KESKUSTELUFOORUMI

Hei,

Olen lukenut tätä keskustelufoorumia ja siitä on tullut todella tärkeä tuki omille ajatuksilleni. Kiitos kaikille, ketkä ovat täällä jakaneet omia ajatuksiaan ja keskustelleet. Ajattelin kirjoittaa hieman omista kokemuksistani ja hakea myös eräällä tavalla varmistusta ja tukea. Olen vasta viimeaikoina, yli kolmekymppisenä, alkanut yhdistää äitiäni ja hänen käytöstään sanaan narsismi tai ainakin narsistisiin piirteisiin. Olen itse tytär.

Lapsuuteni ei ollut täysin kamalaa, kun välillä lukee hyvinkin rajuja ja lohduttomia tarinoita. Hyviäkin asioita ja hetkiä oli ja varmaan sen takia kaiken sanoittaminen ja käsittäminen onkin vienyt niin kauan aikaa ja ollut minulle vaikeaa. Äitini sanoi minulle kyllä että rakastaa ja piti sylissään, mutta vastapainona saattoi huutaa ja raivota haukkuen tyhmäksi, idiootiksi, liian paksuksi, en osaa/tehnyt tarpeeksi hyvin asiaa x jne. Tässä oli suuri kontrasti. Lapsuudessani oli myös tiukat rajat. Kuvailisin lapsuutta, nuoruutta ja pitkälti aikuisikäänikin äitini varjossa sellaiseksi, jossa on kuin olisi kävellyt kananmunan kuorien päällä ja saanut pelätä, että jokin hieman rasahtaa ja narsistisen piirteinen äiti suuttuu. Ulospäin kaikki näytti varmaan ihan hyvälle: aina minulla oli ruokaa, vaatteita, sain harrastaa jne. Raivoaminen ja haukkuminen tapahtui kotona suljettujen ovien sisällä. Väkivalta minun lapsuudessa oli pääosin henkistä väkivaltaa, mutta muistan kaksi tilannetta jossa on ollut fyysistä mukana. Molemmat kerrat ovat olleet sellaisia, jossa ei varsinaisesti ole sattunut, mutta ne ovat kuitenkin ollut fyysisiä/uhkaavia - väärin ne ovat kuitenkin olleet.

Äitini oma lapsuus on itseasiassa hyvin otollinen narsismin syntymiselle, sillä hänellä on ollut lasinen lapsuus, jossa on ollut myös väkivaltaa (henkistä ja fyysistä).

Aika nopeasti opin lapsena valehtelemaan, kun vain vähänkään osasin. Oli lähes poikkeuksetta helpompaa muuntaa totuus sellaiseksi, jonka äiti haluaa kuulla. Jos kerroin asiat kuten ne oikeasti olivat menneet, vaikka asia ei olisi ollut mitenkään edes paha, mutta tehty hiemankin eri tavalla kuin äiti halunnut/käskenyt, siitä olisi tullut huutoa ja draamaa - oli helpompaa muunnella totuutta. Tämän piirteen kanssa olen välillä kamppaillut aikuisenakin koska inhoan sitä ja työstämällä työstänyt muissa ihmissuhteissani, että minun ei tarvitse kertoa valkoisia valheita jotta tekemiseni olisi hyväksyttäviä - olen aikuinen ja kannan itse vastuun tekemisistäni. Voin siis kertoa totuuden ja normaalissa suhteessa totuuden kertomisesta ei yleensä seuraa draama ja huutaminen.

Nuoruudessani kuvailisin itseäni melko alistetuksi, araksikin, nuoreksi. Minulla oli tiukat rajat koska "rajat ovat rakkautta" äitini mukaan ja tottakai sitä ovatkin, mutta rakkautta on myös luottaminen ja päästäminen irti. Äitini päätti pitkälti nuoruudessani kenen kaveri voin olla ja kavereita sai mieluiten nähdä vain kotona ns. valvovan silmän alla. Joskus toinkin kavereita kotiin, ja oli suhteellisen tyypillistä että äiti keskeytti esimerkiksi jutteluamme tulemalla huoneeseen muka kysymään jotain. Hän todennäköisesti kuunteli myös pääosan keskusteluista. Lopulta tunnelma tuoda kotiin kavereita oli jollain tapaa kokemukseni mukaan sen verran ahdistavaa nuorena, ja johtikin siihen, etten kokenut miellyttäväksi tuoda kavereita kotiin ja nuoruudessa pitkälti olin vain yksin kotona ja tietokoneella. Muistan yhden tilanteen, jossa olin kuin olin päässyt kerrankin viettämään aikaa ikäisteni nuorten kanssa ja tämä oli muutamaa kuukautta ennen täysi-ikäistymistäni. Join tuolloin yhden siiderin jonka ostin siis omakseni kaverin kautta. Mistään ryyppäämisestä ei todella ollut kyse, puhumme yhdestä siideristä. En ollut edes humalassa, enkä olisi uskaltanutkaan olla, mutta yritin jollain tavalla edes kerran päästä "normaalien" nuorten mukaan - se olisi tuossa iässä ollut niin kovin tärkeää. En olisi jäänyt edes kiinni, koska menin kuuliaisesti normaalisti kotiintuloaikojen puitteissa kotiin eikä minusta varmasti huomannut mitään. Vasta joidenkin päivien päästä jäin kiinni niin, että äitini kertoi että oli lukenut puhelimeni viestejä ja sieltä oli ilmennyt sopiminen yhdestä siideristä erään kaverini kanssa. Nyt aikuisena kyllä ymmärrän, että alaikäisenä juominen on toki väärin, mutta kyseessä oli yksi kerta ihan paria kuukautta ennen täysi-ikää ja yksi siideri, jonka jälkeen tulin kotiin ja toimin nuorena hyvinkin vastuullisesti - en toki olisi uskaltanut muuten toimiakaan. Äidilleni tämä oli silloin kuitenkin todella suuri ja maailman hirvittävin asia - olinhan tehnyt hänen tahtoaan vastaan peräti 17-vuotiaana melkein täysi-ikäisenä! Hän ei itse tietenkään ollut tehnyt mitään väärää, kuten lukenut minun ja ystäväni välisiä viestejä. En usko, että se oli ainoa kerta kun hän henkilökohtaisia viestejäni tai tekstejäni oli lukenut. Summa summarum: En ole viettänyt ollenkaan sellaista teini-ikää, mitä ympärilläni olevat nuoret viettivät. En päässyt luomaan siinä iässä hyvinkin tärkeitä nuoren ihmisen ihmissuhteita. Olin kotona ja valvova silmä valvoi tekemisiäni.

Nuoruudestani muistan myös vahvasti, miten niinä hetkinä, kun äiti huusi ja haukkui/nimitteli minua (ja/tai isääni) ajattelin että kun pääsen muuttamaan kotoa pois, en aio olla tuon ihmisen kanssa missään tekemisissä. Kuten lapsuudessani, myös nuoruudessani olin usein idiootti, tyhmä, liian pullea, en osannut asiaa x tai en jollain tavalla tehnyt sitä tarpeeksi hyvin.

Täysi-ikäisenä muutin opiskelemaan useiden satojen kilometrien päähän ja näin jälkikäteen se onkin ollut tähän astisen elämäni parasta aikaa. Pääsin maantieteellisesti riittävän pitkälle, jotta pystyin jollain tasolla hetkellisesti suorastaan huokaamaan, saamaan happea ja päästämään painolastia harteiltani pois. Lapsuudessa jo olin oppinut valehtelemaan äidilleni ja koska asuin kaukana, ei minun tarvinnut kaikkea selittää tai minun tekemisiä päästy ns. kyttäämään. Toki hän on sinäkin aikana kontrolloinut asioitani ja aina antanut ohjeita, miten pitäisi tehdä. Se että olen päätynyt opiskelemaan yliopistoon ja tehnyt korkeakouluopintoja, on äidilleni ollut suuri ylpeyden aihe ja geenithän tähän on tullut hänen puoleltaan sukua - tietenkin. Ristiriitaista vaan, että lapsuudessa ja nuoruudessa hän haukkui minua usein idiootiksi ja tyhmäksi.

Opintojen jälkeen muutin takaisin samalle paikkakunnalle asumaan ja kontrollointi taas voimistunut. Kaikkeen tekemiseeni saan vaatimuksia, on kyseessä sitten yleisesti arkeni, ihmissuhteet tai työelämä. Vuorovaikutuksemme on pitkälti sitä, että äitini soittaa minulle vähintään kerran viikossa ja minulla ei ole koskaan ollut tilaa, että olisin se aloitteen tekijä yhteydenotoissa - se tulee aina hänen puoleltaan ja niin tiuhaan, etten koe siinä välissä edes tarvetta olla yhteydessä. Toisinaan kun olemme olleet tekemisissä olen saattanut olla niin ahdistunut, ettei ole tehnyt mieli edes olla minun suunnasta yhteydessä. Samaan aikaan koen syyllisyyttä, jos esimerkiksi en vastaa hänelle. Vuorovaikutuksemme on oikeastaan sitä, että hän kyselee/utelee minulta asioita ja vastaan (tai opitusti valehtelen jotta vältän mahdollisen konfliktin tai jonkin kiusallisen/muuten epämukavan tilanteen - inhoan sitä, että valehtelen, mutta samalla se on tapani suojella itseäni). Kun hän on yhteydessä, on sen hetken oltava juuri sillä hetkellä myös minulle sopiva hetki. Hän saattaa myös soittaa, että on tulossa kylään ja tämä on myös minulle sovittava juuri sillä hetkellä tai ei ole hyvä. Muutaman kerran oltu suoraan oven takana, koska juuri sinä hetkenä hänelle on se sopinut. Vuorovaikutuksessa todella harvoin kysytään, sopiiko minulle vaan lähtökohta on aina se, että minulle sopii ja jos ei sovi, vika on jollain tapaa minussa ja ei ole hyvä. Jos joskus yritänkin vuorovaikutuksessamme oma-aloitteisesti kertoa jostain asiasta ja rakentaa hieman normaalimpaa tasapainoa keskustelukulttuuriimme, hän saattaa puhua päälle tai vaihtaa aiheen ihan muuhun. Olen huomannut tätä myös siinä, kun hän kommunikoi muiden kanssa: toisen asia ei välttämättä olekaan kiinnostava ja hän vain saattaa alkaa puhua päälle omaa asiaansa (joka on hänelle tärkeämpi). Usein puheluissamme puhe on pääasiassa hänen asioitaan/ongelmiaan joita pitää kuunnella. Tai sitten niitä asioita, joista hän haluaa kysyä minulta. Jo se, että hän "haastattelee" aina minua, kertoo siitä, ettemme kommunikoi tasa-arvoisesti, jossa molemmat voisivat lähtökohtaisesti itse kertoa vapaavalintaisesti mistä haluaa ja siihen liittyisi toisen kunnioitus.

Äitini ympäriltä on hänen ystävänsä yksi kerrallaan hävinneet vaikka hänellä on aikoinaan ollut ihan laajakin ystäväpiiri. Osa katkaissut yhteydenpidon kokonaan ja osa ottanut selvää etäisyyttä. Sukulaisten kanssa lähes kaikkien kanssa on ainakin konfliktitilanne takana, osan kanssa välit menneet kokonaan. Koska hänellä ei ole enää juurikaan ystäviä, tuntuu että hän on entistä tiukemmin kiinni minussa. Tätä ystävien haihtumista hän tietenkin vain joko ihmettelee että mikähän on tullut tai sitten syy on poikkeuksetta ystävässä. Ei vika kuitenkaan hänessä ole ainakaan täysin missään näissä tilanteessa. Mielestäni on kuitenkin melko erikoinen sattuma, että niin moni ystävä katkaissut joko kokonaan välit tai ottanut selvän eron ja haluavat olla mahdollisimman vähän tekemisissä - eikä missään ole syy hänessä itsessään. Kyllä se jotain kertoo, eikä voi olla mielestäni pelkkää sattumaa.

Erityisen kiinnostunut äitini on toistuvasti esimerkiksi raha-asioistani. Näistä asioista en hänen kanssaan ole halunnut aikuisiällä keskustella ja toistuvasti vetänyt rajaa, etten halua puhua aiheesta - esimerkiksi palkastani tai lainatilanteestani hän kärttää tietoa. Toistuvasti hän niitä tivaa, eikä kunnioita ollenkaan sitä, etten halua kertoa. Tähän hän aina tokaisee "sinun on niin vaikea puhua rahasta" tai "kyllä äidin kuuluu tietää". Ei, kyse ei ole siitä etten halua ai voi puhua rahasta - vaan siitä, että en halua puhua siitä hänen kanssaan ja toisekseen, äidin ei kuulu tietää aikuisen lapsen asioita, joista aikuinen lapsi ei halua kertoa. Ja ehkä voisin jollain tasolla vielä tämän tivaamisen käsittääkin, jos joskus minulla olisi ollut ongelmia raha-asioissa tai olisin pyytänyt apua, mutta en ole koskaan aikuisiällä pyytänyt vanhemmiltani apua raha-asioissa vaan hoitanut ne aina moitteettomasti itsenäisesti. Jos olen joskus rahaa vanhemmiltani saanut, se on tullut heidän omasta halustaan - yhtään ainutta kertaa en ole pyytänyt. Ja siitä kiitänkin itseäni isosti, etten ole suostunut esimerkiksi asuntolainani takaukseen - tätä minulle äitini oikein tyrkytti aikoinaan, mutta kiitän itseäni että tässä pidin pääni ja laina-asiat järjestyi ilman heidän takauksiaan.

Toinen asia josta äitini on erityiskiinnostunut, on parisuhde-asiani, joista hänen myös kuuluisi tietää. Pitää tietää, tapailenko ketään, ketä tapailen ja tästä tiedot. Nuorempana erehdyin kertomaan ja heidän kuviaan alettiin sitten kyttäilemään esimerkiksi Faceobookissa. Nyt aikuisena olen suojellut seurustelukumppaneitanikin, enkä heti voi edes kertoa mistään, saatika koko nimiä. Minulla ei ole ollut sellaista mahdollisuutta kertoa oma-aloitteisesti seurustelukuvioistani sitten itse jos itse haluan tai kun se tuntuu minusta hyvältä, kun tietoa kärtetään minulta viikoittain. Samaan aikaan jotkin niistä seurustelukumppaneista joita olen äidilleni esitellyt, ei ole edes hänelle kelvannut. Hänen varmaan pitäisi saada valita minulle seurustelukumppanikin, että olisi hyvä. Äitini mielestähän minulle sopisi hyvin esimerkiksi jokin julkkis tai sitten menestynyt, varakas ja mielellään vielä komeakin mies. Silloin kun olen kertonut seurustelevani, on ensimmäiset kysymykset lähes poikkeuksetta mitä hän tekee työkseen ja onko komea. Jo lapsuudesta ja nuoruudesta äitini toistuvasti ohjeisti minua, että "hanki itsellesi sitten rikas mies". En saanut ohjetta esimerkiksi siitä, että hanki puoliso jonka kanssa olet onnellinen ja kohtelee sinua hyvin ja kunnioittavasti - jotka omasta mielestäni ovat huomattavasti paljon tärkeämpiä ja olennaisempia asioita.

Myös minun omassa työelämässäni äitiäni kiinnostaa eniten miten saan siitä rahaa. Mainitsinkin jo, että palkkapussini on häntä kovasti kiinnostava asia, mutta työelämään liittyvät kysymykset ovat aina "paljonkos saat lisää palkkaa", "paljos palkka nousi" jne. Lukuisia kertoja olen hänelle yrittänyt selittää, että palkka on toki tärkeä asia ja sen takia käyn töissä, mutta minulla tärkeitä asioita on myös pääasiassa mielekäs työ, joustavuus (esim. etätyö/liukuma) sekä mukava työpaikka/työkaverit. On aina tuntunut, ettei hän ole edes ymmärtänyt näitä asioita vaan palkka on kaikkein tärkeintä. Olen ihan hyvässä työssä, joten toki hän ylpeänä aina kertoo työstäni muille, vaikka kahden keskisissä keskusteluissa ainoa mikä kiinnostaa, on palkka. Tämäkin on ristiriitaista, koska äitini itse on matalapalkkaisella alalla. Muistan lapsuudenkodistani, kuinka isäni palkka oli hänelle aina "pieni palkka", vaikka isäni tienannee keskiverron suomalaisen verran ja hänen palkkansa on isompi kuin äitini palkka. Itseltään äitini ei ole vaatinut urallisesti/palkallisesti samoja asioita, kun vaatii ympärillään olevilta ihmisiltä. Tähänkin toki on syy tietenkin muulla, eli se ettei hän ole oman lasisen lapsuutensa vuoksi voinut käydä kouluja. Niin tai näin, on melko ristiriitaista olla muita kohtaan niin vaativa, mutta itseltä ei kuitenkaan ole vaatinut samoja asioita.

Riitatilanteita aikuisiällä on ollut vähemmän äidin kanssa mitä lapsuus/nuoruudessa kuuntelin raivokohtauksia joskus varmasti ihan monta kertaa viikossakin, mutta sen ajattelen johtuvan sen lisäksi että emme asu saman katon alla myös siitä, että teen hänelle ns. mieliksi (tai sitten en uskalla kertoa kaikkea). Kuitenkin ne riitatilanteet jotka ovat tulleet, tulevat poikkeuksetta tilanteissa jossa asiat ei mene juuri kuten hän on ajatellut, neuvonut tai siinä ajankohdassa jota hän on suunnitellut jne. Riitamme ovat aikuisina olleet puhelimessa pääosin ja niissäkin toistuu aina sama kaava: hän lyö luurin korvaan. Tässäkään hän ei jää kuuntelemaan, mitä minulla olisi ehkä sanottavaa vaan yksipuolisesti päättää puhelun lyömällä luurin korvaan suutuspäissään. Olen näihin tyynesti sanonut aina vain että sulje vaan, moimoi. Tiedän, että hän hakee ehkä reaktiotani, että alkaisin soittamaan hänelle takaisin (jota on tehnyt mm. isäni kanssa), mutta minulta hän ei saa tätä takaisinsoittoreaktiota. Luurin korvaan lyömisen jälkeen alkaa usein tulemaan viestejä. Näihin vastailen. Tilanne sitten ratkeaa, että hän saa loppuviimein tahtonsa yleensä läpi, koska en jaksa sitä draamaa ja ahdistavaa/syyllistä oloa. Koskaan emme ole näitä tilanteita kuitenkaan varsinaisesti käyneet läpi. Joskus hän on pyytänyt anteeksi, joskus ei, mutta usein asiat jatkuvat vain "kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan" kun hän on saanut tällä keinolla tahtonsa läpi. Tuo luurin lyöminen korvaan on ollut aina hänen tapansa sekä isäni että minun kanssani ja nyt käsitän, että sekin on hänen keinonsa saada tilanteessa jollain keinolla hallinta: jos ei muuten, niin on hänen päätös katkaista puhelu. Se on myös hyvin epäkunnioittavaa toista kohtaan sulkea puhelin ilman, että edes yrittää kuunnella toista osapuolta. Ei ole tervettä, että tämä on hänellä aivan sääntö silloin, kun asiat ei mene hänen mielensä mukaan.

Tästä kirjoituksesta tulikin oikein terapiaa itsellenikin (heh). Olisi varmaan muitakin asioita, mutta nämä nyt varmasti ne keskeisimmät ja eniten mielessäni painavat. Äitini lonkerot ulottuvat yhä elämääni vahvasti. Olen aikuinen, mutta hän puuttuu niin vapaa-aikaani, työelämääni, seurusteluelämääni, ulkonäkööni... Se, että olen nyt (vasta) herännyt tähän asiaan on ollut minulle tosi helpottavaa. Se, että edes jotenkin ymmärrän, mistä tässä voi olla kysymys ja jotain nimeä ilmiölle, tuntuu siltä kuin todella iso taakka putoaisi pikkuhiljaa harteiltani. Hassua kyllä, en ole edes ajatellut, että aikuisena voisin vaikka laittaa välit poikki vanhempiini jos tarve vaatii. Mutta kyllähän voin aikuisena niinkin viime kädessä tehdä. Miellyttämishaluni ja lojaaliuteni vanhempiini on vain ollut niin suurta, etten ole edes pitänyt sitä aiemmin kunnolla vaihtoehtona.

Olen käsittelyssäni vasta tajuamisen/ensikäsittelyn hetkessä. Mielessä tätä on varmasti helpompaa miettiä, kuin kohdata niitä aitoja tilanteita äitini kanssa. Siksi haluankin valmistautua hyvin, kun ensimmäinen mahdollinen rajojenveto tilanne ja siitä syntyvä mahdollinen pyörremyrsky alkaa. Minun on opittava pitämään rajani, eikä antamaan periksi hänen tahdolleen - silläkin uhalla että siitä tulee draama, koska eihän hän ole tottunut siihen että pidän puoleni ja pääni - katkaisen vaikka välit jos ei muuta. En kuitenkaan ole pitkään aikaan voinut kovin hyvin ja silmäni ovat avautuneet, että tämä kaikki vaikuttaa taustallani kuin painolasti harteilla. Olen ansainnut oman näköiseni elämän jatkossa. Haen täältä palstalta vertaistukea, että nämä asiat eivät ole vain omassa päässäni. Paljon olen täältä jo lukenutkin hyvää tietoa ja vertaistukea. Jos kuitenkin joku on jaksanut lukea tätä näinkin pitkälle, olisi mukavaa keskustella ja kuulla mielipiteitä/ajatuksia/tukea tästä, mitä kirjoitin. Tai kuulla vastaavista/samankaltaisista kokemuksista.

Tässä vaiheessa mielessäni ajattelen, että ensimmäinen askel on nyt etäisyyden ottaminen. Minun ei tarvitse olla aina tavoitettavissa enkä ole tilivelvollinen jokaisesta liikkeestäni ja tekemisestäni. Jos tätä ei hyväksytä ja siitä tulee draamaa/riitaa, sitten tulee. Nyt pitää oppia vain käsittelemään sitä ilman syyllisyyden tuntoa ja ahdistuneisuutta. Uskon, että juuri vertaiskokemukset voivat olla tällaisessa suuressa hyödyssä.

Tämä palsta on todella hyvä ja lohtuna tässä on se, että emme ole tässä asiassa yksin <3

Hei! Kuulostaa raskaalta tuo tilanteesi ja voin samaistua monella tapaa. Hienoa, että olet herännyt asiaan ja miettimään etäisyyden ottamista ja rajojen vetämistä. Myötäahdistun etenkin tuosta, että äidillä ei oikeen ole muita ihmiskontakteja elämässä, joten tukeutuu kaikessa sinuun ja soittelee koko ajan. Lapsen ei pitäisi missään kohtaa elämäänsä joutua olemaan vanhempansa tunteiden tai tarpeiden kannattelija.

Mun äiti on uhriutuva marttyyri, jolla ei ilmeisesti ole tarpeeksi merkityksellisiä ihmissuhteita elämässään ja yrittää pitää minua otteessaan ja on todella tarvitseva jatkuvalle kontaktille ja varmistelulle. Aiemmin vastasin omantunnontuskissani aina heti hänen puheluihinsa ja viesteihinsä, mutta tätänykyä estän kylmänviileästi hänet, jos viestejä tulee koko ajan. Olen kertonut hänelle rajani, mutta hän ei kykene niitä kunnioittamaan, joten mielestäni sillon on oikeutettua rajata yhteydenpitoa. Enää en aio toistaa itseäni hänelle, pysykööt poissa elämästäni, jos ei kykene kunnioittamaan minun oikeutta omaan tilaani.

Hankalaa näissä jutuissa on juurikin se syyllisyys ja varmaan myöskin rakkaus äitiä kohtaan, vaikka hän onkin toiminut väärin. Varmaan siksikin se on vaikeaa, kun lapsesta asti on opetettu tekemään mieliksi ja kasvatettu pelolla.

Toivotan paljon voimia tulevaan sinulle ja täällä tosiaan hyvä purkaa tuntojaan ihmisten parissa, jotka tietävät mistä on kyse!

Hei,

Kiitos kovasti vastauksesta <3 Mulla tuota aivan samaa, että vastannut hänen viesteihin ja puheluihin per heti tai asap, mutta juuri teen tietoista harjoittelua että mun ei tarvitse olla aina tavoitettavissa hänelle. Tai kertoa jokaista yksityiskohtaa elämästäni vaan lähtökohtaisesti niistä asioista, mitä haluan itse kertoa ja missä laajuudessa. Tässä harjoittelut tämän asian kanssa menossa, etten joka puheluun yksinkertaisesti vastaa. Syyllisyyshän se on joka tulee kun on vuosikausia mieliksi tehnyt, mutta täällä palstalla oleminen ja tuki kyllä auttaa siihen

Heippa,

Tilannepäivitystä: yritin olla vastaamatta puheluun, mutta puhelu odottaa aina viimeistään seuraavana päivänä ellen vastaa. Ei tunnu ymmärtävän, että minua ei tarvitse ihan joka viikko saada kiinni puhelimitse, kun viestejäkin laitetaan. Alkoi kysellä puhelussa kauheasti taas yksityiskohtia asioistani ja opettelin nyt vetämään rajoja, miten paljon haluan hänelle kertoa. Sitähän ei tietenkään kunnioitettu ja puhelu päättyi ”En kysele enää koskaan mitään, heihei!” ja luurin laittamisella kiinni. Tyypillistä käytöstä ja osasin odottaa, kun tuo luurin lyöminen kovin tyypillistä jos ei tee mieliksi. Nyt odotellaan, tuleeko isompi pyörremyrsky, mutta olen tyytyväinen että vedin rajani ja en aio olla häneen yhteydessä - minä en päättänyt puhelua. Aivan asiallisesti hänelle vastasin, että ”okei, heihei” kun päätimme puhelun. Tällaista. Katsotaan, miten tilanne jatkuu vai jatkuuko.

Heips,
tuo narsistin "loukkaantuminen", jos asiat eivät mene hänen mielikseen, on kokemukseni mukaan vallankäyttöä, jolla narsisti pyrkii pääsemään uhrinsa pään sisään. Narsistisesti käyttäytyvä äitini on käyttänyt ja käyttää sitä jatkuvasti. Viimeksi, viime syksynä, lapsuudenkodissa käydessäni äitini suuttui minulle, kun tiesi minun olevan yhdessä turvallisuuteen liittyvässä asiassa oikeassa, mutta ei ylpeyttään ja itsepäisyyttään voinut sitä myöntää. Yleensä hän vaihtaa puheenaihetta, kun keskusteluun nostamani asia on hänestä kiusallinen, tai hän kokee joutuvansa alakynteen tai hän ei tiedä asiasta mitään (sitähän hän ei kaikkitietävänä voi myöntää). Luettuani joitain vuosia sitten, että tämä puheenaiheen vaihtaminen on narsistin keino väistää kiperiä keskustelunaiheita, olen siitä lähtien aina sanonut, "älä vaihda puheenaihetta, nyt puhutaan tästä. Kysyn vielä yhden kerran, sitten lopetan, enkä enää ikinä ota asiaa puheeksi". Yleensä hän vaikenee, ja asia jää käsittelemättä. Viime syksynä hän omasta mielestään joutui väärinkohdelluksi, kun joutui huomaamaan olevansa väärässä. Ei hän sitä sanonut, mutta elekieli ja dramaattinen ylinäytteleminen loukkaantunutta paljasti sen. Toteutin turvallisuuskorjauksen (lähinnä isäni turvallisuutta silmälläpitäen) äitini vastusteluista ja puheenaiheen vaihtamisyrityksistä huolimatta. Kotiin lähtiessäni huikkasin eteisestä heipat, ei vastausta. Menin olohuoneen ovelle ja huusin "Heippa, minä lähden nyt!!! Puolikuuro isäni kääntyi ja nyökkäsi, äitini käänsi selkänsä ja oli lukevinaan sanomalehteä, eikä sanonut mitään. Osoitti näin mieltään ja loukkaantumistaan. Hetken mielessäni kirosin, sitten hänen käytöksensä lähes huvitti, näinkö hän yhä yrittää kaivautua mieleeni. Mitään huvittavaahan ei tällaisessa käytöksessä ja omien läheisten kohtelussa ole, mutta joskus, varsinkin viime vuosina kun olen entistä enemmän ottanut sekä fyysistä että psyykkistä etäisyyttä, en ole voinut olla huomaamatta koomisia piirteitä hänen käytöksessään. Mitään koomistahan siinä ei oikeastaan ole, mutta ehkä se on yksi lukuisista selviytymiskeinoistani.

Hei ja kiitos vastauksesta. Minuakin alkoi hieman "hymyilyttämään" tuo kertomasi, että lukee sanomalehteä eikä muka kuule Miksi näistä narsistien reaktioista tulee välillä mieleen kuin pikkulapsi - samanlaisia raivokohtauksia. Lapset saavat raivokohtauksen "tyhjästä" kun ei saa haluamaansa karkkia karkkihyllyllä, ja vertaan sitä usein narsistin raivokohtaukseen joka on joskus aivan yhtä absurdi kuin lapsen kiukuttelu. Samaan kategoriaan laittaisin tämän kuvailemasi sanomalehden lukemisen.

Minulle ei puhelun jälkeen tullut pyörremyrskyä, vaan yllättäen viesti jossa kommentoitiin mm. säätä. Nyt olikin tällä kertaa tämä taktiikka, että jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuokin on jotenkin erikoista, että ensin päättää tuohtuneena puhelun ja seuraavana päivänä keskustelee säästä kuin ei mitään. Onneksi silmäni on avautunut tällaiselle. Itse jos noin suuttuisin, kyllä selvittäisin ja pyytäisin anteeksi käytöstäni. Mutta sellaista varmasti turha odottaa. Onneksi tällä kertaa ei isompaa pyörremyrskyä tullut.

Kuulumisten päivitys:

Olen sinnikkäästi pitänyt rajoista kiinni. Olen jopa sanonut, kun on tullut ohjeita mitä minun pitäisi tehdä, että päätän asiasta itse. Tästä ei ole tykätty ja olemme olleet törmäyskurssilla jo useita viikkoja. Sinnikkäästi kuitenkin viikottain soitellut ja viestejäkin tullut. Nyt viimeisessä puhelussa sanoikin, että "olet muuttunut", koska tosiaankin olen muuttanut olemistani ja vetänyt rajani. Kerron asioista siinä laajuudessa kuin haluan ja muistutan, että päätän asioista itse. Tämä on se muutos. Nyt ollaankin pyörremyrskyssä, jossa häntä on loukattu "sydänjuuria myöden" ja "hän ei jaksa riidellä". Huvittavaa vaan, että en itse ole kokenut olevani missään vaiheessa osapuolena riitaan. Nyt on uhkailut välien katkomisesta, joka ihan tuttua juttua sekin jo lapsuusajoilta asti. Tuossakin nykyisin jo ajattelen, että ehkä olisi eräällä tapaa helpotus, että katkaisisi oikeasti ne välit ainakin joksikin aikaa, eikä vain uhittelisi sillä kuin pikkulapsi.

Sellainen tilannepäivitys täältä.

Kuulumisten päivitys 2:

Tilanne on taas elänyt, joten terapiamaisesti tännekin kirjoitan. Kuvaus siitä, että riitely narsismin piirteisen ihmisen kanssa on kuin uhmaikäisen kanssa, pitää jälleen kerran niin paikkaansa. Olen ottanut rauhallisesti, vaikka hän on laitellut ristiriitaisia viestejä ja poistellut niitä (joissain viesteissä haukkuu minun kirjoitustapaa, joissain uhkailee katkoa välit, joissain pilkahti jo että pitäisikö sopia, sitten syyllistämistä että kun sinä aloitit tämän ja näin edespäin, näin edespäin). Olen antanut hänen kirjoittaa ja purkaa näitä, ja ottanut itselleni tilaa - koska minun ei tarvitse heti reagoida ja kun minulle kaikki tämä näyttäytyy hyvin sekavana ja epäjohdonmukaisena: haluaako hän nyt katkoa välit vai sopia?

Tänään hän sitten (kaikki viestit poistettuaan ja kun en ollut reagoinut ja huom, kaikki tämä tapahtunut 4-5 päivän aikana) pyysi palauttamaan minulla hallussa olevat avaimet. Eli kun en nopeasti reagoi hänelle, ilmaisen että haluan omaa tilaa ja teen päätökseni itse sekä saatan olla inhimillinen ja joskus minulla huono hetki/päivä jne, niin hän sitten vie minulta hallussani olevat avaimet. Joopa joo. Toki voin ne palauttaa, jos hän välit haluaa näin dramaattisesti katkoa. Minulle täysin tuttua huttua jo lapsuudesta, jossa lukuisia kertoja huudettiin ja peloteltiin että heitetään kotoa pois jos en tee asiaa x tai käyttäydy/ole x tapaisesti. Tässä vain päinvastainen tilanne, jossa avain pitääkin viedä takaisin. Toki se on todella julmaa ja tuntuu pahalta. En tiedä, tekeekö hän tiedostetusti näin julmasti vai tiedostamattaan käyttää tätä kiristyskikkaa. Lapsena se minuun tehosi ja pelkäsin, että joudun kadulle (koskaan en tietenkään joutunut, siitä olisi tullut tahra julkisivuun), mutta onneksi nyt aikuisena on oma koti ja kuten ihan alkuperäisessä postauksessa kirjoitin, onneksi en suostunut hänen takausehdotuksiinsa aikoinaan, ettei silläkin asialla pystytä kiristämään.

Vastasin hänelle mahdollisimman rakentavasti ja selitin jälleen, että olen tarvinnut omaa tilaa, en ole tahallani tahtonut häntä loukata ja mikäli näin olen toiminut, pyydän anteeksi. Nostin esille myös sen, jälleen kerran, että olen vain toivonut että yhteytemme voisi olla molemmille hyvältä tuntuvaa ja kunnioittavaa. Toisaalta nostin myös esille hämmennykseni, kuinka hänen viestinsä ovat olleet ristiriitaisia ja olen niitä siksi jäänyt pohtimaan ja ottanut aikaa käsittelylle jne. Ilmoitin myös, että palautan ne avaimet kun hän niin kerran pyysi (tai oikeastaan käski, mutta kuitenkin). Sen jälkeen kuului vain "Kiitos", mutta seuraavaa pöyrremyrskyä odotellessa.. Olin mahdollisimman neutraali, ja yritin olla provosoimatta, kuitenkin asiallinen ja ystävällismielinen. Kerroin myös, että oma toiveeni on, että voisimme jatkaa hyvässä hengessä ja minun puoleltani ei edes ole mitään riitaa tai minä ole halunnut välejä katkaista. Sillä omasta näkökulmastani ei ole tapahtunut mitään sellaista, että siihen olisi syytä. Olen vain tarvinnut omaa tilaa sekä puolustanut oikeuttani omiin päätöksiini. Tämähän ei tunnu sopivan alkuunkaan ja tämä on ollut jotenkin hänelle "henkilökohtainen hyökkäys ja loukkaus".

Yritän nyt pitää omat rajani, koska olen ymmärtänyt, että minulla on siihen oikeus. Samoin kuin minulla pitäisi olla oikeus kertoa mielipiteeni ilman että siitä tulee tällainen draama ja kiristys-show. Normaalissa terveessä suhteessa pitäisi pystyä keskustelemaan ja ratkomaan asioita yhdessä, rakentavasti ja molempia kunnioittaen, mutta kun toinen uhmaikäisen raivolla lähestyy, se tuntuu aika mahdottomalta. Rankkaa ja ahdistavaa, mutta kun tiedostaa mitä taustalla tässä on, niin samalla tiedän tekeväni oikein, että joskus saisin elää ilman toisen hallintaa/kontrollointia ja voisin olla minä.

Mitä ajatuksia muissa herättää, onko vastaavia kokemuksia?

Huh, uhmaikäisen käytöstä kyllä nimenomaan. Hyvä että kirjoitat tänne. On varmasti raskasta kuunnella tuollaista ja vastaanottaa noin sekavia viestejä äidiltäsi. Nostan hattua, että olet pystynyt toimimaan noin asiallisesti. Iso harppaus entiseen, että pidät pääsi, etkä lähde tanssimaan äidin pillin mukaan.

Mulla on edelleen estot päällä äitiin, mutta valitettavasti hänen viestinsä tulevat läpi perheryhmässä. Säännöllisesti sinne tulee kaikenlaista sisältöä, lähinnä huomionhakuisia juttuja, esim kuvia. Äiti on nimittäin huomannut, että en enää vastaa hänen yhteydenottoihinsa, niin yrittää väkisin jotain kautta saada reaktiota minusta. Säälittää, koska hänellä on selkeästi itsensä kanssa hankalaa, mutta toisaalta tiedostan sen, että minun tehtäväni ei ole olla hänen tunteitaan kannattelemassa ja pitämässä aina seuraa.

Olen ollut niin kuormittunut vuosikausia tästä rajattomuudesta ja äidin todella hyvin verhotusta manipulaatiosta, että alan olla ihan loppu. En ajattele enää mitään muuta, kun tätä tilannetta. Vaikkei olisi yhteydessä, niin ahdistus on silti läsnä. En pääse henkisesti eroon hänestä ja sitähän hän varmaan haluaakin. Sain onneksi apua Naistenlinjan kautta ja odotan ensimmäistä tapaamista. Ei nimittäin ole kauheasti ihmisiä kelle tästä puhua. Jos ei ole perehtynyt asiaan, niin monesti ihmiset eivät ymmärrä ja ihmettelevät, miksi en halua olla äitiin yhteydessä. Äitihän ei käyttäydy muiden silmiin mitenkään ikävästi minua kohtaan. Painostaminen, manipuolointi ja syyllistäminen ovat kuitenkin läsnä aina jollain tapaa. Ja toki kontrollointi ja mustasukkaisuus. Kaikki verhotaan rakkauteen. Hän ei näe ollenkaan minua itsestään erillisenä ihmisenä. Tuntuu, että vaikka olen ottanut etäisyyttä, niin hän löytää aina jonkun keinon ottaa kontaktia. Viimeisin veto oli yrittää lähentyä appivanhempieni kanssa, vaikka ennen heitäkin on mollannut minulle, kun on ollut mustasukkainen siitä, että tykkään viettää aikaa heidän kanssa. HUOH!

Heips,
voi että tämä maailma olisi paljon parempi, jos näitä narsistisesti käyttäytyviä ihmisiä ei olisi. Joskus olen kuullut sanottavan, että jokainen meistä saa kantaakseen vain sen verran kuin jaksaa kantaa. Uskallan olla eri mieltä. Olen rikkoontunut monella tapaa vuosien aikana, fyysisistä oireista pelottavimmat olivat sydämen rytmihäiriöt, joihin ei löytynyt mitään elimellistä syytä. Lopulta kardiologikin tuli siihen tulokseen, että spyykkinen stressi oli syynä. Silloin vedin omat rajat vielä tiukemmalle. Samoin tulisi jokaisen tehdä, parannusta ei narsistisesti käyttäytyvän kohdalla tule tapahtumaan. Oma narsistini on nyt muutaman vuoden aikana kokenut muutamia kovia kolhuja fyysisesti, ja luulin, että nämä kokemukset hieman pehmentäisivät häntä ja voisimme jopa tulla toimeen, mutta katin kontit. Fyysisesti palauduttuaan, myös henkinen narsistinen palautuminen oli täydellistä, jopa ylimitoitettua. Ja todellakin ulkopuoliset eivät ymmärrä sitä kokoaikaista ahdistusta ja ajatusten pyörimistä narsistissa. Vaikka kuinka yrittäisi. Päässä ikäänkuin kuulee äänettömänä mitätöinnin ja mollauksen. Hyvin tarkkaan pitää harkita kenen kanssa näistä asioista puhuu, onneksi on tämä kanava, jolla saa ymmärrystä samaa kokevilta. Tsemppiä meille kaikille, me jos ketkä sitä tarvitsemme.