Miten eroon narsistimiehestä?

[Perhonen]

Olen ollut avioliitossa nyt 13 vuotta miehen kanssa, jolla aina ollut narsistisia piirteitä. Se toinen puoli hänestä on hurmaava mies, joka osaa lepytellä ja sanoa oikeita sanoja, osaa vietellä ja olla todella puoleensavetävä. Ja toinen puoli täysin piittamaaton, tunteeton ja käsittämättömän itsekäs ja itserakas, minua hyväksikäyttävä.

Meillä on yksi lapsi, josta hän ei huolehdi lähes lainkaan (ei onneksi enää ihan pieni). Jossain puuskassa joskus on vienyt uimaan tai vuosia sitten viimeksi luistelemaan, mutta siinä kaikki. Ei ole koskaan ostanut tai huoltanut vaatteita, ostanut harrastusvälineitä, pyörää, suksia, mitään ylipäätään. Jos olen ollut joskus työmatkalla, ei ole huolehtinut lapsen hygieniasta, vaatteista tai koulunkäynnistä. Tällaisina hetkinä on hakenut äitinsä meille "äidiksi", joka tekee ruuat ja on seuraneitinä. Jos en tee ruokaa, hän hakee itselleen ruokaa, ei piittaa lapsen ruokailusta. Kaikki tekeminen, tai läsnäolo lapsen kanssa tapahtuu mies-lähtöisesti. Hän ei ota lapsen toiveita tai tarpeita huomioon lainkaan, vaan kaikki tehdään miehen toiveiden tai tarpeiden mukaan, hänen ehdoillaan. Mies on todella äkkipikainen. Haukkuu lasta ja kiroilee tälle. Lapsi sanojensa mukaan pelkää isäänsä.

Hänelle harrastuksensa on kaikki kaikessa, mikään ei koskaan mene hänen omien menojensa edelle. Tässä hän on ehdoton. Hän peilailee itseään peilistä, keikistelee sen edessä (edes minä naisena en käytä peilailemiseen niin paljon aikaa), käyttää pitkiä aikoja itsensä ja ulkonäkönsä huoltamiseen.

Jotenkin suhteemme on mennyt pikkuhiljaa pahaksi. Luulisin, että kun uskallan enemmän pitää kiinni omista toiveistani, tulevat ne pahaan ristiriitaan hänen itsekkään elämäntapansa kanssa. Hänen kielenkäyttönsä on omaa luokkaansa. Hänen puheensa perustuvat hänen totuudelleen ja näkemyksileen asioiden "oikeasta" laidasta; hän valittaa tekemisistäni ja haukkuu minut tavalla tai toisella miltei päivittäin. Tänään esim. olin tuonut liian kosteita pyykkejään sisälle ja kun ehdotin että haluan mennä kuntosalille (hänellä tänään myös harrastus), hän totesi ykskantaan minulle että "Olet häiriintynyt, haluat vain haastaa riitaa".

Kun totean hänelle, miten hän taas haukkui minut, hän on sitä mieltä että yritän haastaa riitaa ja purkaa aiheettomasti kiukkuani häneen. Hänessä ei ole mitään huomautettavaa ja hänen mielestään minä projisoin häneen muuta pahaa oloani huomauttelemalla hänelle mitättömistä tai olemattomista asioista.

Hyväksikäyttö on sitä, että mahdollistan hänelle hänen elämäntapansa. Hoidan kodin, lapsen ja muut perheen velvollisuudet (lisäksi käyn työssä) ja hän osallistuu minimipanoksella - jos silläkään yhtään mihinkään ja menee omia menojaan.

Hänen isänsä oli oppikirjaesimerkki narsistista (olen aika monta kirjaa tästä persoonallisuushäiriöstä lukenut). Mielestäni mieheni ei ole pahimmasta päästä, mutta isänsä malli on tiukasti hänessä. Ongelmana onkin lähinnä minä itse, kun en pysty irrottautumaan tästä kierteestä. Otan haukut vastaan, huudan takaisin ja loukkaannun, mutta en pysty lähtemään, koska seuraavana hetkenä hän on hurmaava ja viettelevä, kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Hän on sylkenyt päälleni lapsen nähden. Hän on kerran kohottanut nyrkkinsä lyödäkseen, muttei kuitenkaan lyönyt.

Tämä oksettaa minua. Suhde ei tee hyvää minulle eikä lapselle, sillä hän oppii isänsä tavan olla vuorovaikutuksessa läheisiin. Olen varmaan läheisriippuvainen, kun en pysty lähtemään suhteesta. Minulla ei juurikaan ole turvaverkkoja, sillä minulla ei juuri ole sukua. Hyviä ystäviä on muutama, mutta en halua ripustautua heihin tai häiritä heitä ongelmillani.

Vai olenko ihan ulalla ja vika onkin minussa? Monesti uskon, että minussa on vikaa ja aiheutan miehessä hänen reaktionsa. En vain osaa olla oikeanlainen, että hänen ei tarvitsisi haukkua ja arvostella. Uskon, ettei minua voi kukaan rakastaa, jos lähden. Uskon että olen jotenkin viallinen. Pelkään totaalista hylätyksi tulemista. Tuntuu, ettei minulla ole voimia lähteä, vaikka luulisin sen olevan parempi ratkaisu kuin jäädä. Taloudellisesti varmaan pärjäisin (tienaan enemmän kuin mies), henkisen puolen suhteen olenkin äärimmäisen epävarma - pelkään etten selviydy yksin. Olenko kierteessä, mistä ei ole ulospääsyä?

[Lasisiipi]

Hei,

sinun ja lapsesi ei ole hyvä jäädä tuohon tilanteesee kitumaan. Vaikuttaisi siltä, että miehelläsi voi olla salasuhteita ulkonäkökeskeisyydestä päätellen. Voit hakeutua paikkakuntasi kriisikeskukseen (maksutonta) pyytämään apua ja ohjeita irtaantumiseen. Itsetuntosi on jo lytätty, ja sen vuoksi on hyvä jos saisit ammattiauttajan mukaan irtaantumisprosessiin. Itse olen nyt irrottautumassa 13 vuotta kestäneestä suhteesta. Vaatii paljon panostusta ja voimia. Hae ulkopuolista apua, olet sen velkaa itsellesi ja lapsellesi.

[Adolfiina]

Itselläni hiukan samansuuntaista... Vajaa 12 vuotta avoliitossa miehen kanssa, -jota en tietenkään voi itse diagnosoida narsistiksi, mutta erittäin paljon narsisitisia piirteitä- ja jo kymmenisen vuotta olen eroa suunnitellut. Aivan loppu olen tähän kaikkeen, -mutta kai jonkilainen tunne-elämän läheisriippuvuus minulla on- kun en vielä ole tästä saanut lähdetyksi.
No varmaan samaa kokeneina tiedätte mitä kaikkea tällainen elämä voi pitää sisällään...
En ole tällä hetkellä työelämässä (poikani menehtyi onnettomuudessa reilut 5v sitten ja sitä ennen olin sairastanut masenunusta) joten taloudelliset syyt ovat pitäneet minua tässä. Ja siitähän saan usein kuulla, kuinka "hän maksaa kaiken"... Talo on molempien nimissä, -sen myyminen yms. sellaiset asiat pelottavat...
Toivon teille voimia lähteä, -vaikka vaikeaa onkin. Toivottavasti itsekkin viimein rohkaistuisin sen toteuttamaan vaikka todella moni asia pelottaa...

[Notavictim]

Itselläni hiukan samansuuntaista... Vajaa 12 vuotta avoliitossa miehen kanssa, -jota en tietenkään voi itse diagnosoida narsistiksi, mutta erittäin paljon narsisitisia piirteitä- ja jo kymmenisen vuotta olen eroa suunnitellut. Aivan loppu olen tähän kaikkeen, -mutta kai jonkilainen tunne-elämän läheisriippuvuus minulla on- kun en vielä ole tästä saanut lähdetyksi.
No varmaan samaa kokeneina tiedätte mitä kaikkea tällainen elämä voi pitää sisällään...
En ole tällä hetkellä työelämässä (poikani menehtyi onnettomuudessa reilut 5v sitten ja sitä ennen olin sairastanut masenunusta) joten taloudelliset syyt ovat pitäneet minua tässä. Ja siitähän saan usein kuulla, kuinka "hän maksaa kaiken"... Talo on molempien nimissä, -sen myyminen yms. sellaiset asiat pelottavat...
Toivon teille voimia lähteä, -vaikka vaikeaa onkin. Toivottavasti itsekkin viimein rohkaistuisin sen toteuttamaan vaikka todella moni asia pelottaa...

Osanottoni menetyksesi johdosta

Moni uusi asia pelottaa, muakin pelotti älyttömästi esimerkiksi ammattiin valmistuminen ja uusi työpaikka, mutta kun ne olin saanut, huomasin että eihän se niin paha juttu ollutkaan. Ammattilaisten apua saa aina kun lähtee pyytämään ja loppujen lopuksi vaikeilta tuntuvat asiat ovatkin älyttömän helppoja. Toivon tsemppiä sulle!!!

[sportmamma]

Perhonen, olen ollut avoliitossa 2007 joulukuusta lähtien. Kirjoituksessasi oli paljon samaa mitä minun arki tällä hetkellä on.
Olen huomannut päivä päivältä enemmän avopuolisossani narsistisia piirteitä (en ole ammattilainen diagnosoimaan).
Hänen oma harrastus on hyvin tärkeä suorastaan pakkomielle, siihen panostetaan rahallisesti ja ajallisesti. Jos tulee puhetta kotiin panostamisesta tai minun harrastukseeni niin se on liian kallista. Seksi on myös suuressa osassa
hänen ajatustaan, pitäisi antaa aina kun hän vaan haluaa. Ja jos näin ei tapahdu niin sanotaan/uhkaillaan lähtevänsä vieraisiin ja meidän suhde ei ole normaali kun en halua niin usein kun hän. Käskenyt minun hakeutua lääkäriinkin sen vuoksi. Suostunkin väkinäisesti vaan sen takia, että olisi hetkenaikaa "rauhallista".
Kun hän tulee töistä kotiin niin "pelkään" aina että mistä nyt tulee sanomista, hakkumista, huutamista, mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä.
Olen kahden lapsen kanssa päivisin kotona (3,5v ja 7,5kk). Kodin valtis-linkki näiltä sivuilta oli osuvaa tekstiä. Henkistä vakivaltaa on melkein päivittäin.
Lasten takia olen yrittänyt kestää, mutta rajansa kaikella. Olen nyt alkanut miettimään ja suunnittelemaan mikä olisi se oikea kanava lähtä viemään asiaa eteenpäiin. Ottaisinko neuvolassa asian esille vai voisinko olla yhteydessä lakitoimistoon? Näiltä sivuilta löysin Turussa olevan lakitoimiston joka vaikutti lupaavalta.
Omat vanhempani, ainoa tukiverkko asuu n.800km päässä joihin voin luottaa. Tällähetkellä olen asian kanssa yksin.
Tässä oli pieni pinta raapaisu arjestani, otan mielelläni vinkkejä neuvoja teiltä muilta.

[Vieras]

Sportmammalle voimia.

Kuulostaa niin tutuille nämä kirjoitukset. Huh.
Jos oikeun ymmärsin, olet kotona äitiyslomalla. Lakitoimistoon toki voi olla yhteydessä, mutta eivät he sua konkreettisesti pois auta. Kannattaa myös muistaa että lakitoimistojen palvelut maksaa. Tässä kohdin kyselen sinulta, minkä hyvän lakitoimiston löysit? Tähän mä taas kaipaisin vinkkejä

Minä olen samankaltaisesta tilanteesta lähtenyt, ja nyt myöhemmin olen oppinut ymmärtämään paljon asioita, joiden kanssa ennen olin sokea.

Se vinkki minkä minä antaisin, että kannattaa otta yhteyttä ensi-ja turvakotiin. Ja mennä sinne sietämättömässä tilanteessa. Siellä on ammattiauttajat, ja sieltä saat tukea lähes kaikkiin asioihin, miten toimia jotta saat oman elämän käyntiin.

Tsemppiä.

[sportmamma]

Turussa on Mika Kivikoski, on myös tämän narsistien tuki ry:n toiminnassa mukana. Oliko varapuheenjohtaja muistaakseni, löytyy varmaan tiedoista. No niin ne maksaa ja olen äitiyslomalla tällä hetkellä. Ei sitä rahaa olisi liikoja...
Kiitos tsempeistä

[krassi]

Hei sportmamma!
Neuvojen antaminen on aina vaikeaa. Varsinkin, kun ei tunne koko tarinaa. Henkisesti väkivaltaisesta suhteesta irtautumisessa on mielestäni tärkeintä oma sisäinen asenne. On oltava varma, että haluaa eron. Puhuminen ja puhuminen on tärkeää. On kriisikeskuksia ja palvelevia puhelimia. Neuvolassa asian esille tuominen saattaisi auttaa. Riippuu neuvolahenkilökunnan tietämyksestä. Pyrin kerran henkisen väkivallan takia turvakotiin, mutta minua ei otettu sisään, koska ei ollut fyysisen väkivallan uhkaa.

Minun irtautumisprosessini henkisesti väkivaltaisesta miehestä kesti viisi vuotta. Kävin kriisekeskuksessa juttelemassa ja sain asiallista tietoa sekä kirjavinkkejä. Puhuin asiasta ystävieni kanssa loputtomasti. Olin myös palvelevien puhelimien vakikuluttaja. Muistan hyvin sen mieheni kanssa käydyn riitamme, joka oli minulle viimeinen pisara. Sen jälkeen ex-mieheni oli minulle tunnetasolla ilmaa. En toivo kenellekään viiden vuoden jahkailua. Lakimies hoiti loput, kun tiesin suurin piirtein, mitä haluan.

[Vieras]

Tervehdys kaikille!

Ihon alla pistelee, kun luen teidän viestejänne. Oma liittoni kesti melkein 10v, josta viimeinen 3 vuotta oli helvetin esikartanossa asumista ja olemista. Olin henkisesti aivan lopussa, vakavasti masentunut ja kuin pisteeksi iin päälle tulin kolmannen kerran raskaaksi. Oodotusaikamme ei tällä kertaa päättynyt onneen, vaan suruista suurimpaan. Vauvamme kuoli päivä syntymänsä jälkeen. Vauvan kuoleman jälkeen koin olevani pystyyn kuollut. Onneksi oli elävät lapset, jotka pakottivat ylös sängystä ja pitivät huolen siitä, että toimin ja tein, pakon edessä. Henkinen vointini oli niin huono, etten osannut enää edes hymyillä. Opiskelin kuitenkin opintoni tunnollisesti loppuun, kävin töissä, hoidin lapset ja heidän harrastukset. Mieheni ei osallistunut viimeiseen kolmeen vuoteen juuri mihinkään muuhun kuin makkaran paistamiseen ja oluen juomiseen. Yritin puhua, olin puhumatta, käytiin kaksistaan hotellimatkoilla (mieheni yritti silloin aina uida toisten naisten liiveihin, silmieni alla), teimme perheenä asioita minun toiveestani ja aloitteestani.

Minä halusin erota kesän kynnyksellä. En vain jaksanut enempää. Mieheni pystyi olemaan rinnallani silloin, kun olin "helppo ja mukava". Kun sairastuin psyykkisesti, jäin täysin yksin, tuuliajolle. Olisin tarvinnut häntä lasten tueksi ja avuksi. Ei kyennyt. Vielä vähemmän sen jälkeen pystyi mihinkään, kun vauvamme kuoli. Ajattelin, että hän oli itsekin vakavasti masentunut ja hoiti itseään alkoholilla. Mutta kauniit puheet ja ymmärtämiset, päänsilittämiset vain lisäsivät hänen tuskaansa. Minä kuolin henkisesti viimeistään silloin, kun hän lopetti katsomasta silmiin. Siitä on aikaa tuo reilut 3 vuotta. Silti yritin auttaa ja tukea.

Luin kirjan "Sata tapaa tappaa sielu" kirj. Tuija Välipakka ja Arja Lehtosaari. Kirjan lukeminen sai sydämeni ja silmäni itkemään. Voin vain suositella jokaiselle, joka räpistelee ajatustensa kanssa, elääkö narsistin kanssa vai ei. Asioita on todella vaikea selittää. Vain itse tietää, mitä on kokenut ja minkä helvetin läpikäynyt. Mieheni mielestä minä olen varmasti se sairas, narsisti jne. Nyt olen kuitenkin jo siinä pisteessä itseni kanssa, että tiedän olevani tunteva, empaattinen, rehellinen ja avoin. Enkä odota kenenkään muun määrittävän minun arvoani. Tiedän, että olen arvokas ja tärkeä ja minulla ja tunteillani on väliä.

Kolmas kuukausi yksin lasteni kanssa menossa. Elämä kantaa, vaikka kipeää tekee. Tiedän kuitenkin tehneeni oikean ratkaisun. Voimia ihan jokaiselle teille. Upeita ja arvokkaita olette jokainen.

[Vieras]

Hei,

Samoin kyyneleet silmissä luen teidän kirjotuksia,surullisena mutta myös positiivinen tunne,kaikki vika ei ollutkaan minussa..

Olin onnellisesti aviossa,ihana mies ja kaksi upeaa lasta.Elämääni tuli upea mies joka alkoi lähestyä ja kuinka ollakkaan ihastuin ja rakastuin ja mitä teinkään.Jätin mieheni ja aloin suhteeseen tämän upean uuden miehen kanssa.Ei soinut kellot kun mielessä ajattelin saaneeni lottovoiton,upea mies,tiesi mistä pidin,teki kaiken melkein puolestani,piti minusta kaikella tavoin ja juu,aivan hyvä ollakseen totta!Ex-mieheni varoitti mutta enhän tietenkään uskonu..jopa hän näki mihin ansaan olin joutumassa.Heti alkuun piti talo vaihtaa hienompaan,eihän uusi mies voi toisen miehen tekemään taloon tulla asumaan,vikoja liikaa..Yhdessä asuntolaina uuteen taloon.Tuli muutto päivä kun mies ilmoittikin ettei ollutkaan valmis muuttamaan,pelkäsi että sitoihin häntä liikaa.Kolme vuotta tuli maksettua laina ja kaikki taloon liityvät maksut,mies tietenkin asui myös kanssamme mutta ei osallistunut kuluihin koska postikaan ei tullut meille!Mistä sainkaan voimaa kun tein päätöksen että talo myyntiin,en aio yksin maksaa ja muutto vuokralle,mies tietenkin mukana..mutta ei vieläkään kirjoille samaan asuntoon.Kaksi vuotta sitten mies päätti että nyt on aina muuttaa yhteiseen kotiin,oikeasti.Yritti saada taas yhteiseen asuntolainaan mutta viisastuneena en lähtenyt mukaan.Mies osti vanhan omakotitalon ja joulu 2010 vietettiin omassa kodissa.Mikä ihmeellistä postia ei mieheni saanut,ei laskuja,ei kirjeitä,ei mitään.En osannut kiinnittää huomiotakaan koska itse olin kiireinen,näiden vuosien aikana oli minulle kasaantunut vaikka mitä tehtävää.Tavatessamme pyöritin yritystä ja 2010 kolmea,miehen avustuksella,kaikki aika meni töissä ja jos vapaata sattui olemaan mies keksi jos milloin mitäkin menoa ettei todellakaan jäänyt edes aikaa ajatella aivan arkisia asioita.Asia mikä havahdutti,aloin nauttia miehen iltavuoroista.Silloin sain olla lasteni kanssa,pystyimme katsomaan sohvalla telkkaa ja olla vaan tekemättä mitään.Silloin tajusin että voiko pahaan olooni olla myös joku muukin syy kuin itsensä syyttäminen tekemättömistä töistä.Oliko kuitenkaan oma vikani pahoinpitelyyni,voisiko syy olla myös siinä toisessa osapuolessa?Iltavuoro tuli taas kun mistä lie tajusin mutta kävin autotallissa,aloin katsella yläkaapin sisältöä..mikä läjä kirjeitä,karhukirjeitä.Kesti hetken ennen kuin tajusin miksi todellakaan postia ei tullut kotiin asti,kulissit oli pidetty yllä myös minulta.Miten loksahtikaan niin moni pala pelin palanen kohdalleen,miksi joku asia oli tapahtunut ja mikä asia johti toiseen.Sen verran myöhään palapeli kolahti paikalleen että olin jo omaisuuteni menettänyt,kaikki mitä olin elämässäni säästänyt oli mennyt ja omaisuus myyty.Mutta mikä tärkeintä,se ikuinen epäonnistuja en ollut minä!Nyt olen vuoden asunut lasteni kanssa yksin ja kuinka ihanaa se on,katsoa telkkaa ja olla vaan.Taloudellisesti olemme aivan ahtaalla mutta pientä kun ajattelee mitä vielä olisimme voineet menettää.Ei haittaa vaikka on selvinnyt mitä uskottamimpia asioita suhteemme kiemuroista,olen vain niin onnellinen kun saan olla lasteni kanssa ja saan elää ilman alituista pahaa oloa!Tsemppiä teille kaikille ja voimia!