KESKUSTELUFOORUMI

Kaipaisin vertaistukea tilanteeseen, missä vanhemmistasi toinen on narsisti ja sinut on hänen toimestaan määritelty perheen "mustaksi lampaaksi". Käytös on myös sen mukaista: raivoisaa, halveksuvaa ja väkivaltaista, minkä takia välit on ollut pakko laittaa poikki.

Miten tällaisessa tilanteessa teillä se toinen, "terve" vanhempi on reagoinut asiaan? Onko hänen kanssaan voinut keskustella narsistin aiheuttamista traumoista?

Mulla on siis se tilanne, että välit on poikki narsisti-isääni hänen väkivaltaisen käytöksen vuoksi.

Olen yrittänyt puhua äidilleni ja kaivannut tukea narsistin aiheuttamien traumojen käsittelyyn.

Tuen sijasta olen saanut selän kääntämistä, vastuunpakoilua, luuria korvaan puhelimessa sekä jopa syyllistämistä siitä, että olen nostanut aiheen esille.

Äiti yrittää vedota milloin mihinkin tekosyyhyn, ettei asiasta tarvitsisi puhua ja pestä kätensä koko sopasta.

Tämä on todella outoa ja erittäin haavoittavaa, koska luulin, että meillä oli äidin kanssa läheiset välit. Narsisti-isäni käytös näyttää kuitenkin olevan kuin "Pyhä lehmä", johon ei saa koskea.

Äitini asuu yhä isäni kanssa. Nyt kun isä kohtelee äitiä ok (aina näin ei ole ollut), niin äiti ei näe missään ongelmaa. "Vaikea ymmärtää, kun MINUA hän kohtelee hyvin", on ollut yksi vastaus tilanteeseen, jossa olen yrittänyt kertoa sydämeni tuskasta suhteessa isääni - hylkäämisen ja väkivaltaisen käytöksen aiheuttamista haavoista ja kivuista.

Nyt tuntuu, että äitikin on käytännössä hylännyt, kun kulissien kunnossapito ja satumaailmassa eläminen on hänelle tärkeämpää kuin oman lapsen hyvinvointi.

Onko teillä ollut vastaavia tilanteita?
Miten olette toimineet ja selvinneet?

Ikävää kuulla, sympatiat.

Mielenkiintoista laittaa kirjoittaa äidistäsi "terve", aavistatko että jotain olisi vialla. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa että erittäin harvoin on pystynyt toisen vanhemman kanssa puhumaan, arvioidaan 1/50. Vaikuttaa että äitisi haluton siitä keskustelemaan, miltä näyttäisi jos hän olisi keskustelemaan, sitten hänen pitäisi hyväksyä oma mahdollistamisensa. Hän katsoi monet vuodet tapahtumia, hän ei ole passiivinen, vaan aktiivinen osallistuja. Jos sinulla olisi lapsi tai on, haluaisitko, olisiko rohkeus puhua, mitä haluat elämässäsi mallintaa. Kumman puolella hän on, ymmärrän että hän on kahden tulen välissä, mutta se ei ole sinun murheesi. Teit ratkaisun, katkaista välit, et voi tietää miten muut siihen reagoi, vaikea päätös mutta usein se ainut pysyvä ratkaisu, tsemppiä. Kaipaat keskustelua, ymmärrettävää, sillä mustana lampaana sitä ei lähiympäristöstään saa, jo aivan määritelmän mukaan. Kannattaa verkostoitua, he kuuntelevat jotka välittävät, netti pullollaan mahdollisuuksia, järjestön kautta vertaistukiryhmiä, hyvä että rohkeus sinulla kirjoittaa.

Kumma kommentti äidiltäsi, tärkeämpää vissiin kuinka HÄNESTÄ tuntui, et edelleenkään ole keskiöissä tai sinulla ole merkitystä. Väittääkö äitisi olevan oikeassa, onko hänen tunteensa universaali totuus, manipuloinnin vivahde. Epäilen vahvasti äitisi kokemuksia, varmasti hänelläkin ikäviä muistoja, ei vain halua muistella, samoin epäilen motiiveja, sillä hänellä kaikki syyt valehdella, haluaa lakaista maton alle, johon juuri tällaisilla kommenteilla kuulostaa pyrkivän.

Taisit vastata lopussa kysymyksiisi aivan itse. Kyllä se siitä, toveri.

Kiitos vastauksesta ja sympatioista.

Laitoin tosiaan "terve" lainausmerkkeihin, koska olen huomannut toistuvia haitallisia käytösmalleja hänellä, mm. tuo epäterve syyllistäminen ja marttyyrimäinen käytös. Ja tuo, ettei suostu mun traumoista puhumaan, niin jotain hän pakenee. Tällä hetkellä vetoaa siihen, ettei voi ahdistuksen vuoksi keskustella asiasta (syyt vaihtelee).

Äiti on hankalassa tilanteessa, kun tarvitsee terveytensä vuoksi fyysistä apua, mitä saa isältä. Mutta se ei estä puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä.

Tuo "aktiivinen osallistuja" on kyllä aika silmiä avaava termi.

Jos olisi mun lapsesta kyse, niin en pystyisi kyllä asumaan ukon kanssa, joka on pahoinpidellyt tai pahoinpitelee lastani. Ja todellakin haluaisin keskustella asiasta, jos lapsi kokisi saavansa siitä apua.

Äitini on oman lapsuudenperheensä vammauttama (alholisti-isä, jota hyssyteltiin) ja päättänyt jatkaa hyssyttelykulttuuria. Mun psyyke ei enää vaan kestä kulissielämää.

Hei, kuvaamasi tilanne on kuin suoraan omasta elämästäni, sillä erotuksella, että narsistisesti käyttäytyvä on äitini ja syrjäänvetäytyjä kärsijä on isäni. Muistan jo lapsuudestani, että äiti oli se, joka päätti kaikesta ja oli pomo talossa ja jonka raivonpuuskia pelon sekaisin tuntein odotettiin. Isäni pakeni töihin, en muista hänen olleen arki-iltoina koskaan kotona, töissä oli ilmeisesti helpompaa. Minua äitini pilkkasi ja ivasi, haukkui lihavaksi, isäni (iskämahainen, myös äitin pilkan kohteeksi vatsakumpunsa vuoksi toistuvasti joutunut) lähti joskus mukaan pilkkaamiseen, saihan hän näin äitiltä "pisteitä" ja huomion pois omasta mahastaan. Myös laiha (äitini arvostaa laihuutta yli kaiken) isosisarukseni yhtyi äitini minuun, lihaksikkaaseen ja voimakkaaseen urheilua harrastaneeseen lapseen, kohdistuneeseen pilkkaan, ja sai myös "pisteitä" ja hyväksyntää äitiltä. Raivostuessaan äitini myös kuritti fyysisesti minua ja sai isänikin antamaan minulle selkäsaunoja. En itse tunnistanut niille syytä, ehkä ne olivat vain äitini pahan olon purkua. Lapsuus oli pitkälti tällaista. Nuoruus oli henkistä väkivaltaa täynnään, ainaista vähättelyä, ivaa, pilkkaa, muihin vertaamista, "voikun oisit...voikun et oisi"
Heti, kun pääsin lukiosta, lähdin, enkä takaisin lapsuudenkotiini mennyt asumaan.
Joitain vuosia sitten, kun äitini joutui sairaalaan, menin huolehtimaan isästäni, käyttämään häntä sairaalassa äitiä katsomassa, täyttämään pakkasen ruoka-annoksilla ja hankkimaan kotiin apua, yritin keskustella isäni kanssa äitini käytöksestä minua kohtaan. Isäni tunnisti, ja tunnusti, kertomani. Sanoin, ettei äitilläni ollut oikeutta puhua minulle siten kun hän jatkuvasti vuosi toisensa jälkeen tekee, ivaa, nälvii, haukkuu, vähättelee....ja sanoin, ettei minulla ole velvollisuutta kuunnella eikä ottaa vastaan sellaista puhetta. Isäni vastaus oli :"Hän on kuitenkin sinun äiti". Sanoin, ettei siitä huolimatta hänellä ole oikeutta mitätöidä minua, päinvastoin, hänen tulisi olla ylpeä minusta ja mikä minusta on tullut. Mutta isäni vaan toisti, mutta kun hän on sinun äitisi. Isäni ei vaan voi asettua äitiäni vastaan, ei enää, se olisi pitänyt tehdä vuosikymmeniä sitten. Joskus tunnen sääliä isääni kohtaan ja jonkun kerran yritin puhua asiasta äitilleni - turhaan. Hän ei tunnista ongelmaa. Niinpä olen tietoisesti pyyhkinyt asian mielestäni, minä en voi asialle mitään, isäni olisi aikoinaan, vielä kunnossa ollessaan, pitänyt huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja asemastaan parisuhteessaan. Nyt se on myöhäistä.

Kiitos Brokensoul vastauksesta ja kokemuksen jakamisesta. Sun lapsuus kuulostaa tosi hirveältä. Oot aikamoinen selviytyjä <3 ! Myös tuo isäsi asenne on tosi outo. Äidin (kuten isänkin) kuuluisi rakastaa ja suojella - ei pahoinpidellä. Kaikkein vähiten siihen oikeuttaa lause "Mutta hän on sinun äitisi". Jotenkin absurdi "puolusteluyritys".

Minulla isä ei ollut fyysisesti väkivaltainen lapsena (kävi kiinni vasta aikuisena), mutta pelättiin lapsena silti, että kävisi kiinni. Eikä suotta, mikä kävi aikuisena selväksi. Lapsena kun ei voinut/uskaltanut samalla tavalla pitää järkähtämättömästi puoliaan, mitä aikuisena lopulta jouduin opettelemaan ja sen jälkeen narsku kävi kiinni. Henkistä väkivaltaa oli ollut toki sitä ennen ämpärikaupalla.

Mulla oli isä onneksi paljon poissa lapsena (työ, työmatkat, harrastukset), mikä ehkä pelasti pahimmalta. Muistan kuitenkin yhä sen henkisen paskan, mitä häneltä sai välillä päälle syyttä, kuin eilisen päivän. Esim. Teininä kävin ratsastamassa iltaisin. Meitä ennen oleva alkeistunti oli usein myöhässä 20-30min, koska tallilla ei ollut riittävästi henkilökuntaa. Meidän tunti myöhästyi tämän vuoksi usein sen saman 20-30min (ei aina), mihin en voinut vaikuttaa enkä pystynyt ilmoittaa etukäteen, kun asian tiesi vasta, kun oli hevosen selässä tai kun tunti loppui.

Isäni haki yhden vuoden ajan minut noilta ratsastustunneilta (matkaa kotiin 20km) ja silloin kun olin myöhässä, hän pahoinpiteli minut joka kerta henkisesti haukkumalla ja syyttämällä (oksensi illan väsymyksen tms päälleni), vaikka en voinut vaikuttaa myöhästymiseen mitenkään. Selitin asian oikean laidan isälle, mutta joka kerta sain silti haukut, kun taas muiden perheiden vanhemmat oli lapsia vastassa hymysuin - kuten kuuluikin. Jos oikein muistan, niin isä haukkui koko matkan kotiin ja jos yritin enemmän puolustautua, uhkasi jättää kävelemään (silloin matkaa kotiin n. 8km matka pimeällä valaisemattoman autotietä ratsusaappaissa, kylmä talvi/sateinen syksy), minkä olisi todennäköisesti myös toteuttanut, niin oli pakko vaan niellä kaikki se paska. Tämä kaava toistui lähes joka viikko - aina kun tunti oli myöhässä.

Aloin tämän seurauksena pelkäämään isän kyydistä myöhässä olemista hysteerisesti, mikä johti välillä muihin ongelmiin.
Isä saattoi itse olla pahimmillaan hauista myöhässä 60min (tuli toisesta kaupungista), eikä vaivautunut edes ilmoittamaan siitä, vaikka kännykät oli molemmilla ja hän olisi siihen pystynyt. Hän sai siis olla välinpitämätön ja toimia miten vaan lystäsi. Meiltä lapsilta taas vaadittiin kohtuuttomuuksia ja haukuttiin asioista, joihin ei voitu vaikuttaa. Oli paljon muitakin asioita, joissa häntä koski eri säännöt kuin meitä liittyen esim. lupausten pitämiseen. Moraaliset säännöt ja velvoitteet ei koskeneet häntä. Lasten haukkuminen tehtiin myös silloin, kun ei ollut äiti tai muita kuulevia korvia paikalla. Muiden läsnäollessa käytös oli hyvin erilaista.

Tajusin tätä kirjoittaessa nyt myös sen, miksi aloin haukkua yläkoulussa äitiä, jos hän tuli hakemaan myöhässä: toistin isäni käytösmallia ja purin äitiin pahaa oloani. Mua myös kiusattiin koulussa, mutta epäilen silti, että käytösmalli tuli isältä suoraan perittynä .

Pahin tutustuminen isän narsismiin / silmien avautuminen asiaan tuli kuitenkin lopulta nuorena aikuisena kahden pahan sairastumisen myötä. Sain isältä päälleni sellaista vihaa, raivoa ja halveksuntaa, mitä en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään. Tätä jatkui usean vuoden ajan, parissa pätkässä, kun tarvitsin hyvin vaikean sairauteni vuoksi apua. Näissä vuosissa itsetuntoni poljettiin maahan ja romahdin henkisesti, mikä ilmeni mm. itsetuhoisuutena ja haluna kuolla. Se on vaan niin järkyttävää, miten sairaalle ei heru empatiaa, vaan saa kohdata vihaa, halveksuntaa ja raivoa, kuin olisi jokin pahantekijä ja itse tilanteensa valinnut.

Ja järkyttävää on minusta myös se, miten joku (äiti) voi tuollaisen jälkeen asua ko ihmisen kanssa saman katon alla ilman omantunnontuskia. Tai oikeastaan nyt välähti: isä on todennäköisesti esittänyt katuvaa (on hyvä siinä) ja maalannut mustan valkoiseksi - ainakin joissain asioissa. Toki äiti tekee omat valintansa.

Tilanne on kuitenkin se, että mulle jäi traumat ja en voi mennä fyysisen väkivallan uhan takia käymään äidillä. Kun aloin pistään rajat, narsku ei sitä kestänyt, yritti tulla päälle ja hylkäsi. Siskon kanssa toimii toisella tavalla (sillä on mies ja lapsia), auttaa jne. Toisaalta kai häneenkin on traumoja jäänyt, kun sisko on kuvaillut isää ilkeäksi ja terapeuttinsa on diagnosoinut isän narsistiksi.

Näistä asioista haluaisin puhua äidin kanssa, mutta teidän vertaistuki on avannut ymmärtämään sen, ettei se tule välttämättä / hyvin todennäköisesti olemaan koskaan mahdollista. Kipeää tekee.