahtuneita läpi, näytin tuon alkuperäisen viestin miehelleni ja kysyin, että onko tässä mielestäsi jotain pahaa. Ei ollut, oikein nätti ja kiva viesti oli hänen mielestään. Kysyin että muistaako, että laitoin tämän viestin ja anoppi soitti hänelle ja hän raivostui, että mitä sen puhelun aikana oikein tapahtui. Ei kuulema muista menneitä juttuja. Tuntuu että olen ihan hukassa että teen niin tai näin olen aina paha. Mietin mikä minussa on, mitä en näe, että aina teen jotain mistä raivostuu ja koen että anoppi on hankala kun kaikki muut hänen suvussaan (hänen lisäksi) kokee että minä olen hankala.

[Lisbetiina]

Hei
Kuulostaa valitettavan tutulta tuo kertomasi: minä olen ollut miehen kanssa yhdessä jo vuosia. Hän syyttelee minua kaikesta mahdollisesta, syy ei ole koskaan hänen. Lapsia käyttää aseena ja puhuu heille pahaa minusta. Anoppi on minullakin vaikea, ja mies on aina hänen puolellaan. Miehen menot on aina minun menoja tärkeämpiä, enkä juuri ystäviä tästä syystä tapaa. Myös hänen sukunsa menee minun suvun edelle.
Ei minunkaan miehessä kaikkia narsistin piirteitä ole, mutta olen itse tehnyt hänelle narsisti-diagnoosin. Myös pariterapeutti sanoi minulle aikoinaan kahden kesken että hänen mielestään miehessä on narsistisia piirteitä.
Mahtavaa että miehesi on päättänyt mennä keskustelemaan terapeutin kanssa. Suosittelen silti myös joko parisuhdeterapiaa tai terapiaa ihan vain itsellesi. Ehkä molempia? Mutta kannattaa varautua siihen, että mies ei välttämättä pidä siitä mitä terapeutti sanoo. Minun mieheni ainakin suuttui pariterapeutille, koska tämä "oli niin puolueellinen ja jatkuvasti minun puolella".
Minua on jonkin verran auttanut sen ymmärtäminen, että minä olen se joka määrittää millä mielellä olen: jos päivä alkaa hyvin ja olen iloinen, minun ei tarvitse ahdistua siitä jos mies alkaa syyttelemään minua ja raivoamaan. Usein on vaikeaa psyykata itsensä miehen ikävän käytöksen yläpuolelle, mutta kyllä se ajoittain onnistuu.
Paljon voimia sinulle 🩷

[Morris]

Kiitos vastauksesta, mistähän löytäisi hyvän pariterapeutin? Olen yrittänyt katsoa vaihtoehtoa ja soitellut kaikki kaupungin tarjoamat vaihtoehdot läpi mutta jono on pitkä. Voitko suositella teidän pariterapeuttia jos sattuisi olemaan pääkaupunkiseudulta?

Pariterapiasta ei tainnut olla kohdallanne hyötyä? Miten olet jaksanut jatkaa miehen kanssa jos vain käytös jatkuu? Itsestä tuntuu, että en jaksa jos ei ala kohdella minua oikein. Surettaa meidän pienet lapset, mutta en tiedä voinko elää näin. Hekin ansaitsevat nähdä mitä on aito välittäminen ja rakkaus ja oppia tasavertainen parisuhdemalli. Meillä kolme pientä poikaa ja pelkään, että heistä kasvaa samanlaisia miehiä kuin isänsä. Olen päättänyt, että itse en asetu lasteni ja heidän tulevien kumppaneiden väliin ikinä. Annan tilaa ja olen olemassa jos minua tarvitaan. Sen olen omasta anopistani oppinut, että en halua olla sellainen kuin hän.

[Lisbetiina]

En ole pääkaupunkiseudulta, joten en valitettavasti osaa auttaa. Yksi paikka josta sain aikoinaan apua itselleni oli ensi- ja turvakodin kautta keskusteluapu. Sain kertoa kaikesta kokemastani ihmiselle, joka tiesi mistä puhun. Hän ei tuominnut eikä ihmetellyt, miksen eroa. Suosittelen!
Pariterapiasta ei ollut niin paljon apua kuin olisin toivonut. Eipä se mies pohjimmiltaan miksikään muuttunut. Jos ero olisi helppo toteuttaa, olisin lähtenyt jo kauan sitten.
Jaksamiseni on ollut vuosien varrella koetuksella. Olen ollut masentunut ja reagoinut vahvasti kropallani miehen käytökseen. Olen kuitenkin jonkin verran vahvistunut muutaman viimeisen vuoden sisään. Tärkeä oivallus oli tuo aiemmassa viestissä mainitsemani, että pidän avaimet omissa käsissäni siitä millainen tunnetila minulla kulloinkin on. En anna avaimia miehelleni. Kuulostaa pieneltä, mutta minulla toimii.
Pitkältihän myös huijaan itseäni. Kun esim. mies ei ole kotona, yritän aktiivisesti "unohtaa" hänet ja viettää lasten kanssa mukavaa aikaa. Mutta eihän nämä aina onnistu. Välillä on vaikeampia aikoja.
Ja aivan samaa olen minäkin miettinyt: jos minusta joskus tulee anoppi, aion olla oman anoppini vastakohta!