Olenko narsisti?

[KalleOskari]

Olenko narsisti?

Tätä on vaikea kirjoittaa, mutta kaipaan neuvoja ja näkökulmia. Kirjoittaa osaan tietysti vain omasta puolestani ja kertoa vain sen, mitä puolisoni sanoo, koska hänen ajatuksiaan min en tiedä.

Puolisoni sanoo minua narsistiksi. Olen työelämässä kohdannut pari narsistia, joten pelästyin pahanpäiväisesti, onko minusta tullut sellainen. Puolisoni perusteli asiaa sillä, että haluan olla huomion keskipisteenä. Mutta kun minä en halua. Työni puolesta olen joutunut esiintymään paljon niin yleisön edessä kuin mediakassakin. Nuorempana jännitin niin, että oksetti. Rutiinin myötä minua ei enää nykyään jännitä esiintyä yleisön edessä. Mutta en silti nauti huomion keskipisteenä olemisesta. Puolisoni ei ole koskaan kysynyt asiasta. Hän välttelee muutoinkin syvällisiä keskusteluja haluten pitää keskustelut kepeinä. Ja vaikka pitäisinkin, ei se kai tekisi minusta narsistia?

Toiseksi perusteluksi hän sanoi, etten koskaan myönnä olevani väärässä. Hänellä ei kuitenkaan ollut antaa yhtäkään esimerkkiä. Ainoa esimerkki, jonka sain kuulla, oli se, kun hän vahingossa tönäisi minut kumoon ja sanoin happamasti ”kiitos” kaaduttuani hänen hamstrausvimmansa vuoksi kaikkialla oleviin tavaravuoriin ja satutettuani itseni. Se oli huonoa käytöstä, mitä pyysin kahdesti anteeksi, kun ensimmäisen anteeksipyyntöni jälkeenkin puolisoni palasi asiaan. Suuttuneena heitetty typerä kommentti, jota pyysin anteeksi, ei kyllä mielestäni ei kuitenkaan mitenkään liittynyt siihen, etten koskaan myöntäisi olevani väärässä. Muuta esimerkkiä hän ei keksinyt.

Töissä otan tiimiini vain sellaisia, jotka estävät minua joutumasta pulaan uskaltamalla sanoa, kun teen virheen. Tekisinkö niin, jos en olisi valmis myöntämään, että olen väärässä? Mietin, voisiko tässä olla kyse puolison huonosta itsetunnosta; siitä, etten ole joskus myöntänyt hänen olevan oikeassa ja minun väärässä? Kun nyt mietin asiaa, huomaan, etten muista sellaista tilannetta, että hän myöntäisi olleensa väärässä. Sitä ennen keskustelu päätyy uhriutumiseen ”niin, kaikki on minun syytäni”, ”sinä syytät minua aina kaikesta” tai ”minä olenkin ihan perseestä” tai mykkäkouluun tai syrjään vetäytymiseen. Tämä on jo saanut absurdeja mittasuhteita; kerran sanoin puolisolleni, että ajaisi tiekapeikkoon, koska hänellä oli etuajo-oikeus. Hän kimmastui ja huusi, että kyllä hän saa jäädä paikoilleen keskelle katua, jos haluaa. Kun myöhemmin kysyin mistä moinen purkaus, hän sanoi, että ”kun koko ajan huomauttelet minun ajamisestani”. Olin sen yhden kerran sanonut, että hänellä oli siinä tilanteessa etuajo-oikeus. Olin kuulemma sanonut sen väärällä äänensävyllä. Nyttemmin olen oppinut varomaan sanojani. Joskus se on vaikeaa, sillä yhtäältä puolisoni ei kestä reitin neuvomista, mutta toisaalta pahastuu, kun ajaa harhaan.

Luulen, että puolisoni kuvittelee minun olevan mielestäni aina oikeassa, koska tiedemies minussa rakastaa asiallista väittelyä. Puolisoni ei kestä väittelyä, vaan tulkitsee sen riidaksi. Ja siitä hän yleensä suuttuu, alkaa huutaa vittua tai sanoo minua jämpättäjäksi. Kun pyydän että keskusteltaisiin asiallisesti, eikä kiroiltaisi, hän vetoaa siihen, että hän saa huutaa VITTU, jos haluaa. En oikein usko, että puolisoani ärsyttävä väittely tekee minusta narsistia.

Kiinnitin huomiota siihen, että minä puhun siitä, mitä puolisoni tekee tai sanoo, koska sen pystyn havaitsemaan. Ajatuksiaan en tiedä, koska hän ei niitä minulle paljasta. Hän taas keskittyy siihen, millainen olen tai mitä hänen mielestään ajattelen. Sen hän joutuu kuvittelemaan, koska hän ei koskaan kysy, mitä ajattelen. Keskustelemme siis toistemme ohi. Reilu vuosi sitten puolisoni teki listan huonoista puolistani, kun minä luettelin asioita, joita hänessä arvostan. Hän selitti suuttuneensa minulle siitä, että olin pyytänyt, ettei hän öisin lähettelisi sydänviestejä miehille ja kyselisi 01:30 mitä näille kuuluu. Siitä onnyt yli vuosi, eikä hän ole sanonut minusta mitään positiivista.

Kolmas perustelu oli se, että ’kaikkihan sen tietävät”. Kun kysyn ketkä kaikki, puolisoni sanoo, että koko perhe. Hän kuulemma nauraa lasten kanssa minulle. kaikki lapseni ovat kuulemma minua vastaan ja hänen puolellaan. En ole heiltä kysynyt, enkä aio kysyäkään kumman vanhemman puolella he ovat. Toivottavasti kummankin. Samaan syssyyn puolisoni veti neljännesvuosisadan takaisen exäni; ”mitähän hänellä olisi ollut sinusta sanottavaa?”

Vaikka olen sanonut hänen sanojensa loukkaavan minua, hän ei koskaan pyydä anteeksi, vaan sanoo, että hänellä on oikeus sanoa mitä haluaa, että hän ei pidä jotakin minua vähättelevää ilmaisua pahana, tai että ”sinähän olet sellainen!” Kun huomautan, että minä en koskaan nimittele häntä, hän ei sano mitään ja keskustelu loppuu siihen.

Hän ei kysy, eikä edes kerro ostaessaan kodinkoneita tai muuta tavaraa. Minulta kysymättä hän sisusti WC:n niin ahtaaksi, että minun on äärimmäisen vaikeata käyttää sitä. Minulta kysymättä antoi ruuvata työhuoneeni oven pois. Kun sanoin, että minulla on todella ikävä olo, kun jatkuvasti ohitat minut perheasioissa, hän ei ollut lainkaan pahoillaan, vaan pikemminkin närkästynyt.

Kun kysyn asioista, puolisoni joko suuttuu, välttelee tai sanoo asioiden olevan normaaleja. On normaalia ottaa vaihtopikkarit päiväkävelylle. Koulupäivän ja kirjastokäynnin aikana kuuluu riisua pikkarit. On normaalia, ettei muista jatkoiko ainakin vuoden päivät exän tapaamista aloitettuaan seurustelun nyxän kanssa. Eikä kalenterimerkintä tarkoita, että on tavattu tai oli edes tarkoitus tavata, vaikka tapaamismerkinnät ovat juuri niinä päivinä, kun olen poissa ja toisessa kalenterissa vieläpä kuvaillaan näitä tapaamisia. On normaalia, ettei tiedä, miten sukkanauhasukat päätyivät koulukassiin. On normaalia viestitellä kännykällä läpi yön, varata ravintolasta pöytä kahdelle, sen jälkeen hotelli ja sitten kadota kahdeksi tunniksi kaupungille juuri niinä päivinä, kun puoliso on poissa. 30 kertaa vuoden aikana. On normaalia, että puoliso ottaa salaa 70.000 euroa lainaa eikä suostu kertomaan mihin rahat on käytetty. On normaalia, että puoliso muistuttaa vuoden päivät toista siitä, miten huono tämä on, mutta ei koskaan sano mitään positiivista.

Kerran hän väitit, että olin vain kuvitellut nähneeni hänen exänsä osoitteen karttaohjelman määränpäänä. Hän vakuutti, että mitään sellaista ei ollut, vaan kaikki oli sairaan(!) mielikuvitukseni tulosta. Vasta, kun kysyin mitä näkisimme, jos yhdessä katsoisimme asiaa hänen puhelimestaan, hän alkoi muistaa asioita, joita ei pitänyt olla olemassakaan. Hän keksi katsoneensa uimarantaa keskellä talvea kolme kertaa kahtena eri päivänä exänsä osoitteesta, jossa ei ole uimarantaa ja syystä, jota hän ei osannut sanoa. Ja uimarantaahan ei tunnetusti etsitä hakusanalla ”uimaranta”, vaan exän osoitteella.

Puolisoni ei ole kiinnostunut minusta ihmisenä. Minä kyselen hänen ajatuksiaan ja toiveitaan, mutta hän ei kerro. Hän ei koskaan kysy minulta.

Hän salaa kännykän käytön ja piilotti iPadinsa, jotten ”voi vakoilla häntä sen avulla” ja vaihtoi pääsykoodit. Minulla ei kuulemma ole mitään asiaa hänen laitteilleen, joita hän räplää mieluummin kuin seurustelee kanssani.

Puolisoni on saanut pääni niin sekaisin narsistisyytöksillä, jotka otan vakavasti, ja kaikella tällä, etten saa nukuttua, enkä tiedä mitä tehdä.

[Kaarlos]

En tiedä onko kysymys sarkasmia, tunnistan huonosti.

Kaikella empatialla, kyllä sinua nyt sumutetaan, äärimmäisen pahasti.

Pitääkö sen sinulle ääneen sanoa mitä puolisosi tekee, tiedät itse.

[KalleOskari]

Valitettavasti kyse ei ollut sarkasmista, vaikka kun nyt luen tuon kirjoitukseni uudelleen läpi, ihmettelen itsekin, mihin tilanne on vähä vähältä ajautunut.