KESKUSTELUFOORUMI

Kerron minäkin tarinani. Olen lapsena ollut ns. näkymätön lapsi. Vanhemmilleni on annettu omia ongelmia ehkä tarpeeksi, ja jäin vaille huomiota. Aloin viihtymään yksin ja koskapa melko pian huomasin, että kaikki omat kivat jutut, joista olin kiinnostunut, olivat muiden mielestä tyhmiä hullutuksia jotka mitätöitiin ja niitä vähäteltiin, sulkeuduin omaan maailmaani. Mutta tulin haavoittuvaiseksi koska minulla ei ollut tukijoukkoja jotka olisivat puolustaneet tai varoittaneet minua pedoista. Aloin pikkuhiljaa muuttua otolliseksi uhriksi kaikin puolin; eristäytynyt, rakkautta kaipaava, tyhmäksi itsensä tunteva ja huonosti muutenkin itsensä hahmottava ihminen, joka olin pitkälle aikuisuuteen asti. Narsistit näkivät tietysti kaukaa leiman otsassani: Ota minut. Vasta sitten, kun oloni alkoi olla niin kamala, että tunsin kuolevani tukehtumalla tai sairastuvani vakavasti, aloin etsiä pakokeinoa. Minulla oli lapsia, joiden takia jaksoin yrittää. Pyysin eräänä hirveänä aamuna apua Jeesukselta, ihan ääneen - ja apu tuli. En jaksa hehkuttaa uskoon tulemisesta sillä jokainen on siitä kiinnostunut tai ei. Sanon vaan sen, että kaltaiseni yhteiskunnan luopio ja hylkiö, joka on omassa tuskassaan tehnyt pahaa, sai avun sitä pyytäessään, niin saat Sinäkin, jos sitä vaan pyydät sydämestäsi. Yritä löytää se pieni lapsi sisältäsi, joka varmasti sitä haluaa. Työpaikoilla olen imenyt itseeni näitä musertavia energioita aina. Olen perääntynyt ja lähtenyt. Tehnyt niin kuin narsisti on halunnutkin. Kukapa tällaista hullua ihmistä uskoisi? Narsistit ovat uskottavia, ja usein valheet ovat vielä niin paljon raflaavamman kuuloisia versioita, kuin totuus. Ja taas saa narsisti uuden sulan hattuun ja lisää ihailijoita. Siinä samalla totta puhuva saa uuden viillon siihen naurettavan reppanan viittaansa, joka jo roikkuu lapsellisesti milloin milläkin olalla, tai viistää maata. Liepeen päälle on vielä hauskaa astua, silloin kuin kukaan ei näe, ja sitten voi ojentaa jalosti kätensä muiden aikana ja se katse.. silmät pilkkaa samalla kun suu hymyilee mitä leveimmin. Oma toipumisprosessi on vasta alkamassa. Samalla pelkään jo uutta paskiaista, mistä suunnasta mahtaa luikerrella. Olen haavoittuva ja altis niin kauan, kun saan itseni paikattua. Onneksi on olemassa ammatti-ihmisiä, jotka auttavat. Ystävyydestä en tiedä mitään, enkä rakkaudesta. Paitsi hyvin paljon siitä, mitä se EI ole. Se ei ole sanoja, vaan tekoja. Ennen kaikkea muuta kuin sellaista tunnetta, että sinua vihataan omassa kodissasi ja kukaan ei voisi uskoa sitä kuuna päivänä. Totuuden kertoja on helppo leimata hulluksi ja tasapainottomaksi, koska hän on yksin.