KESKUSTELUFOORUMI

Olen väsynyt enkä tiedä mitä tehdä tai ajatella. Ajattelin että kirjoittaminen voisi helpottaa ja ehkä itseänikin ymmärtämään tilannetta paremmin. En oikein ehkä hyväksy edelleenkään että tämä suhde ei ole normaali.

Meillä on 12-vuotta miehen kanssa avoliittoa takana ja kaksi lasta. Miehellä on aina ollut outoa käytöstä jonka olen mielessäni pyörittänyt masennukseksi. Se on varmaan ollut jonkinlainen suojakeino itselleni, mies käyttäytyy huonosti minua kohtaan koska on masentunut.

Meidän kodin arki on minun pyöritettäväni. Huolehdin lapsista ja arjen toimimisesta. Mies kuskaa lapsia harrastuksiin välillä. Miehellä on hyvä työ eikä työnteko ole ollut hänelle ongelma. Kotona mies on paljon puhelimella, pelaa tietokoneella tai käy harrastuksissaan. Käyn välillä viikonloppuisin näkemässä ystäviäni muutamia tunteja. Mies "hoitaa" sillä välin alakoulu ikäisiä lapsiamme nukkumalla sohvalla, pelaamalla tietokoneella tai olemalla omissa maailmoissaan puhelimen tai television ääressä. Lapset soittelevat minulle jatkuvasti poissaollessani koska eivät halua tai uskalla kysyä isältään asiaa mikä mielellä on. Mies loukkaantuu tästä ja kertoo syyksi lasten käytökselle olevan se että minä olen heidän kanssaan enemmän kuin hän töiden vuoksi joten siksi soittelevat minulle. Olen lukemattomia kertoja puhunut miehelle läsnäolosta, mutta hän ei tunnu ymmärtävän. Se että on saman talon sisällä kuin lapset on hänestä lasten hoitamista. Mies on vuosien mittaan kohdellut minua huonosti. Hän saattaa lopettaa kommunikoinnin, hän pystyy olemaan useita päiviä puhumatta. Hän mököttää ja ilmeilee jos en ole antanut hänelle huomiota tai meillä ei ole ollut seksiä. Kyseenalaistaessani hänen käytöstään ja kysyessäni mikä on vikana hän vastaa ettei mikään ole vikana. Pitkän jankutuksen jälkeen saattaa lopulta jotain vastata mutta ei mitään todellista syytä käytökseen. Kun hän on vihainen, täyttää hän koko tilan ikävällä tunnelmalla ja siirtää pahaa oloaan muihin. Hän saattaa hermostua työmatkan kestäessä liian pitkään kun joku on ajanut liian hiljaa. Tämä ärsytys saattaa kestää koko loppupäivän eikä hän tunnu pääsevän sen yli ja se näkyy kotona. Hän on myös saattanut lähteä välillä juomaan ja saapunut seuraavana päivänä aamulla kännissä kun minulla olisi ollut töitä. Olen joutunut valehtelemaan töihin sen vuoksi olevani kipeä koska en voi jättää lapsia hänelle. Hän tissuttelee kotona välillä viikonloppuisin ja humalassa saattaa uhota ja alkaa puhua asioista omalta näkökannaltaan. Usein niissä on minussa vikaa vaikkakin hän pystyy välillä näkemään itsessääkin vikaa. Hän osaa välillä pyytää anteeksi. Hänellä on välillä omia menoja ja reissuja joista kertoo miten "muistaa". Joskus tulee todella nopeallakin aikataululla tieto että hän lähtee viikonlopuksi johonkin. Hän on kerran ollut fyysisesti aggressiivinen minua kohtaan kun suuttui siitä kun tuhahdin väsyneenä hänen ostamalleen ruokaostokselle, hänen piti tuoda jotain muuta kuin toi. Hän räjähti, heitti ruuat pitkin kattoa, otti minua kurkusta kiinni ja työnsi kohti rappusia. Soitin tästä hätäkeskukseen. Hän siivosi jälkensä ja istui rauhallisena olohuoneessa poliisien tullessa. Kerroin lopulta kaunistellun totuuden tapahtuneesta ja mies kertoi oman sepustuksensa. Hän kertoi että meillä on ollut stressiä ja poliisi lähti.
Mies ei muista merkkipäiviäni, äitienpäivänä hän auttaa kyllä lapsia aamupalan teossa. Hänen synttärinsä täytyy kuitenkin muistaa, tai se näkyy jos ei muista. Kerran hänen syntymäpäivänään olin kovassa kuumeessa ja makasin lähinnä makuuhuoneessa huonokuntoisena, hän kutsui sukulaisensa meille syntymäpäivä kahveille noteeraamatta minua mitenkään.

Olen nyt ollut kaksi kuukautta sairaslomalla. Minulla todettiin masennus. Mies ei ole kysynyt kertaakaan miten voin tai miten minulla menee. Aloitan syksyllä psykoterapian mutta sinne on vielä matkaa ja vähän jännittää miten tulen jaksamaan.

Tajusin että näitä tapahtumia on niin paljon etten pysty niitä tähän kaikkia kirjoittamaan. Ehkä joku haluaisi kirjoittaa mielipiteensä, olenko ihan hakoteillä kun ajattelen miehelläni olevan narsistisia piirteitä?

Heippaluettuani tarinasi tuntui että olet aika väsynyt ja iloton.ymmärrän kyllä tilanteesi todella hyvin.parisuhteen pitäisi olla rakastava,tukeva,ymmärtävä, ym.nämä tuntuu puuttuvan sinulta.pitkän taipaleen olette ollut yhdessä .ehkä nyt on tullut aika OIKEASTI sinun miettiä mitä oikeasti haluat omalta elämältäsi.todella hienoa että olet menossa jutteleen ammatti ihmisen kanssa.toivottavasti oivallat siellä asioita ja saat hyvät työkalut elämääsi.Minun mielestäni tuo on jo aikas pelottavaa ja en miettisi eroa enään yhtään vaan lähtisin jos toiseen käydään kiinni Olipa syy mikä tahansa ja tuo vielä jos poliisille ei kerrota oikein asioita kertoo jo ihmisestä paljon.parisuhteen kulmakiviä on myös rehellisyys ja luottamus.Vain sinä voit päättää miten haluat elää elämääsi.huonoa käytöstä toiselta EI TARVITSE sietää.te olette yhdessä tehneet lapset vastuu on yhteinen ei vain toisen.sinullakin on oma elämä ja omat tarpeet joita sinun pitää saada tehdä.elämään liittyvät päätökset ei ole aina helppoja vaatii itseltä paljon rohkeutta,mutta ne päätökset pitää tapahtua sinulta itseltäsi sitä ei kukaan muu pysty tekemään eikä päättämään.itselläni myös takana parisuhde epäilys narsistisen henkilön kanssa.oli henkistä väkivaltaa monta vuotta ja ajan saatossa vain paheni ei onneksi ollut fyysistä.nyt olen muuttanut omilleni ja on taas tilaa hengittää ja olla oma itseni.en ole hetkeäkään harmitellut päätöstäni lähteä pois tuommoisesta suhteesta.päätöstäni pyörittelin ainakin vuoden.nyt sen ymmärtää ja tajuaa minkälainen se suhde oikeasti oli se oli kaukana siitä mitä sen OIKEASTI pitäisi olla.toivon sinulle kaikkea hyvää ja oikeita ratkaisujasi elämääsi.kaikesta selviää jos oikeasti on tahtoa ja halua se vaatii vain sen päätöksen ja sen takana seisomisen.

Kiitos tekstistäsi. Ihan kaikkeen en pysty samaistumaan mutta juuri tuo kireä ilmapiiri (jos oikein ymmärsin) ja palkkatyön nostaminen ylivertaiseksi kaikkeen muuhun nähden kuulostaa tutulta. Ja samoin tuo omiin oloihin vetäytyminen. Mietin hetken että uskallanko vastata mutta sitten päätin ainakin aloittaa kirjoittamisen.
Olen ollut uupumuksen takia sairauslomalla jo pitkään ja välillä on tuntunut siltä että en tiedä kuka olen ja missä olen. Lääkärit määrittelevät sen dissosiaatioksi joka on traumaperäistä, lapsuus on ollut myös kaikin tavoin outo. Terapiasta on puhuttu mutta se on työttömälle kallista jopa Kelan tukemana ja vointi on ollut niin huono että en ole "terapiakelpoinen". Oletko menossa terapiaan yksin?
Meillä on ollut paritapaamisia useammalla julkisella taholla mutta koen että tilanne ei ole auennut työntekijälle. Koen myös että puoliso saa "miespisteitä" siitä että edes tulee paikalle. Olen näihin päiviin asti toivonut että hänen ymmärryksensä lisääntyisi mutta käytöksessä se ei näy, hän oikeastaan vetäytyy vain entistä enemmän. Tällä viikolla mietin jopa sitä vaihtoehtoa että ehkä vika ei ole ymmärryksessä vaan siinä että hän ei kertakaikkiaan suostu hyväksymään tilannetta jossa perhe-elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan. Koen myös että osa työntekijöistä on syyllistänyt minua puhumattomuudesta ja siitä että en saa tehtyä eroa.
Puoliso on melko pitkälle dominoivan isoäidin kasvattama ja tälle isoäidille palkkatyö oli oman kokemuksen mukaan ihmisyyden mitta. Parasta oli jos ihmisestä pystyi sanomaan että melkein tappoi itsensä työllä. Puolet hänen lapsistaan on alkoholisteja ja puolisokin joi nuorempana paljon. Nykyään vähemmän mutta suhtautuminen alkoholiin ei ole terve. Puolison äiti teki töitä ja joi runsaasti.
Koen että olen joutunut puristuksiin uupumuksen (plus psykiatriset diagnoosit) ja puolisolta tulevan käsikirjoituksen väliin. Hän ei suostu hellittämään omaksumastaan kaavasta ja on todella raskasta seuraa. Tämä alkaa näkyä jo kodin ulkopuolellakin, hän "avautuu" jopa tunteja muidenkin ihmisten kanssa ja näiden vierailujen jälkeen ystäväperheet eivät ole halunneet nähdä.
Pahoittelut jos oma tekstini oli liian minäkeskeinen. Voimia sinulle ja muille lukijoille!