KESKUSTELUFOORUMI

Tällä hetkellä rämmin risukossa ja pimeällä polulla. Pelko sisällä kasvaa ja olen aivan veitsen terällä että putoan jonnekin mustaan syöveriin, josta paluu on vaikeaa.Mä olen aivan lopussa,väsynyt miellyttämään ,istumaan hiljaa kun se kehuu ylen täydellistä siskoa. Kaiken se kääntää ylösalaisin. Sitä itseä on turha miellyttää. Kun sille ei mikään riitä. Se on mustavalko tyyppi. Muut ovat hyviä tai pahoja,välimuotoa ei ole.Jyrkkä ja halveksiva. Puhuu mulle pienellä ja voimattomalla äänellä purevan ivallisesti ja äidille sen vaatimukset ovat kohtuuttoman suuret. Äiti lyötiin maahan jo kauan sitten. Ennen niin iloinen ja naurava äiti laahustaa hiljaa todeten niin niin. Yrittää ja saa korvilleen kun ei onnistu. Sanoilla jotka satuttaa ja särkee.Ei ole koskaan onnistunut . Koska se kääntää aina asiat toisinpäin. Muille se on hurmaava charmantti mies. Kotona ilkeä ,oikea piru.
Mä tajusin tän kuvion joitakin vuosia sitten vasta. Sen tavan miten se kasvatti huonoksi ja mitättömäksi. Mitätöi ja ivasi ,nolasi toisten edessä.Kun missään ei saanut olla hyvä. Kun kuitenkin oli se löi maan rakoon. Sinäkö luulet olevasi,et ole mitään ,olet kuin äitisi,tyhmä ,et opi mitään ja se ihana lause. Sinun vika sinun vika....Mä en oo koskaan saanut mitään tukea kotoa. Vaatteet jotka se valitsi ja ruoan. Senkin se päätti mitä syödään.Kun oli vaikea tilanne se katsoi vaan ylhäältä alas ja sanoi ettet sinä ole hyvä,olet huono. Näillä eväillä mä oon porskuttanut. Yrittänyt koko ikäni nostaa muita,tukea ja kannustaa saamatta itse mitään tukea. Mulla on sen pirulaisen luonne,mutta siinä missä se on joko tai tyyppi mä mietin aina syitä. Mulle muut ovat muutakin. Ihmisiä joilla kaikilla on oma tarina. Se tarina kertoo miksi joku on sellainen kun on. Kun tuntee tyypin ymmärtää paremmin.
Mutta omaa isääni mä en ymmärrä. En sitä miksi tuntuu että vihaa omaa lastaan,ei iloitse lapsen onnistumisista vaan pitää sitä tappiona itselleen. Mä lähdin jo nuorena lätkimään ymmärtämättä miksi? Tehnyt oikeita valintoja ymmärtämättä miksi? Musta tuli syntipukki jo alakouluikäisenä ymmärtämättä miksi? Nyt tiedän että mulla on sen luonne. Se ei täysin nujertanut mua ja se ärsyttää sitä. Mä olen vahvatahtoinen ja kapinoinut varmaan huomaamattani,kyseenalaistanut ja yrittänyt jossakin vaiheessa puolustaa äitiä.Se on kai narsistille sodan julistus. Mulla on myös äidin ilo ja eläväisyys ja lapsellinen huumorintaju jota se ei ymmärrä. Ja kyllä tyhmä lapsi hänen silmissään kouluttautui kiitettävällä arvosanoilla kauan sitten. Sille ei saa näyttää onnistumisia eikä kyyneleitä. Naamio suojelee.Tällä hetkellä taistelen oman selviytymiseni kanssa. Kaikki ongelmani kun menevät lapsuuteen . Taistelu vihaa vastaan ja katkeruutta vastaan. Voiko narsistille antaa anteeksi kaiken sen pahan jälkeen? Pitäisi voida jotta edes oma vanhuus olisi siedettävämpi .MLyönkö välit poikki vai odotanko hetken että kuolo poimii hänet.

Moi Surusilmä,

Olen itse käynyt varsin samanlaisen tarinan läpi, jonka kerroit. Ikinä et ole hyvä, lapsesta asti olet ollut "vääränlainen ja huono". Olen taistellut tämän kanssa itse viimeiset 5-6 vuotta kun huomasin tämän tilanteeni. En osaa, enkä sinällään halua neuvoa koska meidän kaikkien kokemukset tämän asian ympärillä ovat niin erilaisia ja henkilökohtaisia mutta se mikä minut on nostanut ainakin jossakin määrin tästä narsismi-suosta on yksinkertaisesti etäisyys ja se, että olen oppinut arvostamaan ja hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Tietenkin olen rikki ja hajalla kun koko elämä on kerrottu, että olet vääränlainen ja huono mutta pienin askelin olen päässyt siihen, että se ketä tätä tarinaa on kertonut on itse aivan narri ja sen ulkopuolella on kokonainen maailma täynnä terveitä ja hyviä ihmisiä. Maailma jossa ihmiset eivät ajattele susta pahaa tällä tavalla vaan ottavat sut kokonaisena ihmisenä vastaan, juuri sellaisena kuin olet. Musta tuntuu, että se on hankalin asia ymmärtää meille traumaperheistä tuleville, että sä olet just hyvä noin ja olet aina ollut hyvä noin koska sulle on koko elämän ajan kerrottu että olet "vääränlainen ja huono".

Itse löysin monien mutkien kautta jonkinlaisen sisäisen rakkauden itseäni kohtaan ja sen jälkeen asiat, joita esimerkiksi äitini sanoo minulle, ovat alkaneet näyttää naurettavilta. Sut on hakattu luolan perään pienestä pitäen ja valoa on vaikea nähdä sieltä mutta se on siellä. Ja se valo ei ole todistelussa, selittelyssä sille ikäväntekijälle. Se valo on sinussa, on aina ollut ja näkeminen vaatii vain, että kävelet pois sieltä. Se on niin v***un vaikeaa i know mutta se on ainoa tapa päästä takaisin. Sielun päällä on paskaa elämän varrelta. Sä olet kuitenkin se oma itsesi siellä alla.

Ristiriita
Puhut asiaa. Jokainen löytää oman tapansa selviytyä .Osa kaatuu sen taakan alle minkä narsisti heittää harteille uudestaan ja uudestaan. Vain uhri tietää miten raskasta ja turhauttavaa se on kun ei missään ikinä saa olla hyvä. Kun kaikki käännetään ylösalaisin . Mä aloin tätä paskaa pohtimaan kolme vuotta sitten. Että ihan oikeesti onko niin etten oo missään hyvä ja sisko on se prinsessa joka kulkee kultareunainen sädekehä päällä?
Monet mun ongelmat juontavat lapsuuteen isän jatkuvaan mitätöintiin, ivaan ja toisten edessä nolaamisiin.
Perheen kuvio on ollut sairas sitä ei vaan huomaa kun kasvaa kieroutuneessa ympäristössä. Lapsena luulee että se vaan on näin,yrittää kovasti tehdä niinkuin se sanoo ja pettyy aina uudestaan ja uudestaan. Teini-iässä sitä kapinoi ja nuorena aikuisena alkaa huomaamattaan tehdä korjaus liikkeitä. Ymmärtämättä itsekkään miksi. Koko elämä mennyt opetellessa ja koittaessa toimia eri tavoin. Tukea äitiä kun nuorena ja lapsena komppasi isää kaikessa kun se oli se kuvio .Eikä se siitä tykännyt kun puolustaa äitiä .
Musta tuli syntipukki. Sinun vika sinun vika luuletko sinä olevasi joku,et ole mitään kaikui korvissani läpi lapsuuden. Minäkin lähdin hyvin nuorena kotoa ja mitä kauemmas pääsin sen paremmin näin tuon kuvion. Mun kohdalla koko elämä meni. Nyt tiedän ettei vika ollut minussa ei äidissä eikä prinsessassa Me olemme kaikki uhreja eri tavoin . Se miten selviydymme riippuu voimavaroistamme ja geeniperimästämme,jossain määrin ympäristöstä. Eläkkeelle jäädessäni sanoin ettei omituisia ihmisiä ole olemassakaan.kun opettelet tuntemaan toisen ja kuuntelet häntä opit ymmärtämään miksi hän on se mikä on.
Yö häviää aamu sarastaa. Kohti valoa ei pimeyttä.Sattuu vaan niin pirusti tuo valoa kohti askeltaminen.

Hei,
olen uusi täällä, mutta olen jo vuosia seurannut ja mukanaelänyt näitä kirjoituksia ja saanut niistä todella paljon voimaa omaan tilanteeseeni, kiitos kaikille kirjoittaneille.
Lapsena ihmettelin monesti, mikä kotonani oli pielessä, jotenkin aistin sen, mutta lapsena ei ollut perspektiiviä, eikä tietoutta ymmärtää. Kun kävin kavereiden luona, heidän kodissaan oli aivan erilainen ilmapiiri, leppoisa, hyväksyvä, rento. Omassa kodissani ikäänkuin olin varuillani milloin räjähtää. Muistan koulusta kotiin tullessani "nuuskivani" ilmapiiriä, millä tuulella äitini oli, jos oli odotettavissa räjähdys, hiippailin omaan huoneeseeni, jos oli rauhallista, menin välipalalle keittiöön.
Vasta aikuisena, parisenkymmentä vuotta sitten (!) tajusin äitini narsistiset luonteenpiirteet, ja aloin etsiä tietoa. Mitä enemmän löysin tietoa, sitä varmemmaksi tulin. Koskaan en ole tuntenut itseäni hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Ainoastaan silloin, kun minusta on ollut jotain hyötyä, minua on siedetty. Muulloin olen ollut vääränlainen. Lihava (nuoruuden ajan kuvia katsoessani olen ollut tosi hoikka), ujo (en uskaltanut sanoa ihmisten kuullen mitään, koska siitä sai sitten haukut neljän seinän sisällä), väärät kaverit (tehdastyöläisten lapsia, ei lääkäripariskunnan jälkikasvua), huonosti pukeutunut (pakko laittaa päälle vaatteet, mitä kaapista löytyi) jne. Nykyisin, silloin harvoin, kun käyn vanhempieni luona, olen liian laiha (normaalipainoinen), syön väärin (suositusten mukaan), teen kaikki väärin, huonosti, huolimattomasti (kukaan muu ei ole työni jälkeä moittinut), hiukseni ovat hirveät, meikkini karmea jne. Välillä olen pitkiä aikoja ollut pitämättä yhteyttä, mistä olen saanut haukut. Järkeilyn ja hankkimani tiedon avulla olen opettanut itselleni armeliaisuutta, ja vetänyt tiukan rajan äitini ja itseni väliin. Vähitellen, vaihdellen, on oloni tasapainoittunut, mutta tiedän, että tätä tasapainoilua riittää.