No name
Lähetetty: 14 Helmi 2026, 09:09
Mietin otsikkoa tovin. En tiedä mitä siihen laittaa.
Kirjoittelin joskus tänne vuosi sitten ja ylikin.
Juttelin eilen uuden terapeutin kanssa tilanteestani. Hän kysyi, että olenko koskaan miettinyt, että mies olisi narsisti.
Kukaan ei ole tämän 2v aikana sitä kysynyt noin suoraan.
Terapeutilla on sanojensa mukaan kokemusta työnsä puolesta parisuhteista, jossa toinen on narsisti ja kuvaukseni vaikuttaa hänestä siltä.
Tiedän, mies ei ole ok.
Meillä on 1v lapsi ja mies ei osallistu hänen elämäänsä, kuin silloin, kun minä haluan olla parisuhteessa hänen kanssaan.
Saan jatkuvasti kuulla että minussa on joku vika. En voi nostaa haastavia asioita esiin, ilman että hän hermostuu ja alkaa kääntämään kaiken syykseni.
Hän sanoo " et voi tuntea noin, tunteesi eivät pidä paikkaansa".
Hän väittää ettei jotain ole tapahtunut, mitä on tapahtunut.
Hän katoaa päiväkausiksi omalle paikkakunnalleen, sillon kun meillä on haastavaa(silloin kun olen tyytymätön ja haluaisin keskustella haasteista).
Hän nimittelee huoraksi, mutta kiistää seuraavassa hetkessä sanoneensa niin.
Hän sanoo näkevänsä minusta jotain, mitä en itse näe, koska en kykene siihen. Hän ei kerro mitä se on, vaan on salamyhkäinen.
Olen itse jonkun kerran räjähtänyt hänelle, menettänyt malttini ja haukkunut samoin sanankääntein kuin hän, maininnut, että tältä se tuntuu. Siihen hän on sanonut, että heihei pikkutyttö ja kadonnut taas päiväkausiksi, viikoksi. Syyksi jälkeenpäin sanonut, että en opi muuten.
Olen viimeaikoina alkanut miettimään, olenko itse narsisti.
Terapeutti muistutti minua kuitenkin, että olen ajatellut samoin aikaisemminkin, sillon kun erosin pitkästä suhteesta joka oli samantapainen, mutta manipulaatio liittyi enemmän seksiin ja siihen pakottamiseen, kehoni arvosteluun ja lyttäämiseen/hehkuttamiseen vuoronperään.
On kamalaa pelätä olevansa narsisti itse. Se on tosi rankkaa.
Tuntuu että yritän olla tosi tosi tosi kiltti kaikille, että en vain vaikuttaisi narsistilta. On uuvuttavaa tuntea, että olisin paha, että satuttaisin muita tahtomattani ja aiheuttaisin muille kamalaa oloa.
Sen vastapainoksi olen nauttinut siitä, kun ihmiset ovat kohdelleet minua kivasti. Esimerkiksi eilen kaupassa juteltiin kotieläimistä erään tuntemattoman naisen kanssa. Ajattelin, että onpas hän mukava ja onpas kiva jutella näin kivasta asiasta jotenkin niin tavallisesti. Enkä kokenut, että hän olisi pelännyt minua tai katsonut kieroon. Enkö itsekään pelännyt häntä.
Ehkä minä pikkuhiljaa toivun tästä.
Yritän vielä erota henkisesti tästä miehestä. Tuntuu, että sudenkuoppia ovat itseni epäily narsistiksi, joka laittaa alistumaan miehelle. Toivon ylläpitäminen, että hän muuttuu. Ajattelu, että entä jos pystynkin vain kestämään ja hyväksymään hänet ja vähättely, että eihän kukaan ole täydellinen.
Ehkä jotain muutakin on, mutta nuo nyt tuli äkkiseltään mieleen.
Miten muut jakselee, pärjää ja voi?
Kirjoittelin joskus tänne vuosi sitten ja ylikin.
Juttelin eilen uuden terapeutin kanssa tilanteestani. Hän kysyi, että olenko koskaan miettinyt, että mies olisi narsisti.
Kukaan ei ole tämän 2v aikana sitä kysynyt noin suoraan.
Terapeutilla on sanojensa mukaan kokemusta työnsä puolesta parisuhteista, jossa toinen on narsisti ja kuvaukseni vaikuttaa hänestä siltä.
Tiedän, mies ei ole ok.
Meillä on 1v lapsi ja mies ei osallistu hänen elämäänsä, kuin silloin, kun minä haluan olla parisuhteessa hänen kanssaan.
Saan jatkuvasti kuulla että minussa on joku vika. En voi nostaa haastavia asioita esiin, ilman että hän hermostuu ja alkaa kääntämään kaiken syykseni.
Hän sanoo " et voi tuntea noin, tunteesi eivät pidä paikkaansa".
Hän väittää ettei jotain ole tapahtunut, mitä on tapahtunut.
Hän katoaa päiväkausiksi omalle paikkakunnalleen, sillon kun meillä on haastavaa(silloin kun olen tyytymätön ja haluaisin keskustella haasteista).
Hän nimittelee huoraksi, mutta kiistää seuraavassa hetkessä sanoneensa niin.
Hän sanoo näkevänsä minusta jotain, mitä en itse näe, koska en kykene siihen. Hän ei kerro mitä se on, vaan on salamyhkäinen.
Olen itse jonkun kerran räjähtänyt hänelle, menettänyt malttini ja haukkunut samoin sanankääntein kuin hän, maininnut, että tältä se tuntuu. Siihen hän on sanonut, että heihei pikkutyttö ja kadonnut taas päiväkausiksi, viikoksi. Syyksi jälkeenpäin sanonut, että en opi muuten.
Olen viimeaikoina alkanut miettimään, olenko itse narsisti.
Terapeutti muistutti minua kuitenkin, että olen ajatellut samoin aikaisemminkin, sillon kun erosin pitkästä suhteesta joka oli samantapainen, mutta manipulaatio liittyi enemmän seksiin ja siihen pakottamiseen, kehoni arvosteluun ja lyttäämiseen/hehkuttamiseen vuoronperään.
On kamalaa pelätä olevansa narsisti itse. Se on tosi rankkaa.
Tuntuu että yritän olla tosi tosi tosi kiltti kaikille, että en vain vaikuttaisi narsistilta. On uuvuttavaa tuntea, että olisin paha, että satuttaisin muita tahtomattani ja aiheuttaisin muille kamalaa oloa.
Sen vastapainoksi olen nauttinut siitä, kun ihmiset ovat kohdelleet minua kivasti. Esimerkiksi eilen kaupassa juteltiin kotieläimistä erään tuntemattoman naisen kanssa. Ajattelin, että onpas hän mukava ja onpas kiva jutella näin kivasta asiasta jotenkin niin tavallisesti. Enkä kokenut, että hän olisi pelännyt minua tai katsonut kieroon. Enkö itsekään pelännyt häntä.
Ehkä minä pikkuhiljaa toivun tästä.
Yritän vielä erota henkisesti tästä miehestä. Tuntuu, että sudenkuoppia ovat itseni epäily narsistiksi, joka laittaa alistumaan miehelle. Toivon ylläpitäminen, että hän muuttuu. Ajattelu, että entä jos pystynkin vain kestämään ja hyväksymään hänet ja vähättely, että eihän kukaan ole täydellinen.
Ehkä jotain muutakin on, mutta nuo nyt tuli äkkiseltään mieleen.
Miten muut jakselee, pärjää ja voi?
pitkään mietin mitä kirjoitan tai vastaan.Jokainen meidän tarina mitä tänne on kirjoitettu tuntuu niin surulliselta ja että kuinka paljon tuota ns.narsismia on nykyään.Vai johtuuko se siitä että näistä puhutaan enempi ääneen.Minun mielestäni kenenkään ei tarvitse kestää huonoa kohtelua millään muotoa.Mielestäni parisuhteessa oli lapsia tai ei. Suhteessa pitää olla kunnioitusta,luottamusta,rakkautta,vapautta.tärkeää on myös osata puhua ja kuunnella toista arvostaen.Narsistinen henkilöhän ei näitä kunnioita,ei puhu,ei kuuntele.Hän mieltää itse asiat niin kuin hän parhaakseen näkee ja itselleen eduksi.Minusta jokaisen ihmisen pitäisi miettiä mitä hyväksyy parisuhteessa ja mitä ei, myös sanoa se ääneen puolisolle.vaikka ymmärrän kun olet yrittänyt,pakenee hän paikalta eikä ota vastuuta asioista. Käyttäytyy kuin pieni lapsi.Myös toisen vähättely,haukkuminen ei kuulu normaaliin suhteeseen.Tämäkin on narsistiselle normaalia käyttäytymistä ja todella ikävää.Itse elin melkein 6-vuotta narsistisessa suhteessa ja se paheni kokoajan vuosi vuodelta.Mitään asioita ei myönnetä siis omia virheitä,ei pyydetä mitää anteeksi,sanoo todella rumasti toiselle.vähättelee,ei iloitse toisen onnistumisesta,kaikki vika on muissa.hän saa tehdä itse mitä haluaa,muut ei.Ei noudata yhteisiä sovittuja asioita,mutta hän itse voi pyörtää mitä vain. Mistään asioista ei voinut keskustella vakavasti kun hänen mielestään ei oo mitään ongelmaa kun se ongelma olin minä itse.Valehtelut,salailut kuului myös tähän kategoriaan, myös mustasukkaisuus,puhumattomuus,toisen tukeminen ei kuulu narsistisen ihmisen kuvioihin ellei itse hyödy asiasta.Itse olen myös luonteeltani kiltti ja haluan kaikille olla hyvä ja kiltti en puhua kenestäkään pahaa enkä olla paha kenellekään En tiedä voiko tuommoista sanoa Narsistiseksi ihmiseksi.Aina olen halunnut auttaa.tukea,rakastaa,kuunnella, puhua asiat, en riidellä.Sen opin tuossa 6-vuodessa että kaikki mitä yritin oli turhaa.ärsytin vain itseäni ei auttanut ymmärrys ajattelu että me kaikki ollaan erillaisia ja kaikissa on omat viat ja pitäis ymmärtää.itsekkin aloin olla aika loppu,väsynyt,lievä masennus,sitten vielä syöpä tuli kylään (minulle) ja puolison epärehellisyys ilmeni sairauteni aikana.Siinä sairaalassa usein vietettyäni aloin miettiä ja hoitohenkilöiden kanssa keskusteluani tajusin että mitä minä haluan ja hyväksyn mikä on minun oikeuteni mun omaan elämääni.Eroa puntaroin melkein vuoden kunnes tein päätöksen,että haluan elämältäni enemmän kun mitä sain ja sainko mitään tuosta 6-vuodesta.monesti epäilin suhteessa että olenko oikeasti syypää meidän ongelmiin.olenko oikeasti tehnyt,sanonut,toiminut niin niinkuin puolisoni väitti minun tehneeni.Melkein hän sai minut nujerrettua, mutta onneksi tajusin terapeuttini avulla että olinkin oikeassa itseni suhteen ja se Narsisti puolisoni oli se ongelma.Sain vihdoin sanottua ääneen että muutan ja pidin päätökseni.Nyt olen tovin asunut yksin ja huomannut miten ihana on hengittää,saa olla miten haluaa,tehdä asioita miten haluan.Ei tartte pelätä omia sanomisia,tekemisiä tai kenenkähän kanssa puhun.Saan nauraa,hymyillä,itkeä silloin kun siltä tuntuu.Ne tunteet jotka oli hukassa.Tämä elämä on loppujen lopuksi lyhyt ja haluan elää sen niin mikä minusta tuntuu hyvältä.Pitää uskaltaa elää omanlaista elämää ja pitää uskaltaa tehdä päätöksiä.Olen monesti täällä sanonut että jos minäkin olen selvinnyt.Varmasti te muutkin selviätte.Minä olen kuitenkin jo vanhempi ihminen.Toivonkin kaikille hyvää kevättä ja aurinkon paistetta.