KESKUSTELUFOORUMI

Olen elänyt narsistiperheessä, jossa isä on ollut näkyvästi narsistinen ja väkivaltainen niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Hänen kanssaan en ole oikein enää tekemisissä juurikin tämän hänen näkyvästi väkivaltaisen käytöksen takia. Vanhempani erosivat, kun olin ala-asteella ja jäimme sisarukseni kanssa asumaan äidille. Elämä olikin seesteisempää, kun isä ei ollut enää ylläpitämässä jatkuvaa pelkoa meissä kaikissa muissa perheenjäsenissä. Olin jotenkin hyvin helpottunut tästä elämän rauhoittumisesta ja siitä, ettei jatkuvasti tarvinnut enää seurata vanhempieni riitelyä ja isän juopottelua ja riehumista. Elin silti epämääräisen ahdistuksen tunteen kanssa ja ärsytykseni kohdistui usein äitiini. Äiti oli (ja on edelleen) todella uhriutuva, takertuva ja tarvitseva ihminen. Äidin ja isän avioeron jälkeen minusta ikäänkuin tuli äidin puolison korvike. Minun piti etenkin vamhemmiten toimia aina äidin seuraneitinä ja jos en halunnut viettää aikaa hänen kanssaan, vaan tehdä omia juttujani, hän saattoi loukkaantua ja rivien välistä syyllistää minua. Tämän vuoksi annoin usein periksi, koska tunsin huonoa omatuntoa.

Nyt olen jo yli kolmekymppinen ja asutaan äidin kanssa eri paikkakunnilla. Minulla on terve parisuhde ja oma elämä. Äiti vaan ei tätä tunnu hyväksyvän. Joka kerta kun tavataan, hän haluaisi, että vietän kaiken ajan hänen kanssaan. Hän on mustasukkainen appivanhemmistani ja puolisostani. Puolisosta hän puhuu epäilevään sävyyn minulle ja vihjaa, että onkohan hän sittenkään hyvä minulle. Ikäänkuin yrittäisi manipuloida minua jättämään puolisoni. Olemme olleet seitsemän vuotta yhdessä, eikä minulla ole mitään aikomusta jättää puolisoani. Äidin luona kyläillessä hän haluaisi, että teen kaiken hänen kanssaan ja hän ei tykkää, jos sovin esimerkiksi näkeväni isoäitiäni isän puolelta, ja koittaa aina ängetä mukaan tapaamisiin kontrolloimaan aikataulujani.

Olen sanonut äidille nyt muutamia kertoja suoraan, että haluan elää omaa elämääni ja mennä omilla aikatauluillani ja että aina kyläilyjen ei tarvitse olla niin intensiivistä yhdessäoloa. Hän sanoo ymmärtävänsä, mutta jatkaa kuitenkin toimintaansa samalla tavalla. En aina vastaa hänen viesteihin tai puheluihin ja nyt hän yrittää vedota minuun jollain viesteillä, jossa kertoo jostain terveyshuolistaan. Näitä samoja ongelmia hänellä on ollut jo vuosia, ja olen kehottanut menemään lääkäriin. Minua ahdistaa, että olen aina hänen mielestään velvollinen antamaan jotain sääliä ja tukea hänelle joka tilanteessa.

Äiti on myös innokas lahjojen antaja ja tämäkin on alkanut tuntumaan siltä, että lahjojen antamisessa on aina kyse siitä, että niiden avulla hän uskoo pitävänsä minut otteessaan ja varmistaa meidän välisen yhteydenpidon. Mikään ei tunnu vilpittömältä, vaan kaikessa on aina kyse loppujen lopuksi siitä, miten hän tilanteesta hyötyy. Olen kieltänyt häntä laittamasta enää rahaa kysymättä minulle.

Olen vastannut pari viikkoa sitten yhteen hänen puheluunsa ja heti hän oli kysymässä millon tulen kylään. Puhuin sitten ohi suuni ja sanoin, että ehkä tulisimme syksyllä kylään. Nyt kaduttaa ja ahdistaa. Hän saa jotenkin vedottua aina tunteisiini niin, että suostun kaikkeen mitä hän haluaa. Nyt mietin, että miten pääsisin lopullisesti eroon tästä ahdistavasta tilanteesta, joka on jatkunut jo liian pitkään. En halua elää äidin sätkynukkena ja välillä olen estänyt hänen yhteydenottonsa kokonaan, mutta se tuntuu jotenkin liian julmalta ja sitten alan katumaan tekojani. Nyt esimerkiksi tekisi mieli vaan estää hänet ja olla vastaamatta, kun tiedän, että hän alkaa kohta pommittaa kysymyksillä kyläilystä. Hänen käytöksensä vaan on ollut taas niin marttyyrimaista ja uhriutuvaa, ettei todellakaan tee mieli nähdä häntä fyysisesti. Miten tällaisessa tilanteessa voisi toimia, kun selkeästi äitini ei ymmärrä omaa käytöstään, eikä muuta sitä, vaikka hänelle suoraan asiasta olen sanonutkin?

Ikävä kuulla väkivallasta, anteeksi että jouduit tällaista kokemaan.

Kuvailet näkyvää väkivaltaa. Kaikki väkivalta ei tarvitse fyysistä kosketusta. Voin lukita sinut huoneeseen, jättää heitteille, loukata, haukkua, uhata, pelotella jne. Onko tällainen väkivalta vähimmän tuomittavaa kuin fyysinen pahoinpitely. Isääsi katkaissut välit, mutta äidin kanssa vaikeampaa. Mitä äitisi sanoo kysyttäessä isästäsi, onko hänelle tapa esiintyä viattomana koirana suurina silminä joka kaipaa vain huomiota, samalla katse välttyy hänen tekemisistään, vain minun veikkaus, tiedät paremmin.

Hirveää että äitisi kohtelee sinua ns. terapiatyynynä, ei millään tavalla soveliasta, olet hänen lapsensa. Narsisteille tyypillistä etteivät ymmärrä ettei ole soveliasta vaan vähät välittää eikä osaa kohdella ikätason mukaisesti joko oletetaan liikaa, liian vähän tai aivan kuulumattomia asioita kuten nyt. Saa karvani pystyyn kun sanoit että olit äidin puolison korvike, emotionaalista insestiä. Lapsena sinulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua, aikuisena voit valita kuten isäsi kohdalla.

Äiti ei hyväksy parisuhdetta ja omaa elämää? Valitettavasti kuullut tämän useamman kerran. Leimaa vaan otsaan. Kertoo omista huolistaan? Entä sinun huolet, lapsena, menee homma aivan nurinkurisesti.

Julmaa lopettaa yhteydenotto? Ketä niin sanoo, aivan normaalia arkista toimintaa, ymmärrän kyllä että kulttuurissa vastaavaa kuulee paljonkin mutta vain koska "hän on äitisi". Mitä voit tehdä? Sanon suoraan että yksi vaihtoehto on katkaista välit kokonaan, kuten itse sanoit ettei hän käytöstään muuta, mutta sinä voit muuttaa omaasi.

Kiitos vastauksestasi Kaarlos! Olen samaa mieltä, että väkivalta ei todellakaan tarvitse aina fyysistä kosketusta ja koenkin äitini käytöksen henkisenä pahoinpitelynä. Minulla on vain ollut hankaluuksia tunnistaa sitä ja epäilen aina itseäni, sillä äitini kommentit ja tapa kontrolloida on todella taitavasti verhottua. Olen myös kuullut ja lukenut paljon pahemmistakin tapauksista ja välillä tulee sellainen olo, että olenko itse vain jollain tapaa sairas, kun ajattelen äitini olevan pahansuopa.

Äitini kanssa on hyvin hankala puhua isästäni. Aiemmin hän kielsi kaiken pahan, mitä isä oli tehnyt minulle, mutta urhiutui itse kaikesta kokemastaan pahasta. Esimerkkinä se, että lapsena en halunnut mennä tapaamaan isää ja äiti suuttui ja sanoi: "mitä pahaa isä on sinulle koskaan tehnyt, ei ole ikinä esimerkiksi lyönyt, niinkuin minua". Tämä oli puistattavaa, koska muistan lapsena, että isä löi minua äidin ollessa vieressäni ja äiti ei edes lohduttanut minua tapahtuneen jälkeen. Ei ehkä uskaltanut vastustaa isää, mutta olisihan hän voinut jälkikäteen vaikka tulla puhumaan minulle. Meidän perheessä oli aina kulissit pystyssä ja piti esittää, että molemmat vanhemmat ovat täydellisiä. Ei saanut kertoa kellekään, että isä on alkoholisti ja väkivaltainen. Tuntuu jopa, että äiti alkoi itsekin uskoa näin.

Jos otan ikävän lapsuuden puheeksi, äiti on todella herkkänahkainen, eikä tunnu kestävän muistella koko asiaa. Hän ei koskaan oikeastaan raivoa minulle tai mitään sellaista, mutta on uhriutuva ja viimeksi totesi: "kai siinä lapsuudessa jotain hyvääkin oli". Käänsi keskustelun myös omaan vaikeaan lapsuuteensa ja tuntui, kun hän ei kuuntelisi minua lainkaan. Hän haluaa vaieta kaikesta pahasta ja jatkaa esittämistä. Pidättelin itkua, mutta ei mitään lohdutusta. Äiti on näennäisen rakastava kuitenkin ja hukuttaa minut lahjoihin, kehuihin ja huomioon. Tällä kaavalla hän on saanut pidettyä minut otteessaan, koska olen kuvitellut, että se on rakkautta.

Ja joo, äiti ei tosiaan tunnu haluavan, että olen hänestä erillinen yksilö omine tarpeineni. On outoa, että usein olen sanonut hänelle, että tarvitsen omaa tilaa ja hämmennyn ihan, kun tajuan, että äitini käyttäytyy ikäänkuin ei olisi kuullut mitä juuri sanoin. Ja narsistille tyypillisesti siskoani hän kohtelee eri tavalla. Siskoni on saanut elää omaa elämää enemmän rauhassa. Siskoni on ollut äidille perheemme musta lammas, jonka tekemisistä äiti ei välitä niinkään. Isäni kohdalla taas minä olen se musta lammas ja siskoni on hänen suosikkinsa. Äidille olen ollut ehkä otollisempi uhri, koska syyllistyin helpommin ja pelkäsin lapsena aika paljon, että isä tappaa äidin ja minä jään isän armoille. Äiti oli se parempi vaihtoehto, jota kannatti miellyttää.

Olen nyt estänyt äidin yhteydenotot, koska hän on laitellut lisää huomionkeruu- / uhriutumisviestejä, joilla koittaa taas varmaan vedota minuun. Hankalaa tästä tekee myös se, että olen pitkään pitänyt äitiä hyvänä äitinä, enkä ole tajunnut tätä ihme kaavaa, joka toistaa itseään. Olen vain ihmetellyt miksi voin hänen seurassaan tosi huonosti. Vaikka yhteys on estetty, ajattelen silti koko ajan äitiä ja koen syyllisyyttä, vihaa, raivoa... Varmaan moni voi samaistua, ainakin olen tällä foorumilla lukenut paljon vastaavanlaisista ristiriitaisista tunteista. Tämä foorumi ja tieto narsismista ovat kuitenkin auttaneet minua paljon ja avanneet silmäni. Ja anteeksi pitkä selostus, hirveää sekamelskaa kaikki omassa päässäni.

Kiva kuulla että samaa mieltä, ei muuta kuin soveltamaan samoja periaatetta isääsi ja äitiisi. Kyllä on vaikeaa kun manipuloidaan, valitettavasti epäily vain kuuluu asiaan sillä jo määritelmän mukaan todellisuuttasi vääristellään. Hyvin jo tunnistat merkkejä ja selvästi olet asiaa pohtinut. Et ole sairas, tavallinen normaali ihminen siinä missä muutkin, ympäristösi vain ollut hullu. Jotain hyvää? Noh onko sinulla hyvää lapsuudenmuistoa liittyen vanhempiisi.

Hän ei halua jutella, ei edes silloin kun voisi auttaa sinua, mielummin manipuloi sinua. Olettaako hän sinun aina juttelevan hänen ongelmistaan, hyvin ristiriitaista ja yksipuolista. Hirvittävää että hän syyllistää sinua ja vielä hänen kärsimyksensä jotenkin korkea arvoisempi. Miksi voit huonosti hänen seurassaan, jatkuvasti näet lasten pahoinpitelijää. Oletko kyllästynyt esittämään kulissia, erittäin raskasta ja rasittavaa. Ikävä kuulla siskosta. Valitettavasti usein sisarus suhteetkin kärsivät kun vanhemmat hajottavat ja aiheuttava eripuraa.

Ei saanut kertoa? Noh mikäs siinä nyt sitten, onko se niin pelottavaa ja vaarallista, vain syyllisille itselleen, tällä tavalla sinut pidetään hiljaisen jottei luurangot pompi kaapista ulos. Syyllisyyttä mistä? Että puolustat itseäsi ja mietit mikä parhaaksesi. Narsistit aina syyllistävät toista heidän omista ongelmistaan. Viha on aivan ymmärrettävää siinä kontekstissa mitä koit, aivan normaali reaktio kun kokee vääryyttä, olit viaton pahoinpidelty lapsi herranjestas. Turhaa pyytelet anteeksi pitkää selostusta, kiva se on lukea mitä enemmän kirjoittaa, et ole tehnyt mitään väärää, mielelläni ja aivan vapaaehtoisesti täällä luen ja kirjoitan. Minullakin pitkiä selostuksia

Palasin kirjoittamaan tähän ketjuun, koska tuntuu, että se saattaa selventää hieman ajatuksiani. Tosiaan olen ollut parisen kuukautta olematta yhteyksissä äitiin. Olen siis estänyt hänen puhelut ja Whatsappin. Nyt kuitenkin tuli ikävä tilanne että eräs läheiseni joutui sairaalaan ja lähdimme siskoni kanssa ns. jättämään hyvästejä hänelle ja ajoimme monta sataa kilometriä läheisemme kotikunnan terveyskeskukseen. Siellä olikin vastassa myös äiti. Tätä osasin kyllä odottaakin. En antanut hänelle hirveämmin huomiota, mutta äidille tyypilliseen tapaan hän kyllä osasi kääntää huomion itseensä. Nimittäin päätti kysyä, että sopisiko tulla käymään meillä. Menin ihan jäihin ja sopersin jotain että pitää miettiä. Ihmettelin, että miten hän kehtaa edes tuollaista ehdottaa, kun ei olla oltu kuukausiin yhteyksissä.

Sain sitten siskoltani kuulla, että äiti ei ole oikeen ymmärtänyt, miksi en ole ollut häneen yhteydessä, ja hänelle on ollut kova paikka tämä välien katkaisu. Ymmärrän sen kyllä. Mutta sitä en ymmärrä, että kuinka hän ei ole muka tajunnut syytä välien katkaisulle, kun olen hänelle avoimesti kertonut asioista, jotka minua häiritsee hänen käytöksessään. Siskoni syyllisti minua myös melko taidokkaasti, joka sai minulle tosi pahan ja syyllisen olon. Sai myös pohtimaan, että pitäisikö vielä yrittää korjata äidin kanssa välejä vai onko se ihan turhaa.

Ahdistaa nyt vaan todella paljon, kun pitäisi raapustaa jokin viesti äidille tuosta kyläily asiasta. Miten voikin olla niin hankalaa pitää omia puoliaan ja sanoa, että ei sovi ainakaan mikään yön yli vierailu. Hänellä kun on ollut tapana roikkua täällä meillä useampikin yö aina, kun tulee paikkakunnalle. Kyllä on itsellä oppimista tässä rajojen asettamisessa ja eipä sinäänsä ihme, kun on elämänsä elänyt niin rajattomassa ilmapiirissä. Voi olla, että turhaa sitä edes enää miettii mitään välien korjaamista, kun olenhan minä sitä aiemminkin tuloksetta yrittänyt.