KESKUSTELUFOORUMI

Ajattelin kirjoittaa tänne, kun alan olla ihan eksyksissä tässä tilanteessa. Pelkään, että anoppini ajaa minut ja mieheni eri teille, sillä en enää edes muista, kuinka monta kertaa olemme ainakin melkein riidelleet anoppiin liittyvien asioiden takia. Voisin alkuun kertoa vähän taustoja...

Eli ihan aluksi tulimme todella hyvin toimeen anoppini kanssa. Meillä ei ollut mitään erimielisyyksiä, viihdyin hänen seurassaan ja vietimmekin paljon aikaa mieheni vanhempien luona. Kun sitten suhteemme alkoi muuttua vakavammaksi, muutimme yhteen ja menimme kihloihin niin kaikki alkoi pikkuhiljaa huomaamatta mennä oudoksi. Anoppini kutsui minua väärällä nimella (mieheni exäksi) useaan otteeseen ja se oli aina "vahinko". Jälkikäteen ajateltuna en usko sen olleen ollenkaan vahinko, sillä se sattui aina silloin, kun meille tapahtui jotain hyvää: kihlautuessa, yhteen muuttaessa ja taisipa senkin jälkeen kun kerroin odottavani lasta.
Hän oli vuorottain hyvinkin huomaavainen, välillä ihan vieraan oloinen. Kun olimme muuttamassa isompaan asuntoon, kaikki meni entistä oudommaksi.
Hän alkoi syytellä minua siitä, että ajan meidät vararikkoon ja minun pitäisi miettiä sitä, että jos muutamme isompaan asuntoon, niin silloin mieheni ei voi rauhassa isyyslomailla. Odotusaikana minun olisi pitäny mennä heille aina kun mieheni ei ollut kotona, en olisi saanut olla rauhassa hetkeäkään. Ja kun tilanne alkoi silloin olla jo niin kireä, etten enää kestänyt olla hänen kanssaan samassa tilassa kovin kauaa.

Kun sitten lapsi tuli viimeinkin maailmaan, keskellä talvea, niin ensimmäinen aihe suuttua oli se, kun emme sairaalasta kotiin mennessä kiertäneet heidän kauttaan, koska HÄN olisi halunnut viettää aikaa vauvan kanssa. Olin kipeä, lapsi oli muutaman päivän ikäinen ja halusin vaan kotiin olemaan rauhassa, eli siis matkalla siellä poikkeaminen ei käynyt edes mielessäni. Emme saaneet rauhaa, viestejä, soittoja.. joten lopulta annoimme heille luvan tulla käymään aika pian kotiutumisemme jälkeen. Kaikki meni sillä kertaa kohtalaisen hyvin, koska vastasyntynythän nukkuu melkein tauotta. Ainoa vaan, että kun lapsen ukki halusi pitää lasta hetken sylissään, se oli tosiaan vain hetki, kun toinen vei jo lapsen pois. Hän myös halusi syöttää lapsen, vaikka meidän olisi pitänyt harjoitella imettämistä, joka ei alkujaankaan onnistunut.
No, tietenkin suostuimme, koska joka tapauksessa annoimme silloin paljon ruokaa pullosta.
Kun ensimmäisen kerran poistuimme vauvan kanssa kotoa, oli suorastaan rikollista lähteä käymään minun sukulaisteni luona, kun on niin kylmä ja vauva joutuu olemaan autossa. Heille olisi kuitenkin ollut täysin turvallista mennä. Jossakin vaiheessa menimmekin heille käymään. Lapsi itki silloin todella paljon masuvaivojaan ja rauhoittui vain yhteen asentoon minun tai mieheni syliin. Kuitenkin se nainen otti vauvan ja vei sen aina toiseen huoneeseen, pois meidän läheltä. Kun yritimme saada pojan syliimme, että se kammottava itku loppuisi, oli se työn ja tuskan takana, sillä emme halunneet riuhtoa lasta putoamisriskin ja muun satuttamisen takia. Ja lopulta sitten hän suuttui tai ainakin lähti pois huoneesta kiukkuisen oloisena.

Ajan myötä hän sitten alkoi puhua lapselle, että hänen täytyisi olla tottelematta meitä (onneksi kyseessä vielä niin pieni lapsi, ettei ymmärrä). Ennen kuin lapsi ehti tulla 3kk:n ikään, olisi meidän pitänyt jättää se hänelle hoitoon. Joka kerta kieltäyimme, joka kerta hän loukkaantui. Aloimme vältellä hänen kanssaan olemista, sillä se jatkuva syyllistäminen alkoi käydä hermoille. Hän perusteli hoitoon jättämistä sillä, että tarvitsemme omaa aikaa ja sillä, että jos lapsi ei saa olla isovanhempien kanssa, se alkaa vieraantua heistä. Jopa lapsen ensimmäisissä juhlissa hän alkoi puhumaan minusta outoon sävyyn sukulaisilleni, että en luota hänelle lastani hoitoon. Ja kyllä, luottamuspula oli (ja on edelleen) perusteltua, koska hänen tarpeensa menee lapsen tarpeiden edelle. Lapsella ei voi olla nälkä silloin, kun mummo haluaa pitää lasta sylissään. Minun olisi kesken lapsen syöttämisen pitänyt antaa lapsi hänen syliinsä.

No, pian tilanne ajautui riitaan. Sanoimme kohteliaasti, että jatkuva hoitoon aneleminen saa loppua, koska ME olemme lapsen vanhemmat ja päätämme kaikesta lapseen liittyvästä. Ja kappas, hänhän vetäisi jo toistamiseen itkukortin. Kun hänen ei anneta olla lapsen kanssa ja kun hän ei kelpaa ja voi voi. Ja jälleen kerran huomasimme, että annoimme asian olla. En uskalla jättää häntä lapsen kanssa hetkeksikään kahden, koska en luota, että lapsi on täysin turvassa. Jos lapsi itkee nälkää, saattaa vastaus olla "Nyt ei ruokailla, nyt ollaan mummin kanssa". Hän on jopa vienyt lapsen sylistäni niin, että lapsi meinasi tippua lattialle. Hän ei vaan yksinkertaisesti välitä kuin omista tarpeistansa.

En enää tiedä mitä teen, koska hän tietää, että palaamme aina takaisin, vaikka hän tekisi mitä. Äitinä haluan suojella lastani, joten en aio antaa sitä hoitoon, mutta pelkään, että joskus luovutan tahtomattani. Hänen mielestään lapsen pitää jo nyt tottua siihen, että JOSKUS voi tulla tilanne, missä lapsi tarvitsee hoitoa jostakin muualta, kuin meiltä itseltämme. Kuitenkin riidan aikana hän väitti, ettei ole vaatinut lasta hoitoon (vaikka nimenomaan tekee niin aina kun tapaamme). Hän saa oloni tuntumaan siltä, etten osaa hoitaa omaa lastani, vaan hän on paras mahdollinen siihen tehtävään.

Tässä ei suinkaan ole kaikki, mikä saa minut epäilemään hänen olevan muutakin kuin ylihuolehtiva mummo,
mutta nyt ahdistaa niin paljon, etten pysty ajattelemaan enää yhdellä kertaa kunnolla.. Jatkan siis jossakin vaiheessa.

Mutta, onko minun syytä epäillä, että hän tosiaankin on narsisti? Mitä me teemme asialle? Miten jaksamme?

Hei Mama!

Kuvauksesi perusteella anoppisi voi olla narsisti, sillä hän tuntuu tungettelevalta, mutta diagnoosin antaminen olkoon asiaa paremmin tuntevien tehtävä.

Mielestäni kannattaisi lukea aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, mistä voi poimia neuvoja omaan tilanteeseen ja voi oppia ymmärtämään narsistisen henkilön ajattelua, käytöstä ja motivaatiota.

Jos kyseessä on narsisti, tavalliset yritykset muuttaa tilannetta kohti yhteisymmärrystä tuskin tuottavat tulosta. Suhtautumisen on oltava jämäkkää, mutta asiallista. On tärkeää olla ottamatta asioita henkilökohtaisesti, vaikka ne tuntuisivat henkilökohtaisilta.

Rajojen asettaminen ja niistä kiinni pitäminen on yksi tärkeä aihe. Jos huomaat, ettei anoppisi kuuntele ja kunnioita mielipidettäsi, jonka olet selkeästi kertonut, on turha jatkaa keskustelua asiasta hänen kanssaan. Silloin on turha selittää ja yrittää saada ymmärrystä omille tunteilleen. On turha sanoa mitään.

Älä anna anopillesi valtaa pilata parisuhteesi. Älä anna hänen aiheuttaa riitoja sinun ja miehesi välille. Kieltäydy riitelemästä miehesi kanssa niistä asioista, joita anoppi mahdollisesti teidän väliinne heittää. Keksi silloin keinoja selvitä rakentavasti miehesi kanssa.

Narsistisen ihmisen lähipiirissä on usein raskasta, ja helposti hajottavaa. On hyvä pyrkiä minimoimaan kanssakäymistä, opetella oikeanlaista suhtautumista ja lisäksi viettää mahdollisimman paljon aikaa ympäristössä, joka kunnioittaa, kuuntelee ja tarvittaessa tukee sinua.

Voimia!

Hei!
Tekstisi olisi voinut olla kuin minun kirjoittamaani, niin paljon samankaltaisuuksia! Meillä tilanne tosin on mennyt niin pitkälle, että anoppi tosiaan uskoo itse olevansa paras ja ainoa ihminen kasvattamaan vanhinta lastamme.

Jos haluat vaihtaa ajatuksia, niin laittele yv:tä.

Ex-mieheni äiti arvostelee lapseni ulkonäköä jatkuvasti. Lapseni syntyi neljä vuotta sitten korvat herttaisesti höröllään. Syntymästään asti on saanut kuulla mummulta kuinka erikoinen ja kummallisennäköinen hän on. Kastajaisissa pääpuheenaihe oli,koska korvat voi leikkauttaa ja kai ne leikataan. Olen sanonut ex-miehelle asiasta monta kertaa. Mies sanoo,ettei mummu mitään tarkoita.On aivan sokea äitinsä suhteen. Lapsen ollessa vauva kylästä piti lähteä,isovanhempien aikataulun mukaan,ettei heille tule pahamieli,viis vaikka vauva huutaa koko matkan autossa. Muutenkin lapsen syntymädtä lähtien mied on ripustautunut vanhempiinsa,ihan kuin pelkäisi menettävänsä heidät.Olen niin keinoton/voimaton,miten saisin tuon nimittelyn loppumaan? Kohta lapsikin tajuaa,mitä mummu oikein tarkoittaa. Miksi hänen täytyy toistuvasti puuttua lapsen ulkonäköön,vielä lapsen kuullen ?En ymmärrä mitä hän tällä käytöksellä haluaa saavuttaa..Mummun käytös on niin ristiriitaista:ostelee jatkuvasti paljon lahjoja,mutta samalla päästää suusta "olet sinä vaan kummallisen näköinen" ja silittää tukkaa.

Lisään vielä,etten oikein tiedä kuinka saisin lapsen ulkonäön arvostelun loppumaan. Tuntuu,että lapsen ulkonäöstä puhuminen on mummulle kuin pakkomielle;asia joka täytyy ottaa jatkuvasti esille. Mieheni ei näe asiassa ongelmaa,joten hältä ei apua saa. Olen harkinnut,että soittaisin ja puhuisin asiasta,mutta saisin vihat niskaani,vaikka kuinka hyvässä hengessä yrittäisin puhua. Mummu on todella pitkävihainen. Hän on myös herkkä loukkaantumaan. Kaikista eniten pelkään,että minun puuttumiseni kostetaan lapselleni. Mieheni kun vie lapsen sinne vähintään kerran kuussa,eikä sellaista voi estääkään.Ulkoisesti on oikein unelmamummula. Lapsi on todella herkkä ja arka ja pelkään miten vaikuttaa häneen kuulla kerta toisensa jälkeen olevansa kummajainen ja erikoisennäköinen ja poikkeava ja kukaan ei puolusta. Samalla serkkua ihastellaan söpöksi ja taitavaksi.Kun oltiin vielä exän kanssa yhdessä,minä vein lapsen toiseen huoneeseen tai vaihdoin puheenaihetta.Nyt kukaan ei todennäköisesti edes yritä auttaa häntä.Huomaan,että lapsi jo nyt pohtii mitä nuo hänelle osoitetut sanat tarkoittaa. Aina mummun tapaamisen jälkeen viljelee noita sanoja kaikille ja joka tilanteeseen. En tiedä mikä tässä auttaa.. apua!