Hukassa narsistin takia
Lähetetty: 15 Helmi 2025, 14:02
Hei! En oikein tiedä mistä sitä aloittaisi. Anteeksi tämä pitkä viesti, ehkä joku jaksaa sen lukea loppuun. Tuntuu olo niin tyhjältä ja kaikkensa antaneelta ja loukussa olevalta 
Olen ollut viimeiset 7 vuotta naimisissa narsistin kanssa ja meillä on pieni taapero, nyt olemme myös IVF-hoidoissa ja yritämme toista lasta. Olen miettinyt eroa monta vuotta ja puolin ja toisin uhkailemme erolla aina riitojen tullen. Mutta tuntuu, että tästä liitosta ei pääse eroon, tuntuu että elämäni valuu viemäriin ja parhaat vuodet menneet jo hukkaan.
Suhde on todella epätasapainoinen, itse teen kuin hullu töitä samalla kun opiskelen vaativaa yliopistoalaa ja hoidan lasta ja olen tarkka raha-asioista. Mies oli suhteen alussa asiantuntijatyössä ja valmistui juuri kun suhteemme alkoi, mutta hän on sen jälkeen saanut potkut jokaisesta työpaikastaan (6:t potkut 7.vuoden aikana), nyt hän on ollut työtön jo yli vuoden ja maleksii kotona ja tietokoneellaan ja jättää laskut maksamatta (joutunut ulosottoon). Joka on hirveä stressi minulle, kun on yhteisiä lainoja mm.asuntolaina ja olen joutunut soittelemaan hänen myöhästyneistä laskuistaan, joita hän peittelee ja piilottaa. Jo suhteen alussa mies jäi toistuvasti kiinni valehtelusta ja asioiden vääristelystä ja jo silloin oli pahoja riitoja. Mies toistuvasti sabotoi koulunkäyntiäni ja töitäni, esimerkiksi viime hetkellä ilmoittaa, että ei hoidakaan lasta jos minulla on tärkeä meno esimerkiksi tentti. Ja käynyt kerta jos toinenkin, että olen paniikissa itkenyt mistä saan viime hetkellä lastenhoitajan, jotta pääsen paikanpäälle kouluun/töihin. Lapsi käy siis osa-aikaisesti päiväkodissa, mutta minulla on myös iltaisin välillä koulua ja töitä vkloppuisin, jolloin miehen tulisi auttaa hoitamaan (miehellä ei ole siis töitä/opintoja eikä muitakaan menoja). Hän pääasiassa tulee kyllä lasta hoitamaan, mutta toisinaan tahallaan "jättää minut pulaan" usein ja sabotoi minulle tärkeitä menoja näin. Myös lapsenhoidossa hän usein menee "sieltä missä aita on matalin", mm. istuttaa lasta tv:n ääreen moneksi tunniksi, eikä juuri leiki lapsen kanssa tai lue kirjoja, joita itse pidän tärkeänä, ja olen sanonut että tv:tä ei näytetä kuin max tunti päivässä, mutta hän ei kuuntele.
Elämä ollut jatkuvaa kaaosta ja kauhun tasapainoa tämän 7-vuotta. Mies painaa alas jatkuvasti ja vääristelee asioita ja haukkuu minua. Hän saattaa sanoa muun muassa että: "Et tule koskaan valmistumaan opinnoistasi, minä en voi palata töihin enkä koskaan jatko-opiskella kuten haluan, koska susta ei koskaan tule mitään! Minä maksan kaiken ja ilman minua et olisi tässä, pelastin sinut perheeni rahoilla kun opiskelit." Hän siis uhriutuu, käyttää minun opintojani syynä, että itse ei hae enää töihin eikä opiskelemaan (ihan kuin hänen työnsä / opintonsa olisivat jotenkin minusta kiinni ja hän itse on useammat potkut saanut). Myöskään mies ei todellakaan "ole pelastanut minua" rahallisesti, vaan olen koko ajan tehnyt töitä. Itsetuntoni on täysin mennyt alas kuunneltuani miehen haukkumisia monta vuotta, enkä enää usko itseeni ja olen epävarma omista taidoistani (vaikka aiemmin olen ollut vahva nainen ja hyvin menestyvä).
Ennen miehen tapaamista 7 vuotta sitten olin edennyt toiseksi viimeiselle vuodelle vaativissa maisteriopinnoissa, ja rakastuimme palavasti, mies oli niin mukava ja avulias, menimme liian nopeasti naimisiin. Pikkuhiljaa alkoi hitaasti nujertaminen, alaspainaminen ja haukkuminen. Joka johti siihen että jäin pitkälle sairaslomalle uupumuksen takia juuri ennen viimeistä opiskeluvuotta ja menin takaisin aiemman yliopistotutkintoni mukaisiin työtehtäviin (joita yhä teen) ja yritän yhä saada noita toisia maisteriopintojani valmiiksi. Joka päivä saan kuulla mieheltä kuinka surkea olen, että en ole "valmistunut", vaikka minulla on jo ennestään yksi yliopistotutkinto ja ollut vakityö koko aikuiselämäni, se ei miestä kiinnosta, keskittyy vaan tuohon toiseen tutkintooni joka ei ole valmistunut. Se satuttaa minua todella paljon, kasassa on yli 500 opintopistettä kahdesta maisteritutkinnosta, mutta gradu puuttuu ja osa tenteistä ja potilastöistä tekemättä opintovapaiden vuoksi, mutta olen hänen mielestään surkea "epäonnistuja"
Ensimmäistä lasta yritimme lähes 5 vuotta, kunnes viimein 2023 tärppäsi ja saimme ihanan lapsen. Raskausaika oli todella rankkaa, kärsin 9kk vaikeasta hyperemeesistä ja oksensin parikymmentä kertaa päivässä, ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin koko vuoden olemaan sairaslomalla myös töistäni. Tästähän narsisti mies innostui ja muisti haukkua päivittäin laiskaksi vätykseksi, joka vaan "makaa sohvalla", samalla tuolloinkin yritin etänä osallistua parhaani mukaan myös opintoihin sen verran kuin pystyin. Lapsen synnyttyä, miehen kanssa tuli usein riitaa siitä miten lasta hoidetaan, mies saattoi muun muassa ottaa lapsen sylistäni, ja sanoa "ei sitä noin syötetä, vaan näin!" ja antaa maitopulloa itse omalla tavallaan. Ja hän sai välillä ihme kohtauksia muun muassa kun valvoimme vuoron perään koliikkivauvaa hoitaen öitä (joka ollut rankkaa), hän saattoi tahallaan tulla huoneeseen jossa nukuin, räväyttää valot päälle keskellä yötä, ja sanoa "ota tää, se ei lakkaa huutamasta!", tai toisena kertana hän otti lastenhuoneen ovesta ovenkahvat pois, kun suuttui, ja meni huoneeseen vauvan kanssa, eikä päästänyt minua sinne Tuon tapahtuman jälkeen pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin vauvan kanssa vuokra-asuntoon (mies jäi yhteiseen omistusasuntoon) ja muutimme erillemme. Päätin, että eroan.
Olemme nyt asuneet vuoden erikseen ja arki menee vähän paremmin, yhä mies tosin saa outoja raivokohtauksiaan, haukkuu ja sabotoi minun opintoja/töitä toisinaan, eikä välttämättä ilmaannu paikalla kun ollaan sovittu. Lopullisesti emme ole eronneet, vaan olemme asumuserossa. Viime vuonna mies sairastui yhtäkkiä vakavasti (juuri erilleenmuuton jälkeen) ja joutui leikkaukseen, ja nyt on käyttänyt tuota sairautta (josta jo parantunut) syynä, että ei ole töitä etsinyt ollenkaan. Talous on yhä tiukkaa, teen osa-aikaisesti töitä jolla yritän elättää perhettä, lapsi osa-aikaisesti päiväkodissa ja yritän opiskella yhä tuota toista tutkintoa, josta opiskeluaika päättymässä. 1v lapsi valvottaa vieläkin kaiket yöt (on pahat allergiat ym syyt, jotka lääkärin hoidossa), arki on raskasta. Silti haluaisimme toisenkin lapsen, koska IVF hoidoissa ikärajani tulee tänä vuonna vastaan, emmekä halua katua että toista lasta ei yritetty. Mutta en tiedä miten tällaista jaksaa jatkaa Haluaisin erota, mutta tuntuu että siihen ei ole sopivaa hetkeä, ja vaakakupissa painaa enemmän, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni ikäni puolesta ilmaiseen IVF-hoitoon (lokakuussa tulee ikä vastaan). Jos eroan ei sitä mahdollisuutta enää ole. Olemme nelikymppisiä enkä halua, että lapsi joutuu kasvamaan ilman sisaruksia.
Miten te, jotka vuosikausia olette olleet naimisissa narsistien kanssa, olette jaksaneet sitä? Olisiko jotain keinoja, mitä voisin käyttää jotta miehen alaspainaminen ei enää "tehoaisi" ja että saisi lapsen kasvatettua suht terveessä ympäristössä ja että itsellä pysyisi "pakka koossa"? Ainakin se on auttanut, että lapsi asuu nyt yksin minun kanssani, jolloin olen turvallinen lähivanhempi lapselle ja lapsi onkin todella sosiaalinen ja iloinen, ja päiväkodissakin sanottiin, että "näkee, että lapsella on hyvä kiintymyssuhde molempiin vanhempiin". Lasta kohtaan mies ei ole koskaan pahantuulinen, vaan osaa olla ns. hyvä isä lapsen nähden. Tämä on vaan todella raskasta. Haaveilen tasapainoisesta parisuhteesta. Terapiaan mies ei suostu, koska hän on mielestään "täydellinen" ja kaikki vika on minussa (hänen mielestään). Ja sekin on raskasta, että muun muassa juhlapyhien ja lomien suhteen (joulu, pääsiäinen, juhannus, syntymäpäivät, lomamatkat ym) mies tahallaan aina pilaa kyseiset juhlapäivät, kehittämällä kehittää aina jonkin riidan juuri juhlapäivänä. Tavoitteenaan hänellä on saada minut itkemään tai menettämään malttini, ja että juhlapyhä/matka peruuntuu. Tyypillinen tilanne esim että ollaan menossa mun sukulaisten luo ja laukut on pakattu, niin hän alkaa hankalaksi juuri ennen junan lähtöä ja alkaa sanomaan esim.että "en lähdekään mukaan, en jaksaa niitä sun sukulaisia ne on säälittäviä vätyksiä ja rutiköyhiä, mulla ei ole mitään yhteistä niiden kanssa" (tai muuta vastaavaa törkeää kommentointia). Hän tietää hyvin, että en millään saa yksin kannettua juuri pakattuja painavia laukkuja, lastenvaunujen ja lapsen kera, joten koko reissu täytyy perua ja taas selittää sukulaisille miksi näin kävi. Lähes kaikki joulut tämän 7 vuoden aikana ja muut tärkeät juhlat menneet piloille. Nykyisin en edes viitsi enää suunnitella mitään, kun kumminkin peruuntuu. Ja olen sukulaisten luona alkanut käydä ilman miestä, koska häneen varaansa ei mitään voi laskea. En tiedä onko teillä muillakin narsistien kanssa elävillä samantyyppisiä kokemuksia..
t.Normaalista arjesta, normaalin puolison kanssa haaveileva
Olen ollut viimeiset 7 vuotta naimisissa narsistin kanssa ja meillä on pieni taapero, nyt olemme myös IVF-hoidoissa ja yritämme toista lasta. Olen miettinyt eroa monta vuotta ja puolin ja toisin uhkailemme erolla aina riitojen tullen. Mutta tuntuu, että tästä liitosta ei pääse eroon, tuntuu että elämäni valuu viemäriin ja parhaat vuodet menneet jo hukkaan. Suhde on todella epätasapainoinen, itse teen kuin hullu töitä samalla kun opiskelen vaativaa yliopistoalaa ja hoidan lasta ja olen tarkka raha-asioista. Mies oli suhteen alussa asiantuntijatyössä ja valmistui juuri kun suhteemme alkoi, mutta hän on sen jälkeen saanut potkut jokaisesta työpaikastaan (6:t potkut 7.vuoden aikana), nyt hän on ollut työtön jo yli vuoden ja maleksii kotona ja tietokoneellaan ja jättää laskut maksamatta (joutunut ulosottoon). Joka on hirveä stressi minulle, kun on yhteisiä lainoja mm.asuntolaina ja olen joutunut soittelemaan hänen myöhästyneistä laskuistaan, joita hän peittelee ja piilottaa. Jo suhteen alussa mies jäi toistuvasti kiinni valehtelusta ja asioiden vääristelystä ja jo silloin oli pahoja riitoja. Mies toistuvasti sabotoi koulunkäyntiäni ja töitäni, esimerkiksi viime hetkellä ilmoittaa, että ei hoidakaan lasta jos minulla on tärkeä meno esimerkiksi tentti. Ja käynyt kerta jos toinenkin, että olen paniikissa itkenyt mistä saan viime hetkellä lastenhoitajan, jotta pääsen paikanpäälle kouluun/töihin. Lapsi käy siis osa-aikaisesti päiväkodissa, mutta minulla on myös iltaisin välillä koulua ja töitä vkloppuisin, jolloin miehen tulisi auttaa hoitamaan (miehellä ei ole siis töitä/opintoja eikä muitakaan menoja). Hän pääasiassa tulee kyllä lasta hoitamaan, mutta toisinaan tahallaan "jättää minut pulaan" usein ja sabotoi minulle tärkeitä menoja näin. Myös lapsenhoidossa hän usein menee "sieltä missä aita on matalin", mm. istuttaa lasta tv:n ääreen moneksi tunniksi, eikä juuri leiki lapsen kanssa tai lue kirjoja, joita itse pidän tärkeänä, ja olen sanonut että tv:tä ei näytetä kuin max tunti päivässä, mutta hän ei kuuntele.
Elämä ollut jatkuvaa kaaosta ja kauhun tasapainoa tämän 7-vuotta. Mies painaa alas jatkuvasti ja vääristelee asioita ja haukkuu minua. Hän saattaa sanoa muun muassa että: "Et tule koskaan valmistumaan opinnoistasi, minä en voi palata töihin enkä koskaan jatko-opiskella kuten haluan, koska susta ei koskaan tule mitään! Minä maksan kaiken ja ilman minua et olisi tässä, pelastin sinut perheeni rahoilla kun opiskelit." Hän siis uhriutuu, käyttää minun opintojani syynä, että itse ei hae enää töihin eikä opiskelemaan (ihan kuin hänen työnsä / opintonsa olisivat jotenkin minusta kiinni ja hän itse on useammat potkut saanut). Myöskään mies ei todellakaan "ole pelastanut minua" rahallisesti, vaan olen koko ajan tehnyt töitä. Itsetuntoni on täysin mennyt alas kuunneltuani miehen haukkumisia monta vuotta, enkä enää usko itseeni ja olen epävarma omista taidoistani (vaikka aiemmin olen ollut vahva nainen ja hyvin menestyvä).
Ennen miehen tapaamista 7 vuotta sitten olin edennyt toiseksi viimeiselle vuodelle vaativissa maisteriopinnoissa, ja rakastuimme palavasti, mies oli niin mukava ja avulias, menimme liian nopeasti naimisiin. Pikkuhiljaa alkoi hitaasti nujertaminen, alaspainaminen ja haukkuminen. Joka johti siihen että jäin pitkälle sairaslomalle uupumuksen takia juuri ennen viimeistä opiskeluvuotta ja menin takaisin aiemman yliopistotutkintoni mukaisiin työtehtäviin (joita yhä teen) ja yritän yhä saada noita toisia maisteriopintojani valmiiksi. Joka päivä saan kuulla mieheltä kuinka surkea olen, että en ole "valmistunut", vaikka minulla on jo ennestään yksi yliopistotutkinto ja ollut vakityö koko aikuiselämäni, se ei miestä kiinnosta, keskittyy vaan tuohon toiseen tutkintooni joka ei ole valmistunut. Se satuttaa minua todella paljon, kasassa on yli 500 opintopistettä kahdesta maisteritutkinnosta, mutta gradu puuttuu ja osa tenteistä ja potilastöistä tekemättä opintovapaiden vuoksi, mutta olen hänen mielestään surkea "epäonnistuja"
Ensimmäistä lasta yritimme lähes 5 vuotta, kunnes viimein 2023 tärppäsi ja saimme ihanan lapsen. Raskausaika oli todella rankkaa, kärsin 9kk vaikeasta hyperemeesistä ja oksensin parikymmentä kertaa päivässä, ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin koko vuoden olemaan sairaslomalla myös töistäni. Tästähän narsisti mies innostui ja muisti haukkua päivittäin laiskaksi vätykseksi, joka vaan "makaa sohvalla", samalla tuolloinkin yritin etänä osallistua parhaani mukaan myös opintoihin sen verran kuin pystyin. Lapsen synnyttyä, miehen kanssa tuli usein riitaa siitä miten lasta hoidetaan, mies saattoi muun muassa ottaa lapsen sylistäni, ja sanoa "ei sitä noin syötetä, vaan näin!" ja antaa maitopulloa itse omalla tavallaan. Ja hän sai välillä ihme kohtauksia muun muassa kun valvoimme vuoron perään koliikkivauvaa hoitaen öitä (joka ollut rankkaa), hän saattoi tahallaan tulla huoneeseen jossa nukuin, räväyttää valot päälle keskellä yötä, ja sanoa "ota tää, se ei lakkaa huutamasta!", tai toisena kertana hän otti lastenhuoneen ovesta ovenkahvat pois, kun suuttui, ja meni huoneeseen vauvan kanssa, eikä päästänyt minua sinne
Tuon tapahtuman jälkeen pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin vauvan kanssa vuokra-asuntoon (mies jäi yhteiseen omistusasuntoon) ja muutimme erillemme. Päätin, että eroan. Olemme nyt asuneet vuoden erikseen ja arki menee vähän paremmin, yhä mies tosin saa outoja raivokohtauksiaan, haukkuu ja sabotoi minun opintoja/töitä toisinaan, eikä välttämättä ilmaannu paikalla kun ollaan sovittu. Lopullisesti emme ole eronneet, vaan olemme asumuserossa. Viime vuonna mies sairastui yhtäkkiä vakavasti (juuri erilleenmuuton jälkeen) ja joutui leikkaukseen, ja nyt on käyttänyt tuota sairautta (josta jo parantunut) syynä, että ei ole töitä etsinyt ollenkaan. Talous on yhä tiukkaa, teen osa-aikaisesti töitä jolla yritän elättää perhettä, lapsi osa-aikaisesti päiväkodissa ja yritän opiskella yhä tuota toista tutkintoa, josta opiskeluaika päättymässä. 1v lapsi valvottaa vieläkin kaiket yöt (on pahat allergiat ym syyt, jotka lääkärin hoidossa), arki on raskasta. Silti haluaisimme toisenkin lapsen, koska IVF hoidoissa ikärajani tulee tänä vuonna vastaan, emmekä halua katua että toista lasta ei yritetty. Mutta en tiedä miten tällaista jaksaa jatkaa
Haluaisin erota, mutta tuntuu että siihen ei ole sopivaa hetkeä, ja vaakakupissa painaa enemmän, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni ikäni puolesta ilmaiseen IVF-hoitoon (lokakuussa tulee ikä vastaan). Jos eroan ei sitä mahdollisuutta enää ole. Olemme nelikymppisiä enkä halua, että lapsi joutuu kasvamaan ilman sisaruksia. Miten te, jotka vuosikausia olette olleet naimisissa narsistien kanssa, olette jaksaneet sitä? Olisiko jotain keinoja, mitä voisin käyttää jotta miehen alaspainaminen ei enää "tehoaisi" ja että saisi lapsen kasvatettua suht terveessä ympäristössä ja että itsellä pysyisi "pakka koossa"? Ainakin se on auttanut, että lapsi asuu nyt yksin minun kanssani, jolloin olen turvallinen lähivanhempi lapselle ja lapsi onkin todella sosiaalinen ja iloinen, ja päiväkodissakin sanottiin, että "näkee, että lapsella on hyvä kiintymyssuhde molempiin vanhempiin". Lasta kohtaan mies ei ole koskaan pahantuulinen, vaan osaa olla ns. hyvä isä lapsen nähden. Tämä on vaan todella raskasta. Haaveilen tasapainoisesta parisuhteesta. Terapiaan mies ei suostu, koska hän on mielestään "täydellinen" ja kaikki vika on minussa (hänen mielestään). Ja sekin on raskasta, että muun muassa juhlapyhien ja lomien suhteen (joulu, pääsiäinen, juhannus, syntymäpäivät, lomamatkat ym) mies tahallaan aina pilaa kyseiset juhlapäivät, kehittämällä kehittää aina jonkin riidan juuri juhlapäivänä. Tavoitteenaan hänellä on saada minut itkemään tai menettämään malttini, ja että juhlapyhä/matka peruuntuu. Tyypillinen tilanne esim että ollaan menossa mun sukulaisten luo ja laukut on pakattu, niin hän alkaa hankalaksi juuri ennen junan lähtöä ja alkaa sanomaan esim.että "en lähdekään mukaan, en jaksaa niitä sun sukulaisia ne on säälittäviä vätyksiä ja rutiköyhiä, mulla ei ole mitään yhteistä niiden kanssa" (tai muuta vastaavaa törkeää kommentointia). Hän tietää hyvin, että en millään saa yksin kannettua juuri pakattuja painavia laukkuja, lastenvaunujen ja lapsen kera, joten koko reissu täytyy perua ja taas selittää sukulaisille miksi näin kävi. Lähes kaikki joulut tämän 7 vuoden aikana ja muut tärkeät juhlat menneet piloille. Nykyisin en edes viitsi enää suunnitella mitään, kun kumminkin peruuntuu. Ja olen sukulaisten luona alkanut käydä ilman miestä, koska häneen varaansa ei mitään voi laskea. En tiedä onko teillä muillakin narsistien kanssa elävillä samantyyppisiä kokemuksia..
t.Normaalista arjesta, normaalin puolison kanssa haaveileva