KESKUSTELUFOORUMI

Löysin tämän palstan ja nyt on pakko kirjoittaa tänne ja toivoa että joku vastaa minulle..
Mies on viimeisen vuoden käyttäytynyt tosi oudosti ja nyt olen havahtunut siihen, että onko tämä sittenkin narsisimia..

Olemme olleet yhdessä 15v ja meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Asiat meni suht hyvin siihen asti kun esikoinen syntyi. Lasten syntymän jälkeen riitely lisääntyi, koska emme pysty puhumaan ongelmista. Minä pystyisin ja haluaisin, mutta miehen tapa on että kun ongelmia ei ajattele eikä niistä puhu, niin ne itsestään häviävät. Mies harvoin myöntää olleensa väärässä tai toimineensa väärin, yleensä vika on minussa. Tai jos myöntää tehneensä väärin, niin minä olen saanut hänet toimimaan siten. Anteeksi hänen ei myöskään tarvitse omasta mielestään pyydellä. Minä olen se, joka riidan jälkeen anteeksi pyytää. Mies mököttää ja pitää usein mykkäkoulua. En edes läheskään aina tiedä mistä on milloinkin suuttunut, koska sitä tapahtuu niin usein.

No vuodet on kuitenkin vierineet ja on pysytty yhdessä vaikka hankaluuksia välillä ollutkin. Mutta viime syksynä viimeistään kaikki muuttui. Kodistamme löytyi laajat homevauriot. Minä ja lapset oireilimme, minulle ja toiselle lapselle tuli pysyvät sairaudet. Miehen mielestä kodissamme ei ollut mitään vikaa ja minä vain kuvittelin kaiken. Hänen mielestään siis kuvittelin minun ja lapsen sairaudet, vaikka niistä oli mustaa valkoisella. Hän kyseenalaisti minua hoitaneen lääkärin ammattitaidon. Minun olisi vain kuulemma pitänyt varata aika psykiatrille, jotta saan lääkityksen ja näin meidän parisuhdekin olisi kuulemma parantunut.

Viime syksystä lähtien olemme riidelleet lähes koko ajan. Minä en voi ottaa ollenkaan puheeksi parisuhteen ongelmia tai asuntoomme liittyviä ongelmia, ilman että hän hermostuu. Mies väittää että minä haastan vain riitaa ottamalla asioita puheeksi. Mielestäni ongelmista pitää pystyä puhumaan, riidat syntyvät siitä kun mies ei pysty ongemista tai vaikeista asioista keskustelemaan ilman hermostumista.

Minulle on huudettu todella hirveitä asioita, mies on uhkaillut itsemurhalla. Jossain vaiheessa hän uskoi, että haluan hänen tappavan itsensä. Mies ei halua erota ja on uhannut eron tullessa viedä lapset minulta ja tehdä lapsille selväksi, että äiti on halunnut hajoittaa perheen. Hän ei siis halua erota, mutta käyttäytyy siten, ettei minulle kai jää kohta muuta vaihtoehtoa. Olen jo kai turtunut kaikkiin hänen uhkailuihin ja syyttelyihin, koska ne ei enää tunnu paljon missään..tai kai ne tuntuu kun kuitenkin saa minut pelkäämään. Hän saattaa huutaa minulle mitä sattuu ja sitten seuraavana päivänä olla taas ihan normaali ja sitten taas ihmettelee mistä olen loukkaantunut. Viiime aikoina olen myös tajunnut, että hän kai syyttää minua niistä tunteista mitä hän itse kokee. Jos hän on suuttunut jostain, saattaa kysyä minulta mistä minä nyt olen suuttunut. Ja muutenkin syyttää minua sellaisista asioista, mitkä oikeastaan löytyvät hänestä itsestään. Kotona on koko ajan sellainen kireä ilmapiiri, koskaan ei tiedä mistä hermostuu tai loukkaantuu.
Mies on saanut minut epäilemään omaa mielenterveyttäni. En kohta enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Entä jos minä olenkin sekoamassa ja kuvittelen miehestäni tällaisia asioita. Mutta sitten välillä kuitenkin tiedän, etten minä kuvittele.

Tiedän, että minun täytyisi ottaa lapset ja lähteä mutta en tiedä miksi se on niin vaikeaa. Tai kai pelkään sitä, että sitten asiat vaikeutuu entisestään. Pelkään että mies kostaa minulle lasten kautta. Että hän oikeasti hommaisi itselleen asianajajan ja yrittäisi saada lapset itselleen. Ja minulla itselläni ei olisi varaa mihinkään asianajajiin ja hän tietää sen. Olen miettinyt myös sitä olenko jotenkin läheisriippuvainen, kun en saa itseäni ja lapsia repäistyä tästä irti. Joka päivä mietin eroa ja yritän kerätä voimia ja rohkeutta.

Ymmärtäisin miestä jos tämä kaikki on tullut siksi että hän on henkisesti sairastunut ja jos hän haluaisi tehdä asioille jotain. Mutta tuntuu, ettei hän näe ollenkaan omaa käyttäytymistään eikä koe että hänellä olisi mitään selviteltävää. Minä olen joskus tuntenut aivan toisenlaisen miehen, tämä nykyinen mies pahimmillaan tuli esiin vasta vuosi sitten. Voiko ihmisen persoonallisuus muuttua yhtäkkiä ilman henkistä sairastumista. Onkohan miehessäni narsistia..? Voiko narsismi puhjeta vasta aikuisiällä? Vai onkohan hän vaan masentunut? Masennukseen viittaavia piirteitä tuli nyt kesän aikana. Vai onkohan tämä sittenkin jotain muuta? Mitä..en tiedä. Ja tuntuu että masennun kohta itsekin kun päivästä toiseen mietin ja pyörittelen asioita päässäni. Välillä syytän itseäni ja tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten minäkään ole aina osannut toimia oikein ja ehkä miehen käytös johtuukin siitä. Niinhän hän yrittää minulle hokea. Mutta sitten kuitenkin välillä tiedän, ettei miehelläni siltikään ole oikeutta toimia niinkuin on toiminut. Todella sekava olo ja tuntuu että käyn sisälläni koko ajan kamppailua ja yritän päästä miehen näkymättömästä narusta irti ja sitten taas jossain vaiheessa huomaan, että toimin tai reagoin johonkin juuri niinkuin hän on halunnut.

Kertokaa joku narsistin kanssa elänyt, miltä tämä kaikki kuulostaa..

Pyydän että luet tarinani "Lähdin!" , jota juuri äsken päivitin. (alkaa nimimerkillä Hari, mutta sama tyyppi H4R1K0
Tsemppiä! *halaa*

Eksyneen tarina kuulostaa joiltakin osin melkolailla samankaltaiselta, kuin itselläni, mutta luonnehäiriöinen onkin nainen... Jos on kyse luonnehäiriöisestä, hän on ollut sitä todennäköisesti lapsuudesta saakka. Osa häiriöisistä osaavat peitellä ja manipuloida asioita omaksi edukseen ja aina vika ja syy on toisessa. Todennäköisesti Eksyneen mies on ollut aina luonnehäiriöinen, mutta niin usein jokin elämänmuutos laukaisee tai tuo ilmi ongelmat, joita on vuosia peitelty ja sitten, kuin kumppani on satimessa ei enää pidetä teatterikulisseja yllä vaan näytetään todellinen "minä".

Tapauksessasi on kyse ns "sammakon keittämis" ilmiöstä jossa sammakko on laitettu aluksi haaleaan veteen, jossa on liiankin mukava lillua ollakseen totta ja vettä aletaan pikkuhiljaa lämmittämään, ettei sammakko huomaa petosta (vihjeitä tästä on jo todennäköisesti ollut, mutta olet ohittanut ne syystä tai toisesta)... sitten kun vesi alkaa olemaan kuumaa sammakko pyrkii pois kuumasta vedestä, mutta on jo auttamatta myöhäistä ja sammakko on jo satimessa.. jos sammakko laitettaisiin kuumaan veteen, se pyrkisi heti pois..

Toivottavasti ymmärsit tuon tarinan sammakon keitosta, jossa kuvataan narsistin tapaa saada uhrinsa ansaan...

Kiitos kun olette jotain kommentoineet.

H4R1KO:lle yritin laittaa yv:n mutta lieköhän tullut perille..? Mulla ei näy viesti lähetetyissä vaikka olevinaan lähetin sen sinulle.

Niinhän tässä on varmaan käynyt niinkuin Karju kuvaili sammakon keittämistä. Taaksepäin kun ajattelee, niin kyllähän pieniä merkkejä on ollut jo aiemminkin, ne ei ole vain ollut niin isoja, niin merkittäviä että olisin herännyt tilanteeseen. Olen ne ohittanut ja sivuuttanut vain ihmetellen ja ajatellen, että "mies nyt vaan on sellainen.." Alettiin myös seurustelemaan nuorina, minä alle parikymppisenä, eikä minulla ollut ennen miestä kovinkaan vakavia seurustelusuhteita, joten minulla ei ole vertailukohtia. Jotenkin sitä on vaan vuosien myötä tottunut ja kasvanut tällaiseen parisuhteeseen. Nyt keväästä lähtien olen vasta alkanut näkemään ja tajuamaan että meillä ei ole normaali parisuhde vaan siinä on jotain pahastikin vialla. Siksikin kai sitä ei ole aiemmin tajunnut, kun kaikki muuttui vasta vuosi sitten pahemmaksi.

Eksynyt: Juurikin näin kuten sanoit. Itselläni näitä narsistisia piirteitä näkyi jo seurusteluaikana (ennen kuin muutimme yhteen), mutta ajattelin tämän käytöksen olevan lähinnä ajattelemattomuutta. Mutta näin jälkikäteen viisastuneena voi todeta, että tämä käyttäytyminen johtui exän luonnehäiriöstä. Vuoden seurustelun jälkeen menimme vihille ja jo häämatkalla "riemu repesi" ja exä paljasti todelliset "kasvonsa", tosin aavistelin ettei kaikki ole tällä morsiamella kohillaan, mutta en noteerannut siihen sen enempää. Avio-onnea kesti papain vihkimisestä reilu 24h ja sen jälkeen se oli eloonjäämiskappailua ja kutakuinni tolkuissaan pysymistä... tosin aika-ajoin elo oli ihan "tavallista", mutta pääosin eläminen oli sitä riidan välttelyä ja myötäilemistä, jottei turhaan aiheuta konfliktia.. Aviossa olimme 12,5 vuotta. Erosimme 3 vuotta sitten ja n vuosi sitten alkoi elämä tuntumaan elämisen arvoiselta kaiken kokeman jälkeen. Kuitenkin täytyy todeta, että ero oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut ja se oli ainoa keino, joka mahdollisti toipumisen kaikesta siitä, mitä on kokenut. Toivon, että en enää ikinä halua joutua samanlaiseen elämään ja toivon, että kenenkään ei tarvitsisi joutua kokemaan samaa, mitä itse on joutunut kokea ja läpikäymään.

Aika kauan sinäkin Karju olet jaksanut ja sietänyt, kun olitte kuitenkin naimisissa yli 10 vuotta. Yrititkö aikaisemmin irrottautua suhteesta? Usein taitaa käydä niin että narsisti saa uhrin palaamaan. Minä en ole päässyt irti vielä ensimmäistäkään kertaa.

Myötäily ja konfliktien välttäminen kuulostaa kovin tutulta. Meilläkin on hyviä hetkiä ja kaikki menee hyvin niin kauan kun myötäilen ja olen samaa mieltä enkä ota puheeksi niitä asioita, joista tiedän miehen hermostuvan. Mutta kuinka kauan sellaista jaksaa..? Meilläkin on tällä hetkellä asunnon kanssa sellainen tilanne, että olisi pakko puhua asioista mutta se ei onnistu ilman miehen hermostumista.

Sitä olen kovasti miettinyt että jos on narsisti niin voiko se oikeasti pysyä pinnan alla vuosien ajan. Kun meillä tosiaan vasta vuosi sitten asiat muuttui pahemmaksi. Monessa tapauksessahan kai narsisti näyttää esim. naimisiinmenon jälkeen oikean puolensa. Meillä lasten syntymän jälkeen tapahtui jotain. Sitä olen usein miettinyt että mitä oikein tapahtui. Jotain tapahtui, koska riitely on siitä lähtien lisääntynyt. Mies on sanonut, että hän ei ole esikoisen syntymän jälkeen ollu
onnellinen, eikä kuulemma muista yhtään hyvä muistoa esikoisen syntymän jälkeen. Tämä on minusta niin vaikea uskoa. Niin ja mieshän myös syyttää täysin minua siitä ettei hän ole onnellinen. hänen mielestään minä olen vastuussa hänen onnellisuudesta. Olen hänelle sanonut, että eihän se ihan noin mene, vaan ihmisellä on elämässä parisuhteen lisäksi muitakin osa-alueita, jotka tuovat onnea ja tyydytystä, esim. työ, harrastukset, muut ihmissuhteet. Ja minun ymmärtääkseni näistä kaikista yhdessä koostuu kokonaisuudessaan ihmisen onnellisuus. Mutta tällainen ajattelu tuntui olevan miehelle ihan vieras ja utopistinen.

Kovin tutulta kuulostaa. Elin narsistisessa parisuhteessa 13 vuotta ja ensimmäiset vuodet mies onnistui pitämään todellisen luonteensa täysin piilossa. Joitain merkkejä oli kyllä olemassa, mutten osannut tulkita niitä narsismiksi. Mies oli heti alusta alkaen ns. besser wisser eli tiesi ja osasi kaiken paremmin kuin muut ja oli aina valmis neuvomaan, kun tein jotain omalla tavallani. Hän piti aina omaa tapaansa tehdä asioita parempana ja minä tein hänen mielestään asiat jotenkin väärin. Silloin sain kehuja, kun osasin tehdä jonkin asian samalla tavalla kuin hän, muuten hän moitti ja opetti minua. Narsistisuus tuli esiin kunnolla vasta silloin kun mies oli varma "saaliistaan" eli minusta. Silloin kun mies pelkäsi minun lähtevän, oli hän vaihtelevan pituisia aikoja se ihanampi itsensä ja saattoi ykskaks kehua minua taas maasta taivaisiin ja kertoa minun olevan aivan ylivertainen muihin naisiin verrattuna (ainoa nainen kuka pystyy, osaa, ymmärtää...). Seuraavassa hetkessä olin taas täysin osaamaton ja aina väärässä oleva tai syyllinen kaikkeen.

Mitä tulee tuohon onnellisuuteen, niin sain miehen mielestä olla onnellinen vain hänen ansiostaan. Jos olin onnellinen muitten ihmisten olemassa olosta, hän haukkui minulle kyseiset ihmiset ja syytti heitä kieroilusta, etenkin sellaisia ihmisiä, jotka koittivat paljastaa minulle miehen narsistisuuden. Oikeastaan meillä meni suhteessa hyvin aina silloin kuin a) tein asiat miehen toivomalla tavalla, b) myötäilin miestä ja täytin hänen toiveensa, c) vältin konflikteja ja d)kehuin miestä. Oleellista oli myös se, etten ottanut puheeksi asioita, joista mies hermostui tai puhunut ihmisistä, joiden olemassa olosta mies hermostui. Mutta tällaista jaksaa vain aikansa, se kuluttaa kun ei pysty olemaan oma itsensä.

Joo tuo "besser wisser", mistä Lekapi puhuit, on meilläkin tuttua. Hän tietää ja on aina oikeassa. Häntä ärsyttää jos joku tietääkin jostain enempi kun hän. Esim. yksi tuttumme on miehen mielestä juuri tällainen "besser wisser" kun on oikeasti viisas ja tietää paljon asioita. Ja se ärsyttää miestä.

Ja juuri tuo, että mies ei siedä minun onnellisuutta. Jos olen hyvillä mielin jostain, niin hänen täytyy se useimmiten jollain lailla pilata. Oltiin esim. kesällä reissussa kahdestaan ja siellä kaikki meni hyvin ja oli kiva reissu. Matkalla ollessa mies itsekin sanoi että on ollut kivaa. Kotiin kun tultiin niin olikin jo mieli muuttunut. Reissu oli kuulemma aivan kamala, hän esitti vaan koko ajan, että olis muka tykännyt, että oikeesti oli ihan hirveetä. Ja sitten taas jonkun ajan päästä kun tuttumme kysyi miten reissu meni, niin sitten olikin miehen mielestä taas ollut tosi kiva reissu. Hänen täytyy vaan saada aiheutettua mulle paha mieli. Monessa asiassa on näin..

Täällä yritän tajuta lopultakin millaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Ja kai se ppikkuhiljaa alkaa menemään minunkin tajuntaan, että meille ei voi enää koskaan tulla sellaista parisuhdetta mitä on joskus ollut. Jos siitä haaveilen, niin se on aivan turhaa. Minun olisi pakko tajuta tämä ja eilen kai taas tajusin vähän lisää.

Miehellehän on selvästi ollut nyt viime viikkoina menossa sellainen hyvittelyjakso. Eilen tuli sitten puheeksi meidän parisuhde ja asetelmahan on edelleen miehen mielestä se, että hän on se "uhri" ja minä olen tuottanut vain pahaa meidän parisuhteeseen. Minä en tätä hyväksynyt. Sanoin hänelle, että hän ei näe ollenkaan omaa toimintaansa. No sitten hän alkoi karjumaan "No ehkä meidän pitäis sitten erota, päätetäänkö se nyt?! Ja oli heti menosaa kertomaan lapsille, että äiti haluaa erota. Ja mulla oli päällimmäisenä tunteena vain helpotus!! Mutta jouduin hyssyttelemään miestä, ettei vaan yhtäkkiä paukauta lapsille sitä!

Mies lähti kauppaan ja sieltä tultua taas oli mukava ja kiltti, niinkun mitään ei ois tapahtunutkaan. Illalla lasten nukahdettua jatkoimme asiasta puhumista. Mies ei halua erota, mutta sanoi, että "minä en tule missään tilanteessa menemään minnekään psykologille tai lääkärille" Ja minun on se vain hyväksyttävä. Se oli minulle jotenkin joku käännekohta, jossa tajusin että minun on turha haaveilla enää että saisin tämän miehen kanssa normaalin parisuhteen. Mies oli tosi suuttuneen olonen ja sitten vähän myöhemmin pyysin mieheltä anteeksi riitelyämme. Näinhän olemme aina toimineet, minä aina pyydän anteeksi, että saadaan joku sopu. Pyysin anteeksi, vaikka en oikeasti ollut sitä mieltä. Mieskin yllättäen pyysi anteeksi. Kun kysyin, että mitä pyytää anteeksi. Vastaus oli "En tiedä, en muista kaikkea mitä pitäisi pyytää anteeksi, joten anteeksi ihan yleisesti" Eli hän ei edes tiennyt mistä pitäisi olla pahoillaan, mutta arveli varmaan että hänenkin kuuluu olla pahoillaan, joten pyytää sitten yleisesti anteeksi! Nyt alan tajuamaan yhä enemmän ja enemmän millaisen ihmisen kanssa elän. Jotenkinhan tästä pitäisi pois päästä..

Kuulostaa enemmän kuin tutulta. Itse elin suhteessa vastaavanlaisen naispuolisen narsistin kanssa reilut 3 vuotta. Nyt, reilu kuukausi sitten sain riuhtaistua itseni irti ja heitin sille narsistille lopulliset hyvästit.

Anteeksipyyntösiasi on kuin kopio minun vastaavista kokemuksistani. Narsu ei koskaan pyytänyt mitään rehellisesti anteeksi. Jos joskus sain "lypsettyä" anteeksipyynnön, se tehtiin juurikin sanoen olevansa pahoillaan tai "anteeksi yleisellä tasolla".

Riitely oli jatkuvaa, lähes viikottaista. Välissä oli useita jaksoja, jolloin olimme erillämme, mutta sitten aina tuli narsun suunnasta se "hyvittelyjakso" ja minä urpo lähdin mukaan siihen. Viimeinen niitti oli kun sairaana ollessani minua syytettiin siitä, että vain teeskentelen olevani sairaana enkä halua olla hänen seurassaan.

Luojan kiitos, emme asuneet yhdessä. Se teki kuitenkin lopullisen ratkaisun päättämisestä paljon paljon helpompaa. Toivottavasti saat voimia, ja pääset irroittautumaan moisen mielipuolisen kohtelun kohteena olemisesta. Tukiverkostoja on olemassa, niin sinun ystävissäsi kuin myös tämän yhdistyksen piirissä. Voimia sinulle, ymmärrän haasteesi lopullisen ratkaisun tekemisessä. Omasta kokemuksestani voin kuitenkin rehellisesti suositella irtautumista moisesta piinasta.