KESKUSTELUFOORUMI

Narsku on poissa tilalle tullut prinsessa. Etäisyyttä vaikea pitää koska äiti tarvitsee tukea. Näen kirkkaasti nyt miten sairaassa ympäristössä kasvoin. Olen kuulemma se näkymätön lapsi joka työnnettiin sivuun ja joka ei koskaan saanut olla yhtään mitään. Jokaisella oli oma paikkansa ja roolinsa eikä ne muutu. Vanhuuden kynnyksellä minun perintöni on traumatisoituminen lapsuudesta saakka,takaumat jotka tulevat hetkenä jota vähiten osaa odottaa. Rajuina eikä niitä voi työntää pois. Ne on vaan kestettävä . Tietoisena siitä että jos en kestä voin seota ja hävitä oman pään sumuun. Ehkä sekin on hyvä paikka elää sumussa ,en tiedä. Toivon kuitenkin että selviän.
Asioita loksashtelee paikoilleen kuin kokoaisi palapeliä. Ymmärrän läpi elämän olleen syyllisyyden ja häpeän . En minä valinnut perhettäni. Ei se ole minun vikani että tehtiin syntipukiksi. Se rooli on niin tiukassa perheessä vieläkin ,vaikka narsku on poissa. Saan kuulla mitä ihmeellisimpiä huomautuksia ja oletuksia ulkonäöstäni ja luonteestani sekä tavoistani . Joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Paha olo puretaan minuun sättimällä ja ivaamalla. Omista asioista ei voi puhua mitään koska ne käännetään väärinpäin.
Pitkä terapia edessä. Jatkan helminauhan mätien helmien poistamista. Sitä olen tehnyt nuoresta saakka ymmärtämättä miksi?. Kääntänyt niitä asioita toisin päin,mitkä tuntuneet musertavilta. Yrittänyt kasvattaa omani niinkuin olisin toivonut ,että minua olisi kasvatettu. Mutta minä olen hylätty lapsena. Jäänyt ilman asioita joista lapsen oikeuksissa puhutaan. . Ja meitä on monia. Olen hyvin väsynyt ja herkillä ,eristäydyn siten etten kaipaa ystäviä. Koska pelkään satuttavani heitä ja he tietämättään minua.Koen ,että kaikli inhoavat minua. Yritän pysyä valossa,vaikka koko arvomaaiimani on romahtamassa .Anteeksi pahat sanani ja se et olen täällä vielä. Aamu sarastaa yö häviää.Toivottavasti...

Hei,
Niin samastun kokemuksiisi lapsuudessa ja nuoruudessa. Ja siihen, että sama jatkuu yhä edelleen. Aina sain lapsena ja nuirena kuulla huomautuksia ulkonäöstäni ja tekemisistäni, nyt ymmärrän äitini kokeneen minun naiseksi kasvamisen uhaksi itselleen, enää hän ei olisikaan tuo ihailtu kaunotar, vaan tuo kasvava räkänokka yrittää omia hänelle kuuluvat ihailut. Jos ei muuten, niin henkisestihän minua piti nujertaa, että tietäisin paikkani. Nykyisinkin, yleensä nähdessään minut, äitini, jo vanhus, yleensä jossain vaiheessa sanoo "hyi miten karmeen näkönen sinun tukka/naama/vaatteet/kynnet/maha" on! No, nykyisin otan siinä vaiheessa laukkuni ja lähden. Ja hän kirkasotsaisena sitten ihmettelee miksi suutuin, kun hän vaan on rehellinen. Kovin usein en häntä tapaa, viime käynnistä yli vuosi, en yksinkertaisesti jaksa. Olen viimein saanut itseni ymmärtämään, että oma henkinen terveys on kaikkein tärkein. Siihen yritän panostaa. Minulle on tehty pahaa, mutta jos vain pystyn, niin ei tehdä enää!