KESKUSTELUFOORUMI

Kasvoin kodissa, jossa kaiken keskipisteenä oli äitini. Kenelläkään eivät olleet asiat niin kurjasti kuin hänellä, kenelläkään ei ollut niin paljon työtä eikä kenelläkään ollut niin kurjaa aviomiestä. Esikoistyttärenä aloin kantaa huolta äitikullastani alle kouluikäisenä. Äidin ystävättäret ja sukulaistädit laittoivat silmät kiinni ja kädet ristiin kun hokivat, että "Voi sinua Maija-parkaa (nimi muutettu) kuinka sinulla on raskasta, mutta onhan sinulle iso tyttö, kyllä hän tekee/hoitaa/järjestää jne" Ja sitä minä totta vie tein yli 50-vuotiaaksi. Vein jopa äitiäni avioliittoneuvontaan, mitäpä ei rakastava tytär olisi tehnyt äitinsä eteen? Isäni jäi vieraaksi vaikka samassa perheessä asuttiin. Enemmän äidinäiti oli tyttärelleen puoliso kuin konsanaan oma laillisesti vihitty aviomies. Oma nuoruuteni jäi viettämättä, opinnot jäivät minimiin (ja tänä päivänä olen pienipalkkainen pätkätyöläinen). Menin naimisiin ensimmäisen kohdalle osuneen miehen kanssa. Mies on ollut hyvä vaikka minun puoleltani se ei ole ollut suurta rakkautta, senkin olen tässä iän myötä joutunut myöntämään. Lapsia en tahtonut yhtä enempää, olihan minulla "esikoistyttärenä" erityishuomiota vaativa äitini. En osannut olla onnellinen omasta perheestäni, koska äitini oli niin onneton. Perheeni, valitettavasti, sai perushuollon, mutta kaiken muun huomion sai äitini. Tämä harmittaa ja kadun ankarasti jälkeenpäin. Jos saisin elää uudelleen tekisin monta asiaa toisin. Kun täytin 40 vuotta jouduin omalla kohdallani kriisiin: mielipiteeni alkoivat erota äitini mielipiteistä enkä enää jaksanut olla se kiltti tyttö jollaiseksi minut oli kasvatettu. Tuli tunne, että jos näin jatkan niin kuolen ensin henkisesti ja sitten nopeasti kokonaan. Mikään niistä asioista, joita olin tarmolla lapsuudestani saakka yrittänyt parantaa äitini elämässä ei korjaantunutkaan. Aloin pikku hiljaa ymmärtää, että äitini halusikin olla edelleen se Maija-parkapoloinen, joka kaikkine kurjuuksineen sai joka puolelta sympatiaa. Itse en jaksanut olla enää äitini ilmainen piika, joka vieläpä maksoin hänelle, hänen rahansa kun menivät veljelleni, joka oli äidin lellipoika, sekä tämän perheelle (muita sisaruksia ei ole). En enää jaksanut olla joka asiassa samaa mieltä, en enää jaksanut kyseenalaistamatta passata äitiäni ja ottaa häneltä (ja veljeltäni) haukkumisia joka käänteessä, Mikään mitä sanoin tai tein ei kelvannut äidilleni. Minulla ei ollut muuta tukea kuin oma perheeni ja yksi luottoystävä, joka tiesi tilanteeni. Suku ja äidin ystävät menivät äitini puolelle jos yritin heille kertoa millaista minulla oli äitini kanssa. Ei ollut ollut myöskään helppoa aikanaan äidinäidinkään kanssa. Iän myötä kun oma elämänkokemus karttui, tajusin hänen koko ajan vaan arvostelleen minua kaikessa ja verrannut minua muihin sukulaistyttöihin. Kelpasin äidinäidilleni ainoastaan siksi, että olin hänen tyttärensä tukikeppi.

Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että hain ammattiapua. Sen avulla vuosien terapian jälkeen tulin niin vahvaksi, että saatoin lähteä äitini elämästä ovet paukkuen. Siinä samalla meni sukukin, mutta eipä heitä kaiken koetun jälkeen ikävä ole tullut.

Viimeiset kolme vuotta ovat olleet hyviä. Olen nauttinut rauhallisesta perhe-elämästä oman puolison kanssa. Olen saanut olla mieleisessä pätkätyössä. Minulla on hyviä ystäviä ja sain takaisin elämääni ihmisen, joka nuorena on merkinnyt minulle paljon. Olen vihdoin päässyt aloittamaan opiskelut ja ihmeekseni pärjännyt niissäkin oikein hyvin, vaikka koko nuoruuteni sain kuulla äidinäidiltä ja suvultani, ettei minusta ole mihinkään.

Nyt on kuitenkin elämässäni helvetti irti. Ainoa lapseni, tyttäreni, jolla on hyvä ammatti, vakituinen työpaikka, upea koti, rakastava puoliso ja suloinen vauva, on vuosien kuluessa alkanut käyttäytyä minua kohtaan samalla tavalla kuin äitini ja sukuni aikoinaan. Tyttären mielestä minä en osaa tehdä tai sanoa mitään oikein. Kuitenkin minun pitäisi puhua, mutta jos jotain sanon niin ne ovat tyttäreni mielestä sellaisia "mölähdyksiä", joita hän itkee viikkoja jälkeen päin. Hän sanoo, että olen ollut hänelle maailman paras äiti ja ystävä hänen lapsuudessaan, mutta olen hyljännyt hänet kun hän nyt on aikuinen. Mielestäni en ole hyljännyt häntä vaan siirtynyt taka-alalle, onhan hänellä nyt omakin perhe. Kun näin miten aikoinaan äidinäiti huseerasi lapsuusperheessäni, en ole halunnut menetellä oman lapsen avioliitossa samoin. Minä ja mieheni opimme elämään tyttären lähdettyä kahden kesken, mutta tuntuu tytär nyt kadehtivan meidän suhdetta siitäkin huolimatta, että hän on onnellinen omassa elämässään. Kun sen harvan kerran ollaan tyttären kanssa kahden kesken hän on tivannut minulta millaisen äiti-tytär-suhteen haluan hänen kanssaan muodostaa. Kun kerron haluavani muodostaa sellaisen suhteen, että olemme kaksi aikuista ihmistä jotka voivat vapaasti sanoa mielipiteensä ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan ja kunnioittavan toisen yksityisyyttä niin tämä vastaus ei kelpaa hänelle alkuunkaan. Tuntuu, että minun pitäisi kääntää sieluni ympäri, jotta kelpaisin hänelle. Hän suuttuu, jos sanon että minulla on asioita joista en halua puhua hänen kanssaan. En minäkään utele tyttäreni asioita eikä minua häiritse etten kaikkia hänen yksityisiä asioitaan tiedä, mielestäni ei äidin kuulukaan kaikkea tietää ja päinvastoin ei tarvitsisi tyttärenikään tietää keitä tapaan ja mitä heidän kanssaan teen tai mistä ystävieni kanssa keskustelen. Nyt esimerkiksi tyttäreni on syyttänyt minun viettävän öitäni esimieheni kanssa kun olen työni takia matkoilla. Jos olen ystävieni luona yökylässä tytär myrkyttää isänsä mieltä minun kuvitelluilla miessuhteillani. Minusta tuollainen on niin loukkaavaa, että suutuin tyttärelle tosissani. Mieheni ja minun keskinäinen suhde on ollut hyvä, mutta nyt sitä hiertää tyttären sekaantuminen. Tyttärelle isänsä on rakas ja tervetullut vieras ja minä en enää pääse hänen kotiinsa enkä tietenkään saa nähdä enää hänen vauvaansa, ainoaa lapsenlastani. Tämä särkee minun sydämeni, sillä olisin halunnut olla mukana lapsen elämässä aivan toisin kuin oma äidinäitini aikoinaan. Tuntuu, etten enää uskalla siihen lapseen kiintyä kun koko ajan pitää pelätä milloin seuraavan kerran tyttäreni antaa minulle porttikiellon perheensä elämään.

Kuluu aikoja, jolloin olen voinut olla tyttäreni kanssa tekemisissä ihan "normaalisti", mutta sitten tulee aina joku syy miksi tyttäreni suuttuu minuun. Jotenkin olen jo pystynyt ne merkit aistimaan viikkoja ennen räjähdystä. Se on joku asia mikä riidan laukaisee kuten nyt viimeksi se, että olin kahdella työmatkalla lyhyen ajan sisällä. Suutuin kun tytär syytti minua isänsä pettämisestä. Sen jälkeen tytär kaivoi taas kerran kaikki minun taholtani kokemansa vääryydet vuosienkin takaa ja tuon äiti-tytär-suhteen mikä ei hänen mielestään välillämme toimi johtuen kuulemma siitä, että olen niin omituinen ja riidanhaluinen. Olen toistuvasti yrittänyt tyttäreni kanssa keskustella ja kertoa omalta kannaltani asioita, mutta mikään ei kelpaa hänelle. Hän vaatii minua olemaan ystävällinen hänelle, mutta itse hän latelee minulle mitä sylki tuntuu suuhun tuovan, kai hänellä sitten on siihen oikeuskin kun olen näin paska äiti. Olen kuvitellut, että iän myötä hänessä kasvaisi jonkinlainen empaattisuus ymmärtää minua (en vaadikaan häntä hyväksymään mielipiteitäni kunhan hyväksyisi edes minut ihmisenä, jolla on oma historiansa), mutta tuntuu mitä enemmän hänelle ikää tulee niin sen pahemmaksi tämä vaan käy. Minusta on tullut jo niin arka, etten niinä "hyvinä aikoina" enää uskalla sanoa hänelle juuri muuta kuin, että "kauniita ilmoja pitelee". Olen sanonut ja kirjoittanut, että minua pelottaa puhua hänelle, mutta mikään ei mene perille. Kaiken mitä sanon hän vääntää mieleisekseen ja löytää niistä sellaisia merkityksiä, että alkuperäinen tarkoitukseni häviää kokonaan.

Hyvä ystäväni kuultuaan tilanteestani sanoi, että tyttäressäni täytyy olla joku luonnehäiriö. Johtuen kotitaustastani olen lukenut paljon narsismista. Syy siihen on kotioloissa. Tuntuu pahalta, sillä tarkoituksella en ole missään nimessä toivonut tällaista tilannetta tai että lapsessani olisi luonnehäiriö. En voinut mitään sille, että ajauduin olosuhteiden pakosta vastaamaan äidistäni aikoinaan. Minulla ei ollut aikuista tukea ja sen aikuisen, joka olisi voinut minua auttaa siinä tilanteessa minä itse torjuin (tämä asia kaduttaa) Kuvittelin katkaisevani sukupolvien ketjun omalla kohdallani varmistaakseni, että lapseni ja hänen jälkeläisensä saisivat kasvaa kodissa, jossa ei tarvitsisi pelätä omien mielipiteiden lausumista. Nyt tuntuu, että se helvetti, josta lähdin on palannut tyttären muodossa takaisin entistä pahempana.

Hei,

Kirjoitit mielestäni tosi asiallisesti kokemuksistasi ja tarinastasi jonka olisi toivonut menevän toisella tavalla. Tosi hyvä kuulla että olet ammattilaisen avulla selvinnyt äiti- ja perhesuhteistasi. Minulle antoi voimia kun kerroit että et ole ikävöinyt sukuasi kaiken ikävän jälkeen.

Ja sitten toisaalta on tosi harmi kuulla että olet nyt joutunut tällaiseen tilanteeseen. Uskon että se voi olla jopa lamauttavaa. Oikeastaan kaikki neuvot mitä mieleeni tulee ovatkin hakuammuntaa. Huomaan kuitenkin että pelkäät tyttäresi käytöstä paljon, niinkin paljon että se ottaa puheessasi vallan kun puhut itsestäsi paskana äitinä. Tyttäresi on kuitenkin pitänyt sinua maailman parhaana - ainakin aiemmin. Minulle tulee myös mieleen, miten olette rajanneet asiat joista puhutte ja mitkä kuuluvat yksityisasioiksi. Luulen että tyttäresi reagoi pelosta. Mieleeni tulee ajatus että tyttäresi pelkää puolestanne: mitä jos eroatte? Ehkä hän ottaa siksi silmätikukseen työmatkojasi ja reagoi sitten omalla tavallaan, joka on mielestäni täysin typerä. Mikä puolestaan voisi johtua hänen omista peloistaan omasta suhteestaan, joten hän sitten projisoi niitä sinuun.

Tiedät kuitenkin itse paremmin osuvatko ajatukseni lähellekään ja mikä on oikea ratkaisu. Jos tilanne on jatkunut jo pitkään niin se voi tuntua äärimmäisen vaikealta muuttaa.

Voimia!

Hei

Olin kotona äidin agressioiden roskasäkki, ja kun äiti otti ja teki itsemurhan, sillä miten muuten narsisti lähtee, kuin näyttävästi, niin tilalle astui sisareni. Äidin kuolema aiheutti minussa kamalan lentopelon ja korkean paikan kammon, josta pääsin yli vasta kun uskalsin käydä sisartani vastaan, joka tietenkin johti siihen että välit meni poikki. Sekä häneen että koko sukuun. Sen jälkeen alkoi agressiot oman pojan kohdalta, johon mieheni ei reagoinut, koska miksi olisi... Ei se häntä kiinnostanut. Hänellä oli muuta tärkeämpää. Oma ura.
Olin joutunut narsissi karuselliin. Äidiltä miehelle, ja välillä sisarelle, ja nyt oma poika.
Kuusi vuotta kamalaa haukkumista joka kerta kun yritin saada illalla nukkumaan tai heräämään aamulla.
Mutta ei se miestä kiinnostanut, sillä hän nukkui kuin pikkulapsi, ja ura eteni.

Tytär on toistaiseksi "normaali", joskin suvussamme vaikuttaa olevan pahemman laatuinen PMDD (PMS tyyppinen kuukautisia edeltävä hermostosairaus) oireryhmä. Niinkuin narsismista ei olisi tarpeeksi huolta.

Sen olen huomannut että, ihmiset on kuin petoja; kun he luulevat sinun olevan heikoimmillaan, he hyökkäävät.
Aina on olta varuillaan.

Kiitos kommenteista Tuuli ja Orsetta. Lienee todellakin niin, että "sopiva uhri" menee suvussa ja lähipiirissä "perintönä". Välien katkaiseminen on aina ikävää vaan joskus oman selviytymisen kannalta välttämätöntä. Itselleni todellakin oli helpotus päästä eroon suvustani muutama vuosi sitten, ihan riittävästi olin nähnyt ettei siitä mitään tullut. Sitten kun sama asia tulee eteen oman lapsen kautta kuten minulla ja Orsettalla niin tilanne on helvetillinen.

Oma tilanteeni on suunnilleen säilynyt ennallaan. Viikot kuluu töissä, koska siihen on pakko keskittyä. Viikonloput on helvettiä. Koska asun samassa kylässä tyttäreni perheen kanssa, joudun kulkemaan kauppareissut heidän talonsa ohi. Palaan kauppareissuilta itkien. Itken muutenkin päivät päästäni täällä. Vähän sama juttu kuin Orsettalla...minunkin mieheni mielelläni olisi sekaantumatta asiaan. Ei hän ilkeä ole, mutta ei ole tottunut käsittelemään tällaisia asioita ja hermostuu kun huushollissa on itkevä vaimo. Luojan kiitos ei sentään hoe enää, että "sinun ja tyttäresi on keskusteltava välinne selviksi" kuten ennen vastaavissa tilanteissa on käynyt, Nyt hän vihdoin uskoo, ettei se niin yksinkertaista olekaan.

Viikko sitten tyttäreni täytti 30 vuotta. Jäin kotiin itkemään kun mies lähti juhliin. Siellä oli olleet tyttären ja hänen miehensä lähisuku, ystävät ja jopa sellaisia omiakin sukulaisiani, jotka olisivat jättäneet tulematta jos olisin ollut mukana. Mutta minua ei kutsuttu. Tytär oli sanonut isälleen, että minun kanssani on jo nähty, ettei tule mitään. Mies meni juhliin selittäen tekevänsä sen lapsenlapsen takia. Juhlissa kukaan ei puhunut minusta mitään, tuntuu että olen kuoliaaksi vaiettu jo elävältäni. Kunpa edes ihmiset osaisivat kysyä jos joku, joka vuosia on ollut mukana katoaakin yht´äkkiä? Tuntuu tosi pahalta kun ajattelen, että näitä juhlia tulee jatkossakin, syntymäpäiviä, jouluja jne. jos tilanne jatkuu tällaisenaan. Vaikka miten päin ajattelen asiaa niin päädyn aina siihen, että pakko minussa on jotain vikaa olla kun näin käy. Hävettää niin helvetisti. Tietenkin sitä toivoisi, että solidaarisuussyistä miehenikään ei olisi tekemisissä tyttärensä kanssa, mutta onko sekään oikein? Aiemmin mies on selittänyt vastaavissa tilanteissa, että tyttäreni on hänen lapsensa ja hän haluaa olla tyttären kanssa tekemisissä. Omassa lapsuusperheessä äidinäiti onnistui vieroittamaan minut isästäni vaikka samassa perheessä asuttiin. Isäni oli yli 80-vuotias ennenkuin aloimme olemaan tekemisissä ja minäkin näin, ettei hän ollutkaan ihan se paskiainen jollaiseksi hänet minulle oli maalattu. Halusin omalle lapselleni läsnäolevan isän.

Olen yrittänyt mieheni kanssa keskustella tuosta jatkosta. Olen harkinnut lähteväni pois täältä, mutta pienipalkkaiselle pätkätyöläiselle lähtökään ei ole helppo, mistä löytää kohtuuhintainen vuokra-asunto ja työsuhteeni on katkolla vuodenvaihteessa. Vieraalla paikkakunnalla voisi olla helpompaa kun tyttären kotitalo ei koko ajan olisi silmissä kun kylille lähtee. Jos tyttäreni pelkää vanhempiensa eroa niin nyt se on lähempänä kuin koskaan.

Mielelläni olisin keskustellut vaikka mistä tyttäreni kanssa, mutta siitä vaan ei mitään tullut. Ilmaisin viimeisissä viesteissäni tyttärelleni, että minua todella pelottaa puhua hänen kanssaan, koska hän väänsi ja käänsi kaikki sanomiseni oman mielensä mukaan. Esim. kun hän kertoi oman lapsen valvottavan öisin, minä puolestani olin kertonut tyttäreni nukkuneen täydet yöt jo kolmikuisena ja päivisinkin tytär nukkui pitkät päiväunet. Kerroin tyttärelleni myös, että se aika jonka olin hänen kanssaan äitiyslomalla on ollut yksi elämäni parhaista vuosista. Nyt hän heitti senkin silmilleni, että kuulemma olen kertonut hänen vauva-ajoistaan vain pelkkiä negatiivisia asioita. Siis millainen kristallipallo minulla pitäisi olla, jotta osaisin sanoa hänelle sellaisia asioita, jotka olisivat oikein????

Sitten olen parilta ystävältäni, joilla on tyttäriä, kysellyt millaisen äiti-tytär-suhteen he ovat muodostaneet, koska heillä on mutkattomat välit kaikkiin lapsiinsa. Kumpikin äiti on ollut aivan äimänkäkenä ja kertoneet, ettei heillä ole ollut mitään sen kummempaa. Tyttäreni on useasti, varsinkin nyt kun hänestä itsestään tuli äiti, tivannut minulta tätä äiti-tytär-suhdetta tivannut, mutta en ole koskaan osannut antaa hänelle sellaista vastausta, joka olisi tyydyttänyt häntä niin paljon, että hän olisi sallinut minun läsnäolon perheessään. Olen kuulemma satuttanut häntä henkisesti ja voin kuulemma saman tehdä myös hänen lapselleen.

Itse olen ajatellut aikuisen äiti-tytär-suhteen olevan sellainen, että kummallakin on oikeus omaan elämäänsä, kumpikin voi sanoa asioita luottaen siihen, että tulee hyväksytyksi. En minä ole vaatinut, että tyttärelläni pitäisi olla samanlaiset mielipiteet kuin minulla. Asiathan voi riidellä, mutta haluaisin, että kaikista virheistäni huolimatta olisin tyttäreni silmissä hyväksytty ihmisenä. Se etten ole halunnut kaikkia asioitani tilittää tyttärelleni on toiminut myös toisinpäin, minäkin kunnioitan tyttäreni yksityiselämää enkä halua kaikkea tietää. Mielestäni parisuhdeasiat ovat mieheni ja minun välisiä eikä minun tarvitsisi selvitellä niitä myös aikuiselle tyttärelle. Vai pitäisikö?

Olisi mielenkiintoista kuulla millainen se oikeaoppinen äiti-tytär-suhde oikein on kun se minulle oli niin ylivoimaista luoda, vaikka totta vie yritin sellaista tyttärelle luoda.

Olin ihan oikeasti hankkinut OMAN ELÄMÄN ja olin tähän asti siihen tyytyväinen.

Hei,

Vaikka suren puolestasi, tavallaan on helpottavaa, että on olemassa muitakin "kelvottomia" äitejä. Minulla on neljä lasta, kolme poikaa ja yksi tytär, kaikki jo aikuisia. Kaikkiin poikiin on hyvin lämpimät välit, mutta tytär irtisanoi viime keväänä äitisuhteensa kokonaan. Lasten isä, entinen mieheni, on narsisti, ja tyttäreni, joka on lapsista vanhin, on aivan samanlainen. Hänen kanssaan on aikaisemminkin ollut vaikeaa, mutta sitten seurasi pitkä hyvä jakso, jolloin olimme paljon tekemisissä. Hiukan kyllä huolestutti se, että hän oli täysin katkaissut suhteensa yhteen veljistään, mutta silti minut yllätti täysin sähköpostitse lähetetty pitkä viesti, jossa hän kävi läpi kaikki vikani, puutteeni ja epäonnistumiseni ja ilmoitti, että häpeää olla tyttäreni. Yritin keskustella ja viestitellä, mutta hän ei suostu olemaan missään yhteydessä kanssani. Nyt hänen välinsä ovat poikki toiseenkin veljistä.

Oman lapsen menettäminen on valtava suru, eikä sitä helpota se häpeä ja syyllisyys, mitä väistämättä tuntee. Pitkät tovit olen käynyt läpi elämääni, yrittänyt miettiä, mitä kaikkea olen tehnyt väärin ja mitä jättänyt tekemättä. Olen mielestäni ollut rakastava, huolehtiva ja kannustava äiti, mutta ei kai kukaan meistä onnistu olemaan täydellinen äiti. Sain tyttäreni hyvin nuorena, enkä varmasti ollut kypsä äitiyteen. Avioliitto oli vaikea ja päättyi lopulta eroon, kun mies onneksi jätti minut. Ei se siltä tietenkään sillä hetkellä tuntunut, mutta jälkikäteen olen oivaltanut olleeni narsistin kanssa naimisissa, ja ollut iloinen siitä, että se loppui. Nyt olen uusissa naimisissa ja vasta nyt ymmärrän, minkälainen on vastavuoroinen rakkaussuhde, jossa ei tarvitse koko aikaa lepytellä ja hyvitellä toista. Tyttäreni mielestä syy avioliiton epäonnistumiseen on tietenkin minun.

Tästä asiasta on hirveän vaikeaa puhua. Jos joku kysyy tyttäreni kuulumisia, mutisen jotain epämääräistä. En kehtaa kertoa, että tyttäreni ei pidä mitään yhteyttä. Ei sellaista voi sanoa ääneen. Onneksi olen pystynyt kertomaan asiasta lähisuvulleni. He, samoin kuin puolisoni ja poikani ovat olleet suurena tukena, eivätkä ymmärrä tyttäreni käytöstä. Toisaalta minua surettaa hänen puolestaan, hän ei ole yhteydessä enää kuin isäänsä ja nuorimpaan veljeensä. Eikö hän ymmärrä, miten paljon menettää?

Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia? Onko olemassa kelvottomien äitien tukiryhmää?

Consuelon tavoin minäkin toivoisin, että tosiaan olisi joku "kelvottomien äitien tukiryhmä", hyvät neuvot tässä todellakin tulisivat tarpeeseen, jos niitä on. Kohtalotovereita uskon olevan tässä maassa enemmänkin, mutta tällaisen asian kanssa on todella vaikea tulla esiin. Niin kipeää ja häpeällistä on epäonnistua äitinä.

Olemme olleet tyttären kanssa jopa yhdessä ammattiauttajien luona siinä toivossa, että pystyisimme kommunikoimaan keskenämme kuin aikuisten ihmisten kuuluukin. Siitä ei ole ollut mitään apua. Tytär on ladellut molemmissa istunnoissa pelkkiä syytöksiä lähtien mitä olen tehnyt hänen lapsuudessaan tai sanonut aina tähän päivään asti. Minun aikani on mennyt yrittäessäni kumota, selittää ja pyytää anteeksi näitä tekemisiäni ja sanomisiani. Vaikeaa se on siksikin, että kun en enää itse edes muista missä tilanteessa olen tullut jonkin irrallisen lauseen sanoneeksi. On todella ällistyttävää kuunnella kuinka tytär analysoi oman mielensä mukaan mitä olen hänen mielestään tarkoittanut jollain yksittäisellä sanomisella tai teollani. Kun lähes kaksi tuntia yrittää toimia omana kelvottomana "puolustusasianajananaan" ei jälkeenpäin enää pysty muuhun kuin itkemään yötä päivää. Ei siinä pysty mitään kanssakäymistä luomaan jos toinen syyttää ja toisen aika menee yrittäessä selittää. Miten pystyn välittämään viestin toiselle ihmiselle, omalle tyttärelleni, niin että hänkin käsittää mitä tarkoitan eikä käännä ja väännä siihen jotain muuta merkitystä ja usko tähän omaan tulkintaansa tiukemmin kuin pukki suuriin sarviinsa?

Olen myös näissä istunnoissa mennyt täysin itse virittämääni ansaan kun olen siellä kahden terapeutin läsnä ollessa uskaltanut suuttua tyttärelleni ja sanoa vihdoin suorat sanat. Siis ne sanat, joita en ole kahden kesken hänelle uskaltanut sanoa (vaikka hän itse onkin paukuttanut minulle kaiken mitä sylki on suuhunsa tuonut, koska hänellä mielestään on täysi oikeus tehdä niin). Kun 30-vuotias tuore äiti "herkässä" mielentilassa istuu purkamassa äitinsä aiheuttamia mielipahoja ammattiauttajien luona niin sehän on selvä osoitus: "Katsokaa, tuollainen raivoava hullu akka minun äitini on, eihän sen kanssa voi mitenkään tulla toimeen". Olen miettinyt, että jos itse olisin vastaavassa iässä ja tilanteessa tyttäreni tavoin syytänyt samanlaisia syytöksiä omalle äidilleni niin minut olisi varmaan kivitetty suvun ja perheystävien toimesta siihen paikkaan. En kaipaa vanhoja aikoja takaisin ja pelkästään hyvä, että nykyään ihmismieltä tunnetaan paremmin kuin muutama vuosikymmen sitten, mutta jonkinlainen sukupolvien välinen kunnioitus voisi olla edelleenkin paikallaan. Sitä voisivat ammattiauttajatkin näissä tilanteissa tuoda esille: jos ei äitiään äitinä arvosta niin edes ihmisenä. Siis oman kokemuksen perusteella en suosittele yhteisterapiaa.

Itse voi käydä juttelemassa ammattiauttajan kanssa, jotta saisi edes omat ajatuksensa järjestykseen. Tämä tilanne on sellainen, että ennemmin tai myöhemmin alkaa epäillä omaa järkeään. Vaikka siinä tolkkua ei olekaan ja vaikka tietää virheitä tehneensä ja yrittäneensä niitä hyvittää niin siltikin (ainakin itse olen näin kokenut) sitä yötä päivää kaivelee vikaa itsestään ja tekemisistään. Toisaalta olen ajatellut, että me jotka ollaan otettu tälläkin palstalla asia julkisesti esiin emme voi olla läpeemme pahoja ihmisiä. Jos olisimme oikein pahoja niin emmehän me sitten tässä itseämme kipeäksi surisi.

Itse olen valinnut sen linjan, että kerron rehellisesti missä meidän perheessä mennään jos joku kyselee. Olen ajatellut, että ehkä sillä tavoin voin leikata huhuilta siivet, järkevilläkin ihmisillä kun tuntuu olevan taipumus luoda asioista oma käsitys. Toivoisin, että osattaisiin myös kysellä perhejuhlista yms. yhteisistä tilaisuuksista poisjätetystä ihmisistä. Asioilla kun yleensä on kaksi puolta. Kuoliaaksi vaikeneminen on minusta uusi isku entisten lisäksi.

On niin tuttua tuo, mitä kerroit: toinen latelee syytöksiä, jotka ovat jotenkin kummallisen vääristyneitä. Tiedät, ettei se asia mennyt niin, mutta kun yrität selittää ja puolustautua, joudut vain ojasta allikkoon. Lopulta todellakin alkaa epäillä, onko itse sittenkin aiheuttanut kaiken kamalan ja pahan tässä maailmassa. Äidithän ovat niin helppoja syyllistettäviä. Viime sunnuntain Hesarin yleisönosastossa juuri joku "vanha ja väsynyt äiti" kirjoitti samasta.

Jos olisi joku vertaistukiryhmä syyllistetyille äideille, liittyisin heti. Kävin puhumassa papillekin, mutta vaikeaa tätä tuskaa on selittää, jo senkin takia, että itkemättä siitä ei voi kertoa. Hän kuitenkin rukoili puolestani. Löydän iloa elämääni poikieni ja puolisoni seurasta ja harrastuksistani, ja yritän alistua siihen, etten ehkä näe enää tytärtäni tässä elämässä, vaikka kuinka ikävöin häntä.

Kävin lukemassa mainitsemasi Hesarin jutun ja jotakin lohtua siitä sain minäkin. Pitäisi kai ajatella vaan näistä tyttäristä kirjoittajan tavoin, että "tehkööt omat tyhmyytensä, kun ovat maailman viisaimpia". Itse olen ollut ammattiauttajan luona. Hän on kehottanut jatkamaan omaa elämääni. Mitään muuta en niin mielelläni tekisikään kun se vaan olisi mahdollista. Ammattiauttajan mielestä tyttäreni on iästään ja perhetilanteestaan huolimatta jämähtänyt jonkinlaiselle "pikkutyttö"-tasolle asenteineen eikä mikään takaa pääseekö hän jumistaan irti joskus jos koskaan. Sen tiedon kanssa vain pitäisi opetella itse elämään.

On hyvä, että olet voinut purkaa tuskaasi papille vaikka vaikeaa se onkin. Tiedän sen itsestänikin, että vaikeaa on kertoa kun nielee itkua. Onneksi läheiset ystävät ymmärtävät tilanteen. Sinulla on onneksi muitakin lapsia, yritä jaksaa heidän takiaan. Mistä ikinä tietää jos tyttäresi jonakin päivänä vielä palaisi elämääsi. Koskaan ei kai pitäisi toivosta luopua.

Omalla kohdalla olen huomannut, että kaiken surun keskellä tunnen myös vihaa ja katkeruuttakin. Kun tietää itse yrittäneensä tehdä parhaansa lapsensa eteen ja taatusti olen pyytänyt anteeksi kaikkea sitä mistä tyttäreni minua keksinyt syyttää niin minussa kumpuaa myös jonkinlainen raivo siitä, että millä oikeudella aikuinen ihminen, tyttäreni, jolla on asiat taatusti paremmin, tekee tällaista henkistä pahaa toiselle ihmiselle?

Joku tässä viestiketjussa peräänkuulutti "kelvottomien äitien tukiryhmää". Millaisten matkojen päästä olisitte valmiita sellaiseen osallistumaan? Olen ohjannut 6-7 vuotta päätyökseni erilaisia tunne-, suhde- ja itsetuntemusryhmiä - nyt tosin olen tehnyt muutaman vuoden ajan ihan kaikkea muuta. Asun Keski-Suomessa.

"Kelvottomien äitien tukiryhmä" olisi hyvä ajatus. Itse uskon vakaasti, että meidän kaapista tulleiden kelvottomien äitien ohella on paljon "piilokelvottomia" äitejä, jotka kärsivät tilanteestaan aivan yksin. Itse kuulisin mielelläni toisten vastaavassa tilanteessa olevien/olleiden äitien kokemuksia. Pystyykö tällaisesta tilanteesta jatkamaan omaa elämäänsä millään tavoin? Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta, koska sielu on niin rikki kuin vain voi olla. Olen joillekin sanonut, että jos olisin saanut valita niin mieluummin olisin ottanut jonkun tappavan taudin enkä tätä tilannetta.

Tuo välimatka arveluttaa osallistumisen kannalta. Itse olen Etelä-Suomessa, mutta työttömyyden takia matkabudjetti on vähän niin ja näin. Miten olisi jonkinlainen "virtuaaliryhmä"? Ei kylläkään ole minkäänlaista käsitystä miten sellaisen voisi muodostaa, jos yleensä voisi. Mutta anyway, olen valmis liittymään, jos keksitään keino miten porukka saadaan kasaan.