KESKUSTELUFOORUMI

Vaimoni on piilonarsisti. Meillä on pieni tytär. Lapsemme tietysti rakastaa äitiään ja yrittää parhaansa, mutta saa jatkuvasti kuulla kunniansa. Niin saan minäkin.

Sen sijaan että vain surkuttelisin sitä miten tuhoava vaikutus hänellä on perheeseemme, mietin voisinko yrittää ymmärtää ja jollain tapaa jopa auttaa häntä elämään demoniensa kanssa. Onko tämä ylipätään mahdollista vai pitäisikö vaan kohdata todellisuus ja hyväksyä ettei hän koskaan tule muuttamaan manipuloivaa, lannistavaa ja joskus hyvin (passiivis)aggressiivista käytöstään?

Hänet on adoptoitu lapsena, aika myöhään, mutta häntä ei ole koskaan kiinnostanut lähteä selvittämään biologisista vanhemmistaan yhtään mitään. Veikkaan että sielllä on taustalla jotain traumaattista, mutta ei häntä kiinnosta asiaa miettiä tai siitä puhua.

Haluaako hän apua? Voiko tupakoitsijaa auttaa lopettamaan, jollei halua apua?

Surkuttelisit. Miksi todellisuuden kohtaaminen olisi surkuttelua.

Adoptoitu on monet lapset, ei anna hänellä oikeutusta käyttäytyä miten tahansa. Hänen taustansa on hänen oma asiansa, veikata voi, mutta teetkö tiedolla mitään. Pohtisin, mikä on lapsellesi parhaaksi.

Hei
Ketään ei voi auttaa, jos hän ei itse tiedosta ongelmaa ja halua siihen muutosta. Jos ihminen on narsisti, hän ei kykene kohtaamaan omaa puutteellisuuttaan, myöntämään ongelmaa ja hakemaan siihen apua. Voit toki ehdottaa vaikka pariterapiaa, sitten kuulet vastauksen. Ole sinä lapselle se tukea ja pyyteetöntä rakkautta tarjoava aikuinen jos vaimosi ei siihen kykene, sillä jonkun kasvattajan hän tarvitsee. Murrosiässä ongelmat viimeistään eskaloituvat ja sitten tilanteen korjaaminen voi olla myöhäistä.

Moikka!

Olen kirjoitellut tänne foorumille omista kokemuksistani äitini kanssa ja kertomasi kuvastaa jonkin verran omaa lapsuudenperheeni dynamiikkaa, joten ajattelin kirjoittaa ajatuksiani. Olen itse nyt 30+ nainen, perheeni ainoa lapsi eli asetelma on aika samankaltainen mitä kuvaat. Äidistäni sen verran, että hänenkin lapsuudessaan ollut jotain hyvin haavoittavaa - mm. lastenkotikierrettä ja sijaisperhettä. Narsismihan syntyy nimenomaan lapsuudessa, joten kuvaamasi vaimosi adoptiosta viittaa siihen, että narsismin syntyminen on täysin mahdollista.

Rehellisesti ja raa-asti sanon alkuun: En usko, että pystyt auttamaan vaimoasi.

Jos hän omaa narsistisia piirteitä, hänellä ei ole omaatuntoa tai kykyä peilata omaa tekemistään. Hänellä ei yksinkertaisesti ole peilejä, kuten "normaaleilla" ihmisillä on. On tosin eri asia, mikäli hän AIDOSTI itse haluaa apua tilanteeseen. Ja tässä on todella tärkeää erottaa RAKKAUSPOMMITUS aidosta halusta hakea apua ja muuttua. Suurin osa narsisteista ei koskaan muutu - eikä heidän tilansa "lievene" esimerkiksi ikääntyessä.

Tuon heti esille, että isäni on aina ollut mitä ihanin isä ja minulla on aivan ihania muistoja hänen kanssaan (luistelimme, hiihdimme, pelasimme, leikimme legoilla...) ja oikeestaan enemmän lapsena ja nuorena vietinkin aikaa isän kanssa ja se aika oli paljon mukavampaa, kun pystyi olla oma itsensä eikä tarvinnut pelätä, räjähtääkö hän esimerkiksi nollasta sataan pienestäkin jutusta.

Äitini raivokohtaukset lisäkseni kohdistuivat rankasti myös isääni. Lapsena sitä oli kamalaa kuunnella ja näin aikuisena ymmärrän, että se parisuhde ei missään nimessä ole ollut terve, että toinen kontrolloi ja määrää kaikesta sekä jopa alistaa. Tavallaan olen aikuisena miettinyt, että isäni ei olisi tätä narsistin ehdoilla menevää perhe-elämää pitänyt hyväksyä, ja vaikka hän olikin omalla tavallaan puolellani ja on minulle kovin rakas tänä päivänäkin, koen että hänen vanhempana olisi pitänyt paremmin suojella minua epäterveelliseltä perhedynamiikalta. Eihän se helppoa ole irrottautua narsistista, ja etenkään isänä, kun huoltajuus lähtökohtaisesti annetaan äidille, mutta esimerkiksi nuorena, jos olisin saanut itse päättää asunko äitini vai isäni kanssa, olisin muuttanut isäni kanssa. Mietin sitä nimittäin jo nuorena niinä lukuisina kertoina kun äiti raivosi että ottaa eron (ei koskaan tietenkään ottanut, tämä oli narsistista manipulointia). Tuo kasvuympäristö on jättänyt minuun jäljet ja traumat, joiden kanssa elän ja pyrin toipumaan vielä yli kolmekymppisenäkin. Oikeastaan käsittely on kunnolla vasta alkanut. Eli tuolla voi (ja todennäköisesti on) oikeasti kauas kantoiset seuraukset myös tyttäreesi.

Kuvailen lapsuusperheeni dynamiikkaa näin aikuisena, kuten moni muu narsistin uhri, kuin olisi kävellyt kotona kananmunan kuorien päällä. Kaikki taloudessa pyöri narsistin ympärillä ja kaikki yrittivät olla niin, että ei suututa narsistia. Narsistinen raivoaminen oli aivan tuttua ja kuten kirjoitat, kuulin jatkuvasti myös kunniani - ihan sanottiin mm. idiootiksi, laiskaksi, joskus olin pullea, joskus sanottiin että saan lähteä kotoa kävelemään yms.. Pääosin oli henkistä suoraa huutoa (raivarit saattoi kestää jopa tunteja pahimmillaan), mutta pari kertaa oli fyysistäkin. Ei koskaan pahaa, mutta heitettiin esimerkiksi kengällä kerran ja saatettiin rimpaista tuolilta kovakouraisesti. Fyysinen pahoinpitely oli omalla kohdalla onneksi pientä, mutta sitä ei pidä myöskään vähätellä, koska sitä oli. Henkinen väkivalta oli kamalaa ja alistavaa. Äitini myös rajoitti paljon sitä, keiden kanssa sain olla ystävä enkä saanut juuri liikkua missään. Tämä oli etenkin teini-iässä hankalaa. Ja osin siksi minusta tuli melko epäsosiaalinen. En päässyt muiden nuorten mukaan kuin joskus harvoin ja usein siitäkin jollain tapaa tuli konfliktia, jos jonnekin halusin mennä tai olin jossain - vaikka olin todella kiltti nuori. Enhän olisi edes uskaltanut olla mitään muuta, niin alistettuna. "Normaalin" nuoren lailla en kuitenkaan ole kehittynyt, koska pienimmästäkin jutusta sai kuulla kunniansa ja kontrollointi oli kovaa. Tottakai lapsella ja nuorella pitääkin olla rajat, mutta liian tiukatkaan eivät ole terveelliset.

Tämä johti itselläni siihen, että valehtelin paljon kotona lapsuus/nuoruudessa. Valehtelulla vältin konflikteja ja raivokohtauksia. Kätkin myös tunteeni niin hyvin kuin pystyin, tunteita ei oppinut näyttämään. Nuoruudessa sama jatkui ja jatkuu äidilleni edelleen aina välillä näin aikuisenakin jopa, vaikka tiedän että olen aikuinen ja voin jopa laittaa välit poikki jos niikseen tulee. Lisäksi minusta tuli, kuten niin monesta muusta narsistin tyttärestä, suorittaja ja ylikiltti. Rajojen asettaminen on ollut minulle lähes mahdotonta aina 30+ asti ja edelleen harjoittelen sitä. Yliopistoja olen luuhannut ja omaa arvoa olen "nostanut" mitattavilla asioilla, kuten juurikin opinnoissa arvosanoilla ja tutkinnoilla. Tietenkään nämä eivät mittaa arvoani oikeasti enkä ajattele yhdenkään muun ihmisen kohdalla näin, mutta tämäkin on selvä trauman seuraus ja olen itselleni todella ankara. Tiedostan ajatuksen olevan sairas, mutta niin hyvin päähäni istutettiin lapsena että olen idiootti ja laiska, enkä opi mitään. joten niitä olen pyrkinyt tällä pakonomaisella suorittamisella piilottamaan. Tunteet ovat edelleen vaikeita, koska äitini esimerkiksi aina käski minua hankkimaan itselleni rikkaan miehen. Ei minulle kotona sanottu, että tärkeintä että olet onnellinen - joten tämänkin asian kanssa olen todella paininut, että ylipäätään uskallan näyttää tunteitani (koska lapsena niitä ei oppinut näyttämään mitenkään).

Tytärtäsi silmällä pitäen suosittelen ehdottomasti lukemaan kirjan: Karyl McBride - Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? -Kirja on ihan erinomainen kuvaus mitä äitinarsisti tyttärelleen aiheuttaa.

Toinen hyvä kirja on: Janne Viljamaa - Narsistin lapsena. Kuvaa myös mitä narsisti perheessä tekee lapselle.

Tässä kaksi kirjavinkkiä. Suosittelen lukemaan/kuuntelemaan niin saa ymmärrystä, miten kauas kantoisia seurauksia tämä perheen pahoinpitelijä aiheuttaa pienelle ihmiselle hänen lapsuudestaan aina aikuisuuteen saakka.

Tsemppiä tosi raskaaseen tilanteeseen. Etenkin näiden piilo/haavoittuvien narsistien kanssa on välillä vaikeaa, koska koko aikaa ei välttämättä ole kamalaa. On myös hyviä ja ihaniakin hetkiä, kun päällä on rakkauspommitus tai jotenkin muuten vähän parempi hetki. Mutta se on varmaa, että tämän hyvän jakson jälkeen seuraa huono jakso, jossa on manipulointia, huutoa, väkivaltaa... Toisten ihmisten murskaamista, jotta heitä voidaan kontrolloida. Ei ole helppo tilanne, toivotan kovasti voimia ja rohkeutta pitää kiinni omista rajoista!