KESKUSTELUFOORUMI

Viimeaikoina on herännyt paljon ristiriitaisia tunteita. Nämä liittyvät narsistisen vanhemman kuolemaan. Mitä sanon sairaanhoitajalle, joka keskellä yötä soittaa ja ilmoittaa, että nyt pitäisi lähteä jos haluaa nähdä äitinsä vielä elossa ja oletusarvona vaikuttaisi olevan, että totta kai pitää mennä. Mitä sanon papille, kun hän kysyy mitä kertoisi vainajasta? Mitä sanon hautaustoimiston työntekijälle, etten ole tulossa hakemaan vainajaa sairaalasta. Ja nyttemmin mitä laitetaan kuolinilmoitukseen.
Olin jättämässä paikallislehteen edesmenneen äitini kuolinilmoitusta ja olimme saaneet jo tekstit hahmoteltua, kun toimituksen työtekijä vielä huomaa, että nimeen ei ole liitetty fraasia "rakkaamme". Ilmoitin, etten koe tämän sanan tarpeellisuutta ja syntyi syvä hiljaisuus. Olinko taas käyttäytynyt sopimattomasti, enkä vain mukautunut vallitseviin käytäntöihin ja kauniisiin tapoihin, jatkaa sitä samaa linjaa pitää asiallista kulissia yllä vaikka sen takana tapahtuisi mitä tahansa? Pitäisikö vain feikata tämäkin juttu, vaikka en halua? Saako nyt tehdä niinkuin itse haluan?

Lehtien kuolinilmoituksissa lukee liki järjestään sana "rakkaamme" ja sanat "syvästi kaivaten". Kun miettii, kuinka paljon maailmassa on pahansisuisia ja vaikeita ihmisiä, on näiden fraasien käytön määrä hämmästyttävää. Halutaanko vain esittää kauniisti käyttäytyviä ihmisiä, laitetaanko sanat velvollisuudesta tai muun perikunnan painostuksesta, vai onko asialla aina joku joka on ollut se "hyvä lapsi", ja kokee asiat eri tavalla kuin se reppana ja vääränlainen perillinen. Saako vainajista puhua muutakin kuin vain hyviä asioita? Äitini kehui fiksuksi ihmiseksi tuttavaansa, joka kirjoitti ylistävän muistokirjoituksen häntä kaltoin kohdelleesta appivanhemmasta. Oliko se julkinen ilmoitus, että menneet oli anteeksi annettu ja henkilö oli päässyt yli vanhoista kaunoista, oliko se sarkasmia, vai pyrkimys lakaista maton alle ihmisten ikävät käsitykset heidän suhteistaan? Kuka tietää. Itse en koe kaiken jälkeen pystyväni samaan.

Hei, olipa osuva kirjoitus. Itse olen miettinyt ihan samaa. Narsistisesti käyttäytyvä äitini on viime vuosina ottanut osumaa kerta toisensa jälkeen. Käynyt lähes kuukausittain mutkan sairaalassa leikattavana, kipsattavana, tarkkailtavana... ja aina kärrätty mitä pikimmin takaisin kotiin, entistä katkerampana. Usein olen miettinyt, että sitten kun ei enää kotiin kärrätä, mitä laitetaan lehden kuolinilmoitukseen!? Kaipauksella? EI, EN KAIPAA, Muistoa kunnioittaen, EI, EN KUNNIOITA,... Olisiko Jää hyvästi? Hyvää matkaa?
Ja mitä kertoa papille, mitä puhuisi muistosanoina, jotain varmaan "kuuluu sanoa". Jotain neutraalia, työurasta, asuinpaikoista.... Vai voiko nämä rituaalit ohittaa? Nämä tulee eteen ihan lähivuosina, nyt jo nousee syke kun miettii, miten siitä selviää... Onneksi sukua on vähän, ystäviä ei hänellä ainuttakaan. Pieni tulee olemaan muistelijoiden porukka.

Hei

Äitini jaksoi aina muistuttaa, ettei kotiasioita ole soveliasta puhua ulkopuolisille. Hän avasi postini kerta toisensa jälkeen ja myös kerroin mielipiteeni sen epöasiallisuudesta. Kerran se sitten voitonriemuisena ja raivoissaan lätkäisi pöydälle eteeni lääkärin lähettämän b-lausunnon, joka oli tullut terapiahakemusta varten. Olin mennyt laulamaan paskaa hänestä ja oli tarpeellista, että hän avasi postini ja sai selville mitä kaikkea hänen selkänsä takana tapahtui. Kysyin oliko tekstissä jotain valheellista? Se ei kuulemma ollut se ongelma vaan se, etten kunnioittanut häntä ja pitänyt suutani kiinni ja ollut kiitollinen siitä kaikesta hyvästä mitä olin saanut. Kiva. Kailenlisäksi olin "laulanut" ainoastaan terveydenhuoltohenkilöille, joilla vaitiolovelvollisuus. Mitenköhän olisin päässyt sinne terapiaan jos olisin vain hymyillyt ja ollut hiljaa.
Papin vastaanotolla en ollut hiljaa, vaan tein äitini edesottamuksista selkoa. En minä ainakaan valehtelemaan ala, joskaan en jaksa sen ilkeyksiä kerrata muuten julkisesti.
Muuten menee ihan hyvin sikseen. Hiukan olen nänyt villejä painajaisia, toisaalta tämä uusi elämänvaihe on ollut helpottava. Surunvalitteluihin vastaaminen on tuntunut hankalalta.

Mun isä kuoli puolisen vuotta sitten. Hän ei kuulunut kirkkoon mutta oli omasta mielestään syvästi uskonnollinen. Tietääkseni kukaan meistä ei tehnyt lehteen kuolin ilmoitusta ,eikä siitä ole tullut sanomisia suvun taholta. Suku on arvonsa tuntevaa ja jollakin tavoin etikettiä noudattavia. Pukeuduin klassisesti mustiin ,samoin tyttäreni. Suvulta tuli kiitosta siitä .Myös kahvi tarjoilusta jonne hankimme isän pitämiä herkkuja. Mansikkakakut,voileipäkakku ja lakut joista piti kaikkien härpäkkeiden lisäksi.
Muistotilaisuus pidettiin isän valitsemassa paikassa ja lankesi minun tehtäväkseni.Prinsessa kitisi, ivasi,marisi koko ajan. Silleen oli rankkaa se aika.
Vaikeinta oli tää muistelu millainen isä oli eläessään. Videolta näytettiin kuvia ja minä suupalttina sain toimia "juontajana". En halunnut valehdella en kaunistella enkä särkeä kenenkään mielikuvaa niin ihanasta ja herttaisesta miehestä. Joten kyselin lähisuvulta muistoja ja kerroin ne ja vain yleisesti. Mitä töitä teki ja sellaista. Ainoa minkä sanoin narskusta omana näkemyksenä oli että hän oli erittäin tiukka ja ankara kasvattaja.
Oli hyvin vaikeaa kohdata sukulaisten ja ystävien myötätunnon ilmaukset. Kuunnella miten ihana isä sulla oli. Tietäen ettei asia ollut niin.Että kotona se oli tyranni. Haukkui,solvasi,nimitteli äitiä ja mua sekä osaa ystäviäkin valehteli.Kun olis tehnyt mieli sanoa millainen se oikeesti oli.Sekin on vaikeaa kun dementoituva äitini toistaa kaikille että puoliso oli niin hyvä.Kun tyttösenä menee naimisiin ja vuosien saatossa vietiin kaikki. Itsetunto,omanarvontunto. Rikki revittynä ,naamio kasvoillaan,hyvä se oli.
Mä luulen että rehellisyys on hyvä tässä asiassa mutta myös tahdikkuus. Jos pystyy niin sivussa antaen toisten puhua ja surra.
En sure isän lähtöä vieläkään. En ole itkenyt tai kaivannut häntä. Olen vuodattanut kyyneleitä sen vuoksi etten koskaan kelvannut ja sen vuoksi miten hän särki pienen ja kauniin äitini. Arvet meillä kaikilla.Äidin kyyneleitä en ole nähnyt kertaakaan.
Prinsessa ikävöi isää,on muuttunut ilkeäksi ja valitettavasti omaa samoja piirteitä kuin narsisti-isä. Suuttuu heti jos asiat ei hoidu hänen tahtomallaan tavalla,valehtelee silmää räpäyttämättä jos kokee siitä olevan hyötyä,on uhkaillut minua. Häntä pitäisi koko ajan kehua . Ei kukaan sellaista jaksa. Hän hoitaa äidin asioita,marisee ja vinkuu apua. Kun sitten yrität auttaa rähisee ettei tartte kun on jo hoitanut asian. Äiti yksin kehuu häntä joka paikassa eikä tiedä että kaikkein eniten tämä lemmikki marisee ja valittaa aina kun pitää tehdä jotakin äidin eteen omalla vuorollaan. En tiedä auttoiko tämä mutta jaksamista kaikille. Minun osaltani tämä helvetti jatkuu prinsessan takia johon otan väliä niin paljon kun kykenen.