Kirja ei riittäisi
Lähetetty: 25 Syys 2014, 23:52
Kun äidin itsemurhasta oli kulunut 20 vuotta, olin vihdoinkin hyväksynyt, että äiti oli tappanut itsensä.
Se oli jotenkin järkyttävää. Miten joku voi jättää 16, ja 14 vuotiaat tytöt yksin?
Itse olin 21 vuotias ja juuri muuttanut ulkomaille. Sieltä sitten lentämään takaisin, äidin hautajaisiin.
Koko suku oli shokissa, ja koko hautajaisten järjestely jäi harteilleni.
Näin siis narsistinen perheeni, tai sukuni lykkäsi taakan 21 vuotiaan tytön harteille.
Minut oli kasvatettu vastuuntunnolliseksi piiskan voimalla. Viisivuotiaana, jouduin ensimmäistä kertaa jäämään yksin kotiin vahtimaan siskoani, kun vanhemmat kavereineen lähti leffaan. Yksin. Minä ja mun 4-5 kk vanha siskoni. Ja sain selkäsaunan, koska olin vaihtanut sen kakkavaipan. En olis saanut. Joka päivä sain selkäsaunan, jos en ollut vienyt roskista, tai huuhdellut aamiasastioita(ja joskus en edes voinut, jos siskot meni kouluun myöhemmin), tai myöhästyin bussista, koska biologian opettaja piti mielenkiintoisella tunnilla pitempään. Mikä tahansa syy oli hyvä antamaan turpiin, joten minusta kasvatettiin kiltti taipuja. Kaikille ja kaikkeen myöntyvä. Kaikkeen. Siis ihan kaikkeen.
Kun sitten 14 vuotiaana kapinoin sitä vastaan ja lähdin sosiaaliviranomaisten avustamana, luojan kiitos, sain uuden elämän ja mahdollisuuden.
Siinä sitten 21 vuotiaana jouduin hoitamaan äitini hautajaisia. Suku, joka asui Suomessa, ei laittanut tikkua ristiin.
Kun äiti kuoli, sain kamalia korkeanpaikan kamoja, ja lentopelkoja. Ne oli niin vahvoja, että jos menin jonnekkin, ja minähän menin, enkä antanut moisen pelon pysäyttää, kärsin viikkojen pituisista päänsäryistä, ennen matkaa. Äidin kuoleman jälkeen keskimmäinen sisar oli ottanut äidin piruilevan roolin. Jos nauroin jollain tietyllä tavalla, niin sen piti sanoa että näytän ihan cp vammaselta, tai että joku mun puhetapa ärsytti. Mitä vaan jotta sai mut tuntemaan itseni huonoksi. Mistään en oikeastaan voinut iloita, koska sen piti heti asia "madaltaa" ja mä olen ollut aikamoinen Hannu Hanhi. Voitin pelatessa kasinolla, arvoissa auton, arpajaisten pääpalkintoja, matkoja ym suurta ja pientä. En mitään hirveän isoja, mutta sellasia pieniä iloitsemisen arvosia. Mutta en voinut jakaa kenenkään kanssa.
Mä olin sillon jo naimisissa. Mun mies inhos mun siskoa, ja mun sisko mun miestä. Molemmat mustasukkaisia toisistaan. Jotain jota en ole koskaan voinut ymmärtää. Ihan kun mun rakkaus yhdelle olisi toiselta pois. Ne on kaksi niin erilaista rakkautta ja huomionosoitusta.
Keskimmäinen sisko mustasukkasuuksissaan sekoitti myös mun ja nuorimman siskon välit. Me kutsuttiin sitä käenpoikakseksi jo ihan lapsesta. Se oli sellanen... Se puski muiden linnut pesästä pois. Sillä oli sellanen tapa, en tiedä onko tää kaikille narsisteille tyypillistä, sanoa: " sekin sanoo noin ja näin" aivan kuin saadakseen vahvistusta omille sanoilleen. Eli kun tällä nuorimmalla oli huonosti toimiva suhde, ja ilmeisesti "narsistinen" mies, mun sisko yritti saada suhteen loppumaan kertomalla että minäkin olisin ollut asiasta sitä mieltä. Jotain jota en olisi koskaan tehnyt, koska mulla ei ole tapanani puuttua toisten ihmisten yksityisasioihin. Varsinkaan jos mun mielipidettä ei suoraan kyseiset ihmiset kysy.
En siis anna toisen käden neuvoja. Ja mun nimeä on turha kenenkään käyttää. Tällä tavalla se siis sai mun toisen, tän 7 vuotta nuoremman siskon mua vastaan. Tai, enemmänkin välinpitämättömäksi meitä kohtaan.
Tällä välin multa jäi tietenkin täysin huomaamatta, narsistinen mies, jonka olin nainut, ja se suunta, mihin avioliitto meni. Eli siihen mihin mies sen veti. Omahyväseen suuntaan. Omaan uraan. Ei mitään väliä mitä halusin, kunhan hänen työ ja ura vaan tuli ensin.
Olin 22-23 vuotias nuri tyttö, joka vietti illat ja viikonloput kotona kattomassa telkkaria, koska miestä ei huvittanut lähteä mihinkään. Mun miehellä oli paljon työmatkoja, eikä se ottanut mua mihinkään mukaan. Joten olin suurimman osan yksin.
Kävin taidekoulua, koska olin suhteellisen lahjakas, mutta ensimmäinen kolaus tuli, kun olin tehnyt omasta mielestäni hienoja töitä, ja halusin ripustaa ne seinälle, ja mies totesi että hän ei mun töitä ripusta kotinsa seinälle. Siihen loppu mun piirrustukset. Mun, jolla on aina ollut koulussa 10 kuvaamataidossa. Laitoin kaikki työt pahveihin, ja pakkasin ne ullakolle.
Tällä välillä on tapahtunut yhtä sun toista jota nyt en jää tähän kertomaan, mutta kahden lapsen ja toiseen maahan muuton jälkeen vuonna 2004 mun lapset kaivo ne taulut ullakolta, ja yks paikallinen arkkitehti näki ne ja totes niiden olevan todella taiteellisia, ja kysy kuka taiteilija ne oli tehnyt... Olin otettu. Mutta samalla raivoissani. Samperin idiootti. Minä siis. Että olin uskonut jotain täysin taitamatonta ihmistä ja sen arvostelukykyä. Ja antanut nollata itseni.
Riidat sisareni kanssa paheni, kun 2005 hän sai vammasen lapsen. Eihän hänelle niin pitänyt käydä. Ja seuraavina vuosina toinen sisko sekä tämä saivat lisää lapsia eikä kukaan heistä ollut terve. Minulla oli kaksi tervettä lasta. Eihän sen nyt niin ollut pitänyt mennä.
Mutta eipä heilläkään kaikki ihan putkeen mennyt. Riitelivät keskenään millon mistäkin. Kun vuonna 2009 talvella mun ja tän keskimmäisen siskon piti treffata Lontoossa, ja hänen viedä pieni lahja toiselle siskolle, tuli siitä niin suuri meteli, että jotain vaan tapahtu mun aivosoluissa: Mun oli pakko päästä pois tästä "äidin hirmuvallasta" jota mun sisko edelleenkin ylläpiti.
Kerroin suoraan että en tule Lontooseen jos tilanne on tämä, koska teen sen hyvää hyvyyttäni, ja että samalla rahalla saan kaikkea kivaa monelle muulle. Että valitsee. Joko vie sen lahjan siskolle, tai viettää viikonlopun yksin Lontoossa.
Ja siihen loppui lentopelko, ja korkeanpaikan kammo. Kertaheitolla. Se oli uskomaton lento. Lensin Lontooseen, enkä pelännyt. Katsoin ikkunasta, kun kone nousi, ja katsoin ikkunasta kun laskeuduttiin. Aikaisemmin olisin pyörtynyt. Kesällä 2010 mun siskon piti kostaa se Lontoo-temppu. Ja meille tuli paha riita, ja sen jälkeen kaikki kanssakäyminen koko sukuun loppui, yhtä tätiä, ja yhtä serkkua lukuunottamatta.
Tosin vuonna 2008 oli alkanut pojan paha murrosikä. Poika oli heti syntymästä osoittanut outoja oireita. Niitä pidettiin hyperaktiivisena oireryhmänä. Hän ei nimittäin kyennyt imemään rintaa kuin muutaman minuutin ja joka 10 minuutin välein. Joka teki minusta maitotehtaan. Koko päiväksi. En päässyt vessaan, suihkuun, syömään, ulos. Mihinkään, ilman jonkun läsnäoloa, kunnes 7 viikon jälkeen lopetin rintaruokinnan. Yöt poika nukku heti hyvin.
Nelivuotiaana, poika ei halunnut osallistua mihinkään ryhmätoimintaan, vaan halusi tehdä omiaan.
Koulu oli vaikeaa, ja jouduttiin lapsineuropsykiatrian puheille, ja terapiaan, kunnes täytti 12, jolloin nämä terapiat lopetetaan. 14 vuotiaana pojan murrosikä oli pahimmillaan ja alkoi agressiot, huoneen hajottaminen, huumekokeilut, ym. Eikä isä ollut kovinkaan kiinnostunut. Totesi että nää on normaaleja nuorten juttuja ja menee kasvun kanssa ohitse. Eli kaikki jäi mun harteille.
Kuten oli jäänyt kaikki muukin. Anopin sairaudet, anopin kodinhoito, oma koti, lapset, ja heidän koulut ym. Mies periaatteessa vietti hotellielämää. Tuli kotiin vaihtamaan vaatteet, nukkumaan ja syömään.
En kelvannut koskaan liikematkoille, eli lopulta mulle tuli tunne että olin pelkkä kotiapulainen. Ei hellyydenosoituksia. Unohti syntymäpäivät, ja hääpäivää, joululahjaksi saatto ostaa kylpyvaahtoa, ja lomat vietti puhelimessa.
Kun on viettänyt 15 vuotta katsellen irvistävää ilmettä, joka kerta kun miehen pitää vastata puhelimeen, sen sijaan että ystävällisesti kysyisi, "anteeksi, häiritseekö jos otan kiireisen puhelun vastaan?" ei tökkäys olkapäähän illalla houkuttele seksiin. Ja sitten hän vielä ihmettelee sitä.
Nyt kesällä, hän sen sitten sanoikin suoraan, että olen niin tylsä. Siksi en kelpaa mukaan matkoille.
Totta. Eipä meillä pesuaineita parempia puheenaiheita ole ollutkaan.
Mun mies ei pidä oopperoista tai baleteista, joissa minä käyn kavereiden kanssa.
Mun mies ei vie mua teatteriin tai elokuviin, joissa käyn kavereiden kanssa
Mun mies ei vie mua matkoille, joilla käyn kavereiden kanssa.
Eli eipä meille paljoa puheenaiheita jää. Ei voida puhua Mozartista, tai Van Goghosta, ei Kauppamiehen Kuolemasta, saati Joutsenlammesta. Ei. Eikä siitä oliko espanjalaisten rappusten suihkulähteelle vettä. Ei. Ei voida.
Sen lisäksi sain kuulla että kaikki mitä olin viimeisen 27 avioliittovuoden aikana tehnyt, eli kalustanut 4 kotia, joissa olaan asuttu, hoitanut hänen äitiään, myös ihan viimepäivilleen, alokoholismista masennukseen, mainitsematta kaikkea muuta, koska kirja ei todellakaan riittäisi, olin tehnyt sen pelkästä VIHASTA.
PELKÄSTÄ VIHASTA valvonut 6 vuotta jotta mies olisi saanut luoda uraa, ja opiskella 3 yliopistotutkinnon pelkästään oman kunnianhimonsa vuoksi (minulla on vielä omat opinnot kesken) ja lapset saaneet yliopplastutkintonsa.
Mutta se keskustelu avasi mun silmät, ja sydämen. Otti pois sen kamalan painavan kiven jota olin kantanut kaikki nää vuodet tuntien syyllisyyttä joka ikisestä asiasta, luullen että vika oli minun. Tai olihan se. Olin valinnut väärin. Koko ikäni.
Mitä mä luulen oppineeni tästä, on se että että mä voin opetella muuttamaan kärpäsnauhan tuoksun. Se minkä hajunen se ennen oli, sitä vaan pitää ruveta inhoamaan, niin ei houkuttele niitä kärpäsiä enään. Nyt alkaa yhtäkkiä huomaamaan, miten ystäväpiirissäkin oli enemmän narsististen ystävien ympäröimänä, kuin normaalien hellien ja lämpöisten. Ja niidenkin joukossa niitä jotka halveksivat narsisteja. Ne ei itse näe olevansa itse niitä narsisteja. Jopa minä olen. 30% testien mukaan.
Narsismi on synnynnäistä ja perinnöllistä. Ei sille voi mitään. Kun se on siellä suvussa, se periytyy, ja siitä ei kait pääse muuten eroon, kuin omaamalla sen kilven jolla sitä vatsaan suojautuu.
Tai, sen sadetakin... Antaa kaiken kuran vaan valua pois.... Narsisti vaan ei luovuta ennenkuin on saanut voiton.
Tai ainakin uskonut voittavansa.
Oletteko te huomanneet seuraavaa?
1) narsisteilla ei ole läheisiä ystäviä, tai jos on, hän ei ole se joka ensimmäisenä ottaa heihin yhteyttä
2) narsisti nukkuu yönsä todella hyvin
3) narsisti pystyy keskittymään todella hyvin vain muutamaan asiaan
4) narsisti on olevinaan positiivinen, mutta monesti kieltäytyy kaikista itseään kehittävistä ohjelmista, sillä pitää itseään niiden yläpuolella tai ei tarvitse niitä, ei halua kuluttaa energiaa siihen tms. Eli palaa nr 3) pystyy keskittymään vain muutamaan olennaiseen.
5) ei tunnista narsismia itsessään.
Se oli jotenkin järkyttävää. Miten joku voi jättää 16, ja 14 vuotiaat tytöt yksin?
Itse olin 21 vuotias ja juuri muuttanut ulkomaille. Sieltä sitten lentämään takaisin, äidin hautajaisiin.
Koko suku oli shokissa, ja koko hautajaisten järjestely jäi harteilleni.
Näin siis narsistinen perheeni, tai sukuni lykkäsi taakan 21 vuotiaan tytön harteille.
Minut oli kasvatettu vastuuntunnolliseksi piiskan voimalla. Viisivuotiaana, jouduin ensimmäistä kertaa jäämään yksin kotiin vahtimaan siskoani, kun vanhemmat kavereineen lähti leffaan. Yksin. Minä ja mun 4-5 kk vanha siskoni. Ja sain selkäsaunan, koska olin vaihtanut sen kakkavaipan. En olis saanut. Joka päivä sain selkäsaunan, jos en ollut vienyt roskista, tai huuhdellut aamiasastioita(ja joskus en edes voinut, jos siskot meni kouluun myöhemmin), tai myöhästyin bussista, koska biologian opettaja piti mielenkiintoisella tunnilla pitempään. Mikä tahansa syy oli hyvä antamaan turpiin, joten minusta kasvatettiin kiltti taipuja. Kaikille ja kaikkeen myöntyvä. Kaikkeen. Siis ihan kaikkeen.
Kun sitten 14 vuotiaana kapinoin sitä vastaan ja lähdin sosiaaliviranomaisten avustamana, luojan kiitos, sain uuden elämän ja mahdollisuuden.
Siinä sitten 21 vuotiaana jouduin hoitamaan äitini hautajaisia. Suku, joka asui Suomessa, ei laittanut tikkua ristiin.
Kun äiti kuoli, sain kamalia korkeanpaikan kamoja, ja lentopelkoja. Ne oli niin vahvoja, että jos menin jonnekkin, ja minähän menin, enkä antanut moisen pelon pysäyttää, kärsin viikkojen pituisista päänsäryistä, ennen matkaa. Äidin kuoleman jälkeen keskimmäinen sisar oli ottanut äidin piruilevan roolin. Jos nauroin jollain tietyllä tavalla, niin sen piti sanoa että näytän ihan cp vammaselta, tai että joku mun puhetapa ärsytti. Mitä vaan jotta sai mut tuntemaan itseni huonoksi. Mistään en oikeastaan voinut iloita, koska sen piti heti asia "madaltaa" ja mä olen ollut aikamoinen Hannu Hanhi. Voitin pelatessa kasinolla, arvoissa auton, arpajaisten pääpalkintoja, matkoja ym suurta ja pientä. En mitään hirveän isoja, mutta sellasia pieniä iloitsemisen arvosia. Mutta en voinut jakaa kenenkään kanssa.
Mä olin sillon jo naimisissa. Mun mies inhos mun siskoa, ja mun sisko mun miestä. Molemmat mustasukkaisia toisistaan. Jotain jota en ole koskaan voinut ymmärtää. Ihan kun mun rakkaus yhdelle olisi toiselta pois. Ne on kaksi niin erilaista rakkautta ja huomionosoitusta.
Keskimmäinen sisko mustasukkasuuksissaan sekoitti myös mun ja nuorimman siskon välit. Me kutsuttiin sitä käenpoikakseksi jo ihan lapsesta. Se oli sellanen... Se puski muiden linnut pesästä pois. Sillä oli sellanen tapa, en tiedä onko tää kaikille narsisteille tyypillistä, sanoa: " sekin sanoo noin ja näin" aivan kuin saadakseen vahvistusta omille sanoilleen. Eli kun tällä nuorimmalla oli huonosti toimiva suhde, ja ilmeisesti "narsistinen" mies, mun sisko yritti saada suhteen loppumaan kertomalla että minäkin olisin ollut asiasta sitä mieltä. Jotain jota en olisi koskaan tehnyt, koska mulla ei ole tapanani puuttua toisten ihmisten yksityisasioihin. Varsinkaan jos mun mielipidettä ei suoraan kyseiset ihmiset kysy.
En siis anna toisen käden neuvoja. Ja mun nimeä on turha kenenkään käyttää. Tällä tavalla se siis sai mun toisen, tän 7 vuotta nuoremman siskon mua vastaan. Tai, enemmänkin välinpitämättömäksi meitä kohtaan.
Tällä välin multa jäi tietenkin täysin huomaamatta, narsistinen mies, jonka olin nainut, ja se suunta, mihin avioliitto meni. Eli siihen mihin mies sen veti. Omahyväseen suuntaan. Omaan uraan. Ei mitään väliä mitä halusin, kunhan hänen työ ja ura vaan tuli ensin.
Olin 22-23 vuotias nuri tyttö, joka vietti illat ja viikonloput kotona kattomassa telkkaria, koska miestä ei huvittanut lähteä mihinkään. Mun miehellä oli paljon työmatkoja, eikä se ottanut mua mihinkään mukaan. Joten olin suurimman osan yksin.
Kävin taidekoulua, koska olin suhteellisen lahjakas, mutta ensimmäinen kolaus tuli, kun olin tehnyt omasta mielestäni hienoja töitä, ja halusin ripustaa ne seinälle, ja mies totesi että hän ei mun töitä ripusta kotinsa seinälle. Siihen loppu mun piirrustukset. Mun, jolla on aina ollut koulussa 10 kuvaamataidossa. Laitoin kaikki työt pahveihin, ja pakkasin ne ullakolle.
Tällä välillä on tapahtunut yhtä sun toista jota nyt en jää tähän kertomaan, mutta kahden lapsen ja toiseen maahan muuton jälkeen vuonna 2004 mun lapset kaivo ne taulut ullakolta, ja yks paikallinen arkkitehti näki ne ja totes niiden olevan todella taiteellisia, ja kysy kuka taiteilija ne oli tehnyt... Olin otettu. Mutta samalla raivoissani. Samperin idiootti. Minä siis. Että olin uskonut jotain täysin taitamatonta ihmistä ja sen arvostelukykyä. Ja antanut nollata itseni.
Riidat sisareni kanssa paheni, kun 2005 hän sai vammasen lapsen. Eihän hänelle niin pitänyt käydä. Ja seuraavina vuosina toinen sisko sekä tämä saivat lisää lapsia eikä kukaan heistä ollut terve. Minulla oli kaksi tervettä lasta. Eihän sen nyt niin ollut pitänyt mennä.
Mutta eipä heilläkään kaikki ihan putkeen mennyt. Riitelivät keskenään millon mistäkin. Kun vuonna 2009 talvella mun ja tän keskimmäisen siskon piti treffata Lontoossa, ja hänen viedä pieni lahja toiselle siskolle, tuli siitä niin suuri meteli, että jotain vaan tapahtu mun aivosoluissa: Mun oli pakko päästä pois tästä "äidin hirmuvallasta" jota mun sisko edelleenkin ylläpiti.
Kerroin suoraan että en tule Lontooseen jos tilanne on tämä, koska teen sen hyvää hyvyyttäni, ja että samalla rahalla saan kaikkea kivaa monelle muulle. Että valitsee. Joko vie sen lahjan siskolle, tai viettää viikonlopun yksin Lontoossa.
Ja siihen loppui lentopelko, ja korkeanpaikan kammo. Kertaheitolla. Se oli uskomaton lento. Lensin Lontooseen, enkä pelännyt. Katsoin ikkunasta, kun kone nousi, ja katsoin ikkunasta kun laskeuduttiin. Aikaisemmin olisin pyörtynyt. Kesällä 2010 mun siskon piti kostaa se Lontoo-temppu. Ja meille tuli paha riita, ja sen jälkeen kaikki kanssakäyminen koko sukuun loppui, yhtä tätiä, ja yhtä serkkua lukuunottamatta.
Tosin vuonna 2008 oli alkanut pojan paha murrosikä. Poika oli heti syntymästä osoittanut outoja oireita. Niitä pidettiin hyperaktiivisena oireryhmänä. Hän ei nimittäin kyennyt imemään rintaa kuin muutaman minuutin ja joka 10 minuutin välein. Joka teki minusta maitotehtaan. Koko päiväksi. En päässyt vessaan, suihkuun, syömään, ulos. Mihinkään, ilman jonkun läsnäoloa, kunnes 7 viikon jälkeen lopetin rintaruokinnan. Yöt poika nukku heti hyvin.
Nelivuotiaana, poika ei halunnut osallistua mihinkään ryhmätoimintaan, vaan halusi tehdä omiaan.
Koulu oli vaikeaa, ja jouduttiin lapsineuropsykiatrian puheille, ja terapiaan, kunnes täytti 12, jolloin nämä terapiat lopetetaan. 14 vuotiaana pojan murrosikä oli pahimmillaan ja alkoi agressiot, huoneen hajottaminen, huumekokeilut, ym. Eikä isä ollut kovinkaan kiinnostunut. Totesi että nää on normaaleja nuorten juttuja ja menee kasvun kanssa ohitse. Eli kaikki jäi mun harteille.
Kuten oli jäänyt kaikki muukin. Anopin sairaudet, anopin kodinhoito, oma koti, lapset, ja heidän koulut ym. Mies periaatteessa vietti hotellielämää. Tuli kotiin vaihtamaan vaatteet, nukkumaan ja syömään.
En kelvannut koskaan liikematkoille, eli lopulta mulle tuli tunne että olin pelkkä kotiapulainen. Ei hellyydenosoituksia. Unohti syntymäpäivät, ja hääpäivää, joululahjaksi saatto ostaa kylpyvaahtoa, ja lomat vietti puhelimessa.
Kun on viettänyt 15 vuotta katsellen irvistävää ilmettä, joka kerta kun miehen pitää vastata puhelimeen, sen sijaan että ystävällisesti kysyisi, "anteeksi, häiritseekö jos otan kiireisen puhelun vastaan?" ei tökkäys olkapäähän illalla houkuttele seksiin. Ja sitten hän vielä ihmettelee sitä.
Nyt kesällä, hän sen sitten sanoikin suoraan, että olen niin tylsä. Siksi en kelpaa mukaan matkoille.
Totta. Eipä meillä pesuaineita parempia puheenaiheita ole ollutkaan.
Mun mies ei pidä oopperoista tai baleteista, joissa minä käyn kavereiden kanssa.
Mun mies ei vie mua teatteriin tai elokuviin, joissa käyn kavereiden kanssa
Mun mies ei vie mua matkoille, joilla käyn kavereiden kanssa.
Eli eipä meille paljoa puheenaiheita jää. Ei voida puhua Mozartista, tai Van Goghosta, ei Kauppamiehen Kuolemasta, saati Joutsenlammesta. Ei. Eikä siitä oliko espanjalaisten rappusten suihkulähteelle vettä. Ei. Ei voida.
Sen lisäksi sain kuulla että kaikki mitä olin viimeisen 27 avioliittovuoden aikana tehnyt, eli kalustanut 4 kotia, joissa olaan asuttu, hoitanut hänen äitiään, myös ihan viimepäivilleen, alokoholismista masennukseen, mainitsematta kaikkea muuta, koska kirja ei todellakaan riittäisi, olin tehnyt sen pelkästä VIHASTA.
PELKÄSTÄ VIHASTA valvonut 6 vuotta jotta mies olisi saanut luoda uraa, ja opiskella 3 yliopistotutkinnon pelkästään oman kunnianhimonsa vuoksi (minulla on vielä omat opinnot kesken) ja lapset saaneet yliopplastutkintonsa.
Mutta se keskustelu avasi mun silmät, ja sydämen. Otti pois sen kamalan painavan kiven jota olin kantanut kaikki nää vuodet tuntien syyllisyyttä joka ikisestä asiasta, luullen että vika oli minun. Tai olihan se. Olin valinnut väärin. Koko ikäni.
Mitä mä luulen oppineeni tästä, on se että että mä voin opetella muuttamaan kärpäsnauhan tuoksun. Se minkä hajunen se ennen oli, sitä vaan pitää ruveta inhoamaan, niin ei houkuttele niitä kärpäsiä enään. Nyt alkaa yhtäkkiä huomaamaan, miten ystäväpiirissäkin oli enemmän narsististen ystävien ympäröimänä, kuin normaalien hellien ja lämpöisten. Ja niidenkin joukossa niitä jotka halveksivat narsisteja. Ne ei itse näe olevansa itse niitä narsisteja. Jopa minä olen. 30% testien mukaan.
Narsismi on synnynnäistä ja perinnöllistä. Ei sille voi mitään. Kun se on siellä suvussa, se periytyy, ja siitä ei kait pääse muuten eroon, kuin omaamalla sen kilven jolla sitä vatsaan suojautuu.
Tai, sen sadetakin... Antaa kaiken kuran vaan valua pois.... Narsisti vaan ei luovuta ennenkuin on saanut voiton.
Tai ainakin uskonut voittavansa.
Oletteko te huomanneet seuraavaa?
1) narsisteilla ei ole läheisiä ystäviä, tai jos on, hän ei ole se joka ensimmäisenä ottaa heihin yhteyttä
2) narsisti nukkuu yönsä todella hyvin
3) narsisti pystyy keskittymään todella hyvin vain muutamaan asiaan
4) narsisti on olevinaan positiivinen, mutta monesti kieltäytyy kaikista itseään kehittävistä ohjelmista, sillä pitää itseään niiden yläpuolella tai ei tarvitse niitä, ei halua kuluttaa energiaa siihen tms. Eli palaa nr 3) pystyy keskittymään vain muutamaan olennaiseen.
5) ei tunnista narsismia itsessään.