Katoava läheiseni
Lähetetty: 09 Syys 2026, 08:32
Tätä kirjottaessani mietin vain, että miten paljon lähiomaisilta voidaan odottaa voimia olla tukena läheiselleen, joka on kontrolloivassa suhteessa? Missä menee se raja, että tukeminen muuttuu itsensä mukana hukuttamiseen kontrolloivan ihmisen alle?
Ei riitä, että yksi perheenjäsen elää kontrolloivassa suhteessa vaan se kontrollointi yltää meihin muihinkin. Mitä, missä ja milloin voidaan olla yhteyksissä läheiseen ja kuinka kontrolloivan kumppanin pitää olla läsnä käytännössä kaikkialla. Ei edes perheen viestintäryhmä ole rauhassa häneltä. Läheinen ei kirjoittele meille oikeastaan enää ollenkaan, vain jos on ihan pakko. Ennen suhdettansa olimme aktiivisia viestimään ryhmässä. Eivät kerro todellisesta kotiarjestaan mitään, kirjoittelevat vain kuinka on kivoja ulkomaanmatkoja ja sitten taas radiohiljaisuutta kuukaudesta toiseen.
Muutama viikko sitten läheiseni oli ruman riidan päätteeksi kadoksissa yli vuorokauden ilman puhelinta, josta meille perheenjäsenille kontrolloiva kumppani kertoi vasta vuorokautta myöhemmin. Itku kurkussa mentiin jo poliisilaitokselle tekemään katoamisilmoitusta, vaan onneksemme läheinen ilmestyi työpaikalleen. Kuulin puhelimessa läheiseni olevan aivan väsynyt, rikki ja voimaton. Hän itki niin väsynyttä itkua, että sydämeni oli aivan hajalla. Tunnistin sen itkun, olin itsekin aikoinaan saman itkun itkenyt. Läheiseni oli hakemassa itselleen akuuttiapua klinikalla ja toivoin hänen pääsevän osastolle tai johonkin turvaan, mutta kontrolloiva kumppani tavoitti hänet ja puhui takaisin kotiinsa. Ei edes avunpiiriin päässyt ilman kontrollia.
En pystynyt sinä yönä nukkumaan, tunsin vaistojen huutavan asioiden olevan pielessä. Valvottuani koko yön, lähdin aamulla kahvin voimin väkisin heidän kotiin katsomaan läheistäni. Eivät meinanneet avata minulle ovea ja kun avasivat, vastassa oli riutuneen oloinen läheinen, joka peitteli hiuksiensa ja meikkien alla olevaa lyömä/raapaisujälkeä. Kuulemma työpaikalla (hoitaja ammatiltaan) tullut. Loogisesti ajateltuna voisi olla mahdollista, mutta katoamistempun jälkeen oli liian outo sattuma löytää meikattu ruhje kasvoiltaan. Läheiseni on perinteinen mies, hän ei tiedä meikeistä mitään eikä sellaisia omista, joten oli päivän selvää peittelyn takana osallisena oli kontrolloiva kumppani.
Läheinen on myöntänyt katoamisensa jälkeen monta asiaa olevan pielessä suhteessa, mutta silti lapsuudenkotireissun jälkeen palasi takaisin sen naishirviön luo. Pelko ei ota laantuakseen ja pyöritän mielessäni kellon ympäri ajatuksia, että koska läheiseni on kulutettu niin loppuun, ettei jäljellä ole muuta kuin tyhjä kuori? Kuinka voin vaan istua vieressä ja katsoa, kun ennen niin värikäs, tunteva läheiseni on pala palalta pienempi, harmaampi mies? En voi kirjoittaa huolestani läheiselleni, sillä hänen kumppaninsa valvoo hänen viestintää. Läheiseni ei suostu/pysty näkemään minua kotinsa ulkopuolella. Sen ihmiskuvotuksen pitää olla aina läsnä. Aina. Koko perhe on musertunut, surullinen ja vihainen. Me emme pyytäneet elämäämme tätä, mutta me emme myöskään käännä selkäämme sille, joka on meille rakas.
Joten toivon rakas läheiseni ja kaikki uhrit, nähkää se rakkaus mitä teistä kannetaan. Rakkaus, joka taistelee puolestanne, kun olette liian hukassa puolustamaan itseänne. Myrkyllinen ihminen myrkyttää kaiken minkä vaan voi, mutta koskaan se ei voi riistää totuutta.
Ei riitä, että yksi perheenjäsen elää kontrolloivassa suhteessa vaan se kontrollointi yltää meihin muihinkin. Mitä, missä ja milloin voidaan olla yhteyksissä läheiseen ja kuinka kontrolloivan kumppanin pitää olla läsnä käytännössä kaikkialla. Ei edes perheen viestintäryhmä ole rauhassa häneltä. Läheinen ei kirjoittele meille oikeastaan enää ollenkaan, vain jos on ihan pakko. Ennen suhdettansa olimme aktiivisia viestimään ryhmässä. Eivät kerro todellisesta kotiarjestaan mitään, kirjoittelevat vain kuinka on kivoja ulkomaanmatkoja ja sitten taas radiohiljaisuutta kuukaudesta toiseen.
Muutama viikko sitten läheiseni oli ruman riidan päätteeksi kadoksissa yli vuorokauden ilman puhelinta, josta meille perheenjäsenille kontrolloiva kumppani kertoi vasta vuorokautta myöhemmin. Itku kurkussa mentiin jo poliisilaitokselle tekemään katoamisilmoitusta, vaan onneksemme läheinen ilmestyi työpaikalleen. Kuulin puhelimessa läheiseni olevan aivan väsynyt, rikki ja voimaton. Hän itki niin väsynyttä itkua, että sydämeni oli aivan hajalla. Tunnistin sen itkun, olin itsekin aikoinaan saman itkun itkenyt. Läheiseni oli hakemassa itselleen akuuttiapua klinikalla ja toivoin hänen pääsevän osastolle tai johonkin turvaan, mutta kontrolloiva kumppani tavoitti hänet ja puhui takaisin kotiinsa. Ei edes avunpiiriin päässyt ilman kontrollia.
En pystynyt sinä yönä nukkumaan, tunsin vaistojen huutavan asioiden olevan pielessä. Valvottuani koko yön, lähdin aamulla kahvin voimin väkisin heidän kotiin katsomaan läheistäni. Eivät meinanneet avata minulle ovea ja kun avasivat, vastassa oli riutuneen oloinen läheinen, joka peitteli hiuksiensa ja meikkien alla olevaa lyömä/raapaisujälkeä. Kuulemma työpaikalla (hoitaja ammatiltaan) tullut. Loogisesti ajateltuna voisi olla mahdollista, mutta katoamistempun jälkeen oli liian outo sattuma löytää meikattu ruhje kasvoiltaan. Läheiseni on perinteinen mies, hän ei tiedä meikeistä mitään eikä sellaisia omista, joten oli päivän selvää peittelyn takana osallisena oli kontrolloiva kumppani.
Läheinen on myöntänyt katoamisensa jälkeen monta asiaa olevan pielessä suhteessa, mutta silti lapsuudenkotireissun jälkeen palasi takaisin sen naishirviön luo. Pelko ei ota laantuakseen ja pyöritän mielessäni kellon ympäri ajatuksia, että koska läheiseni on kulutettu niin loppuun, ettei jäljellä ole muuta kuin tyhjä kuori? Kuinka voin vaan istua vieressä ja katsoa, kun ennen niin värikäs, tunteva läheiseni on pala palalta pienempi, harmaampi mies? En voi kirjoittaa huolestani läheiselleni, sillä hänen kumppaninsa valvoo hänen viestintää. Läheiseni ei suostu/pysty näkemään minua kotinsa ulkopuolella. Sen ihmiskuvotuksen pitää olla aina läsnä. Aina. Koko perhe on musertunut, surullinen ja vihainen. Me emme pyytäneet elämäämme tätä, mutta me emme myöskään käännä selkäämme sille, joka on meille rakas.
Joten toivon rakas läheiseni ja kaikki uhrit, nähkää se rakkaus mitä teistä kannetaan. Rakkaus, joka taistelee puolestanne, kun olette liian hukassa puolustamaan itseänne. Myrkyllinen ihminen myrkyttää kaiken minkä vaan voi, mutta koskaan se ei voi riistää totuutta.