KESKUSTELUFOORUMI

Puolisoni jätti minut jonkin aikaa sitten lähes 20 vuotta kestäneen suhteen jälken. Eromme ei ollut mitenkään erityisen dramaattinen, vaikkakin minulle erittäin kivulias. Tällä hetkellä hän on parisuhteessa, joka alkoi jo avioliittomme aikana. Epäilin asiaa pitkään, mutta exäni sai minut vakuuttumaan, että olen vain vainoharhainen. Kun asia varmistui, hän kertoi sen johtuvan siitä, että hänellä oli suhteemme loppuaikoina rankkaa ja se toinen oli tukena. Anteeksi hän ei pyytänyt. Mitään väärää hän ei ollut mielestään edes tehnyt ja jos olikin, se oli minun syyni, koska olin ajanut hänet siihen. Olen avoimesti kertonut hänelle kuinka vaikea eroaika on minulle ollut ja ainakin näennäisesti hän on tukenut minua, mutta kuitenkin vihjaillut, joskus jopa suoraan lipsauttanut kaiken johtuvan minusta.

Riidoissa päädyin aina pyytämään anteeksi, tai vähintäänkin olemaan sovittelemisen aloitteellinen osapuoli, koska mykkäkoulu jatkui aina siihen asti, että minä taivuin. Suhteemme loppuvaiheessa huomion- ja hellyydenosoituksista tuli palkintoja, joita en kuitenkaan koskaan ”ansainnut”, tyyliin ”olisin tehnyt sitä tai tätä, jos sinä et olisi...”

Exäni ei ole koskaan huutanut ja räyhännyt, pikemminkin käyttänyt pientäkin äänen korottamista syynä päättää epämiellyttävä keskustelu. Koska hän osaa olla riitatilanteissa jopa ärsyttävän rauhallinen, olen potenut syyllisyyttä joka kerta kun hermostun tai olen vihainen jostain (ja oikeastaan kaikesta muustakin, koska kärjistetysti olen exäni mielestä suuttumisellani vastuussa kaikesta mitä hän tuntee ja tekee, koska hermostumiseni ahdistaa häntä). Kuitenkin hän usein kertoi haluavansa, että pikkuasioista voisi välillä kiukustua ilman, että siitä nostetaan numeroa.

En ainakaan äkkiseltään löytänyt aivan vastaavanlaisia kokemuksia, kuulostaako tällaiset toimintamallit kenestäkään tutulta?