Narsistinen sisko koko perheen vallan kahvassa

[Ariadna12345]

Haluan jakaa kokemukseni tänne narsistisen siskon rinnalla elämisestä siinä toivossa, että tästä olisi jollekulle vertaistuellista apua ja olisin todella kiitollinen, jos muut samankaltaista kokeneet voisivat jakaa kokemuksiaan tähän viestiketjuun. Yksittäisiä muutamia viestejä löysin foorumilta tästä aiheesta, mutta niitä on ollut melko vähän samoin kuin tarjolla olevasta materiaalista, jota olen internetin syövereistä yrittänyt löytää. Haluan jakaa tarinani teille myös oman toipumiseni tähden, sillä haluan käyttää kaikki oljenkorret päästäkseni eteenpäin prosessissa. Joka tapauksessa tässä kokemuksestani:

Yli 30 vuotta meni ennen kuin kunnolla suostuin avaamaan silmäni sisareni toksisuudelle. Olen perheen nuorimmainen lapsi, ja olen aina ollut siskoni silmätikkuna - en tiedä onko meidän muut sisaruksemme tahoillaan olleet, mutta minä olen ainakin ollut narsistisesti käyttäytyvän siskoni otteessa aivan täysin. 

Ulkopuolisen silmin meidän koti on aina näyttäytynyt sellaisena lintukotona, jossa kaikki ovat aina viihtyneet hyvin. Vanhempani ovatkin varsin ihastuttavia ja kaikille ystävällisiä ja valitettavasti melko rajattomia myös.. Kuitenkin minulle Läpi lapsuuden päällimmäiset tunteet kotona ja perheessä olivat yksinäisyys ja turvattomuus. En päässyt monta vuotta vanhempaa isosiskoani pakoon tai turvaan minnekään. Hän tuli luvatta huoneeseeni ja aina jos olin tehnyt tai sanonut jotakin väärää, niin rankaisi minua niin sanallisesti kuin henkisen väkivallan keinoin ja lakkasi puhumasta minulle. Minä olin aina se, joka teki väärin tai olin väärin. Olin liian huomionhakuinen ja itsekäs jne. 

Vuosikymmeniä kannoinkin sisälläni syyllisyyden taakkaa ja tosissani mietin, että kuinka paha ihminen minä voinkaan olla, kun aiheutan ympärillä oleville ihmisille niin paljon pahaa mieltä. Ahdistavia tunteitani, vihaa, pelkoa, epäoikeudenmukaisuutta ja epätoivoa en kuitenkaan voinut ilmaista kotona, sillä vanhempani eivät olleet kykeneväisiä tukemaan minua emotionaalisesti ja mikä pahinta - he eivät koskaan ymmärtäneet tai täysin nähneet mitä siskoni teki minulle. Se oli niin piilevää. Kukaan ei nähnyt ja kukaan ei puolustanut minua. Jos kerroin vanhemmille mitä sisko oli minulle tehnyt tai miten hän käyttäytyi minua kohtaan, niin sain vain neuvoksi että "älä sinä siitä välitä" ja että "kyllä se siitä rauhoittuu". Ei se mennyt niin. Siskoni jotenkuten lakkasi henkisen retuuttamiseni vasta kun olin alkanut anella ja miellyttää hänen ympärillään ja pyydellyt jopa anteeksi asioita joita en ymmärtänyt tehneeni. Tai sitten sisko alkoi kohdella minua taas "normaalisti", kun hän jälleen tarvitsi minua tukijakseen.

Pahinta on se, että sisko on myös aina esittänyt ns ylintä ystävääni ja saanut luottamukseni. Hän surutta on aina nähnyt sinisilmäisyyteni ja uskoni ihmisiin ja käyttänyt sitä häikäilemättömästi hyväkseen. Hän on aina osannut puristaa minulta haluamansa tiedot ulos, eikä minulla ole ollu ns mitään yksityistä tai omia salaisuuksia suhteessa siskooni, sillä en uskaltanut valehdella hänelle enkä edes oikein ole koskaan osannutkaan valehdella. 

Lisäksi läpi lapsuuteni aina nuoreen aikuisuuteen asti koin olevani hänen henkilökohtainen palvelijansa, tunteiden kannattelija sekä cheerleader, jonka on aina täytynyt olla häntä varten ja aina siellä silloin kuin hän tarvii minun olevan. Sitten joskus jos näytinkin omia tunteina voimaakkaammin ja ilmaisin ärtymystä, niin sisko käänsi asiat niin että minä olen niin huomionhakuinen ja draamanhakuinen ja itsekäs. Ja että kaikkien muiden ihmisten on todella vaikea olla lähelläni ja kanssani, sillä olen niin vaativa ihminen. Ja edelleen tilannettani ei helpottanut se, että vanhempani ovat sitä ikäpolvea että vaikka maa murtuisi jalkojen alla niin epämiellyttävät tunteet kätketään eikä niistä puhuta tai niitä näytetä. Lopulta siskoni löysi nykyisen puolisonsa, ja silloin koin että valtava taakka putosi harteiltani: niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, niin koin että vihdoinkin siskoni sai uuden uhrin ja palvelijansa ja minun ei tarvinnut enää hyysätä häntä.

Vuodet kuluivat ja yhä vaan suhteeni siskooni alkoi tuntua epämiellyttävältä yhä enemmän ja enemmän. En vain tiennyt kuinka sanottaa niitä asioita, kun ne olivat niin piileviä ja tavallaan epämääräisiä. Luojan kiitos olin ehtinyt sitten aloittaa oman psykoterapiani, jossa tulin perheeni haitallisista toimintamalleista surullisen tietoiseksi ja kun aloin omassa voimassani vahvistua ja lopulta nykyinen mieheni kun astui elämääni, se avasi silmäni lopullisesti. Tarvitsin siis myös ulkopuolisen kykyä nähdä totuus kaiken sumuverhon läpi ja siskoni näytelmän läpi. Tarvitsin jonkun, joka näki tilanteen ja seisoi rinnallani.

Kun sitten ponnistin kaiken rohkeuteni ja päätin ottaa asiat puheeksi siskon kanssa, niin tilanne lävähti vasten kasvojani lopullisesti niin, etten voinut todellaakaan enää silmiäni toksiselta käytökseltä ummistaa. Yritin parhaani mukaan siis kertoa siskolleni mitkä asiat meidän välisessä vuorovaikutuksessa minua harmittaa: se, että hän vähättelee ja puhuu negatiiviseen sävyyn minulle rakkaista ihmisistä ja asioista. Se että hän puhuu aina toisista ihmisistä ja toisten ihmisten asioista, vaikka minua kiinnostaisi vain mitä hänelle kuuluu ja miten hän voi. Pyysin myös, että hän lakkaisi utelemasta tietyistä yksityisistä asioistani ja toivoin että puheenaiheet voisivat olla enemmän tasapainossa niin, ettei aina tuntuisi siltä että minä aina olen pelkästään häntä varten. Ja vaikka sanoin, että rakastan häntä ja että nämä asiat eivät liity häneen ihmisenä vaan hänen käytökseen ja viestintään niin tämä kaikki oli hänelle liikaa. Siitä hetkestä alkoi muutaman vuoden kestänyt passiivis-aggressiivinen käytös, jolla hän rankaisi minua. Hän ei enää kertonut yhtään mitään kuulumisiaan minulle, jos kysyin niitä ja vaihtoi törkeästi keskustelukumppania jos aloitin hänen kanssa keskustelun sosiaalisissa tilanteissa. Lähettäessään minulle viestejä hän mielenosoituksellisesti kysyi vain, että "millainen sää siellä on ollut". 

Kun sitten rakas puolisoni astui todenteolla elämääni ja vanhempani tutustuivat häneen myös, se triggeröi siskoani sen verran, että hän alkoi epätoivoisesti yrittää luoda jotain yhteyttä mieheeni. Hän jopa kerran esiintyi omana lapsenaan viesteissä yrittäessään luoda yhteyttä puolisooni. Arvasimme onneksi heti, mistä oli kyse, emmekä vastailleet lapsekseen tekeytyneen siskoni viesteihin.

Kun silmäni ovat avautuneet, näen yhä selkeämmin nyt siskostani sen järkyttävän kateuden, joka häntä piinaa. Kateuden minua kohtaan ja milloin ketäkin kohtaan. Lisäksi hän sydän verellä näyttää kamppailevan vanhempiemme huomiosta kuin olisimme edelleen jotain hiekkalaatikkoikäisiä. Esim, jos olen viettänyt aikaa vanhempieni kanssa, niin hän välittömästi sen jälkeen haluaa tietää tarkasti sen, mitä olemme tehneet ja mistä on puhuttu jne. Aiemmin, kun olimme vielä väleissä ja vierailin vanhempieni luona, siskoni oli jatkuvasti siellä kylässä. Luulin aina, että ehkä siskoni haluaa viettää aikaa kanssani, mutta nyt vasta tajuan senkin, että hän on ollut siellä vain pitääkseen silmällä, miten me ollaan yhdessä, mistä me puhumme ja mitä me teemme. Surullista.

Kipeintä silmien avautumisessa on ollut huomata se, että KUKAAN MUU lähellämme ei ole nähnyt tuota henkistä terrorismia, jota on tapahtunut ja jota olen kokenut. Esimerkiksi muiden perheenjäsenten on siis vaikea myöskään uskoa minua. Lisäksi valitettavasti huomaan vasta nyt, millaista kuvaa siskoni on muulle perheelleni maalannut minusta. Hän on joistakin persoonallisuuden piirteistäni maalaillut toisten silmiin sellaista kuvaa, kuinka hankala ihminen olen. Esimerkiksi tunnollisuuteni ja tarkkanäköisyyteni hän on surutta maalannut sellaiseksi, että vaadin kaikilta ympärillä oleviltani täydellisyyttä ja onnistumista ja että kuinka kukaan ihminen ei voi kanssani onnistua. Ja lisäksi, se että saatan huomauttaa näkemästäni ja kokemastani vääryydestä, niin on siskoni maalannut sellaiseksi, että olen aina valittamassa ja nipottamassa muille. Huomaan nyt vasta kuinka pitkältä ajalta siskoni on tätä sumutusta harrastanut myös selkäni takana,  sillä se tulee vanhempieni kanssa käydyistä keskusteluista ilmi pieninä paljastuksina sivulauseissa. Se tuntuu äärimmäisen satuttavalta ja epäoikeudenmukaiselta. 

Päätös siitä, että haluan katkaista välini siskooni ja ottaa etäisyyttä syntyi välittömästi sen keskustelun jälkeen, jossa siskoni totesi, ettei ole valmis selvittämään asioita kanssani pyynnöstäni huolimatta ja toivotti minulle hyvää loppuelämää. Lisäksi hän rankaisi minua poistamalla minut sosiaalisen median kanavistaan. Pian sen jälkeen tulin tietoiseksi siitä, että oman osuuteni väliemme kuntoon saattamiseksi olin toistaiseksi tehnyt, eli tarjonnut keskustelumahdollisuutta, esittänyt omat toiveeni ja pyytänyt häntä myös kertomaan omat kokemuksensa, jotka häntä hiertävät, jotta myös minä tahollani voisin toimia paremmin häntä kohtaan, sillä eihän kukaan meistä ole täydellinen.. Kun siitä huolimatta sain siskolta kylmää kyytiä vastineeksi, niin tein päätöksen että blokkasin hänet kaikista mahdollisista yhteydenpitokanavista sähköpostia lukuunottamatta ja keskityin omaan toipumiseeni. Se on ollut paras päätökseni suhtessamme toistaiseksi. Blokki on kestänyt nyt toista vuotta ja huomaan edelleen toipumista tapahtuvan ja edelleen tulen yhä tietoisemmaksi noista karmaisevista tosi asioista, joilta niin pitkään olin halunnut silmäni sulkea.

Ja lopuksi tuosta ilmiön piilevyydestä... Kun siskoni astuu ovesta ulos ihmisten ilmoille, muut näkevät tuon ultrasosiaalisen, hersyvän, huumorintajuisen, sanavalmiin ja näkyvän persoonan. Henkilön, joka tekee kovasti töitä, on jatkuvasti menossa tukka putkella, osallistuu siellä ja täällä muodollisesti vaikka minkälaisiin hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintoihin, mutta anti olla kun esirippu laskeutuu ja hän saapuu kotiin. Kun hänen kanssaan on kahden kesken, niin näyttäytyykin aivan toisenlainen puoli. Silloin näyttäytyy henkilö, joka näkee muissa ihmisissä vain ja ainoastaan pimeitä puolia, piileviä itsekkäitä motiiveja, toisten kateuden ja toisten ihmisten elämän ongelmat. Hän haukkuu selän takana kaikki ne, joiden kanssa hän edestäpäin toimii hurmaavasti ja joille on mieliksi. Vain sellaisia ihmisiä hän kehuu, joilla on korkea sosiaalinen asema ja titteli ja joilta hän mahdollisesti saa joitakin etuja tai hyötyy jotenkin. Kotiin tullessa loppuu myös kaikki avunanto ja hyväntekeväisyys, sillä kaikki muut ympärillä olevat saavat häntä passata loputtomiin aina kotitöistä lastenhoitoon jne. 

Toivon kaikille teille rinnallakulkijoille ja toipuville voimaa ja rohkeutta asettaa rajat ja pitää ne. Tieto todellakin on voimaa tässä hirvittävässä epäinhimillisessä ilmiössä ja tärkeä apu päästä eteenpäin. Mutta yhtä kaikki uskon myös vertaistuen voimaan ja toivon tämän kokemuksen tarjoavan sitä teillekin <3