Olenko minä Julma vai joku muu?
Lähetetty: 20 Loka 2014, 11:48
Nykyinen puoliso tuntuu olevan narsisti 
tai noh, en enää tiiä kumpi tässä on narsiti, minä vai hän? Itse en ole mustasukkainen, kyttääjä, kontrolloiva, vaativa, jne... En koe voivani omistaa muita ja luotan ihmisiin. Puoliso taasen tuntuu olevan noita edellänmainittuja. Jos edes puhelimesta kelloa katson hänen nähden niin jo tulee uteluja että kenenkäs kanssa nyt yhteyttä pidän. En koe itse tarvetta puuttua hänen tekemisiinsä. Joskus tekisi mielli mutta sekin siksi että kyttäisin vain takaisin kun minua kytätään.
Nyt hänelle on selvinnyt vuoden takaiset hölmöilyni. Olin vanhan naispuolisen ystänäni kanssa facebookissa jutustellut parisuhteestani ja, aika outoa kyllä, vaan oikeastaan haukkunu puolisoani ja en tuonut julki mitä itsesäni olisi vikana. Kaikki tuntui olevan hänen vikaa. Ei pelkästään se että olin jutellut vaan myös puolisoni mielestä ystäväni on vanha panoni, huora, lehmä jne. vaikka en ole ikinä sänkyyn päätynyt henkilön kanssa. En saisi olla missään tekemisissä sen kanssa, saati kenenkään muunkaan naisen kanssa. Eräässä työpaikan saunaillassa join itseltäni muistin ja olin pettänyt puolisoani. Sain itsekkin vahvistuksen asialle vastikään. Tiedän että tein väärin mutta en tiedä miksi minusta on näin tunteeton tullut ettei enään hetkauta. Ymmärrän että hän saa olla vihainen mutta mielikuvilla makustelu ja asiasta puhuminen on enemmänkin sairasta kuin tervettä asioista puhumista. En ole ylpeä teoistani. Tosin en huomaa eroa että puhutaanko noista vai kaverilla käymisestä, samaan sävyyn menee keskustelut.
Olen 2,5 vuotta seurustellut naiseni kanssa. Ensimmäinen 0,5 vuotta oli kuin unelmaa. Kun virallistimme suhteemme alkoi ongelmat. En enää muista mitä kaikkea alkoi kuulua mutta jotain oli miun tekemisissä aina vialla. Olin paniikissa. Koetin muuttua kun jokin oli minussa vikana etten vaan menettäisi häntä. Rupesin voimaan pahoin kun en ollut ikinä tarpeeksi hyvä tai osannut ola hänelle mieliksi omana itsenäni. Masennuinkin ja siihen liittyi monta muuttujaa edeltäneeltä vuodelta, ero, raha, kolari jne. Masennus ei ollut mitään hänen masennuksiin verrattuna. Kun itkin niin ei miehet kuulemma itke, se on noloa. Oli erektiohäiriöitä niin kuulen niistä veläkin riitojen keskellä vittuilua. En uskalla sanoa tai tehdä mitään vaikka ei minua ole missään "kiellettykkään".. Nyt olen vuoden ainakin antanut samalla mitalla takasin ja käännä hänen syyksi asoita ja kuulen vaan että miten minä voin olla noin itsekäs ettävika on vain hänessä. En itse ole aloittanut tietääkseni kertaakaan turhasta sanomista ja harvoin vaikka olisi ollut ehkä aihettakin. En tykkää jäkättää ja tappelua inhoan, suorastaan pelkään. En tiedä miksi...
En kuulemma ajattele kuin itseäni, vain omat menot ovat minulla etusijalla. Vain mikä minusta on kivaa niin sitä mietin. En kuulemma puhu muodossa ME vaan MINÄ. Puhun vain itsestäni enkä kysy hänen kuulumisa jne. Noh, En koe omistavani häntä joten hän voi suunnitella myös omia menoja, en ole kertaakaan estänyt häntä menemästä tai suunnittelemasta omia menoja. Olen sen myös hänelle sanonut. En kuulemma suunnittele mitään yhteistä tekemistä. Itsessäni on vikana että jos tarpeksi monta kertaa saan saman vastauksen niin en enää ees ehota. Tai sitten jos perustellaan niin hyvin että miksi minun idea on huono nii eipä tule heti mieleen että "Kysympä hittolainen huomenna uudestaan"... Kun jotain ehdotan on puolison päästävä jollain tavalla puuttumaan suunnitelmaan, se on sitä yhdessä suunnittelemista. Ihmettelen että minulla ei kyllä varaa puuttua hänen suunnitelmiin. Kesällä oli yksi meno jonne kysyin häntä mukaan ja vastaanotto idealle oli tyly. Jotenkin oli muutettava ideaa että hän lähtisi mukaan. Tuumasin että ei ole pakko lähteä niin se ei kuulemma kuulu vaihtoehtoihin vaan koska en tullut hänen ehdotuksiaan vastaan niin en halunnut häntä mukaan. Ja noin minun olisi pitänyt asia paikan päällä kertoa muille että miksi hän ei päässyt tulemaan. Ja kun sitten kerroin muille että hän ei valitettavasti päässyt tulemaan niin olinkin puolisoni mielestä valehellut ja pönkittänyt sillä omaa itsetuntoa...
Nyt meille on tulossa vauva. Olen kuulemma hylännyt hänet ja minussa ei ole miestä selvittää omia hölmöilyjä. En ole käynyt hänen luonaan kahteen kuukauteen kuin 6? kertaa vaikka hän on raskaana ja välimatkaa 2km. Olen henkisesti aivan loppu. En saa siivottua, syötyä, käytyä kaupassa satti missään paitsi töissä. Olen ruvennut välttelemään häntä olemalla töissä mahollisimman myöhään. Koen olevani paha kun en käy hänen luonaan ja hän muistaa asiasta mainita kuinka paska olen joka suhteessa. En tee mitään okein. Hänen teoilleen löytyy perustelut vaikka millaiset. Hän ei kuulemma uhkaile vaan puhuu tosiasioista. JOs hän sanoo että kertoo lapselle isästä vaikka mitä kauheuksia ja että isä hylkäsi lapsensa jo raskausvaihessa niin se on tosiasioista puhumista. Ei minusta isää tule tällä menolla. Lapsi on hänen koska se hänessä kasvaa. Näin saan kuulla.
Olen aina ollut huono puhumaan vakavista aiheista, menen lukkoon ja olen hiljaa, helpompi ottaa asiat pilke silmäkulmasssa ja löytää jotai hassua aheesta kuin aiheesta. Itselleni helpompaa. Mutta eihän niin kuulemma aikuinen ihminen voi tehä, ei ole normaalia, olen lapsellinen. Puolisoni muistaa kyllä mainita mikä on normaalia ja mikä lapsellista. Hänhän on mukamas aikuisuuden perikuva. Itselläni on Erittäin hyvät välit vanhempiini ja sisaruksiini ja sitä ei puoliso ymmärrä. En ole saanut napanuoraa kuulemma poikki. Asun veljeni kanssa ja se ei ole hyvä kuulemma. En ota vastuuta mistään ku en asu omillani jne. Mutta kun en ymmärrä että puoliso itse pyytää apua ja keskusteluapua vanhemmiltaan. Lainaa autoa jne mut itse en saisi osallistua kotipaikan pihatalkoisiin kun mitäpä se aikuiselle kuuluu kun enhän siellä enää asu. Ei tämän ikäinen tee sitä ja tätä, luulis ton ikäisen jo osaavan sitä ja tätä.
Arkisista asioista saa kädenväännön aikaisiksi alta aika yksikön. Milloin pukeudun väärin, auto on ruma, en huolehdi itsestäni en ajatttele häntä, petän ja AAAAARGH!!! "En halua miestä mikä"- on tuttu lauseen aloitus. Olen niin rikki että en jaksa enää panostaa mihinkään. Tiedän että jos annan periksi jossain niin joudun kohta antamaan periksi jossain muussakin. Hän tietää mikä on suhteelle parasta, mutta kun tuntuu että ne on hänen mielestään vain. Ollaan oltu eroamassa lukemattomia kertoja ja aluksi olin paniikissa kun näin kävi. Vuoden erouhkailun jälkeen turruin kun ei sitä eroa koskaan tullut. Olen itsekin erolla uhannut mutta sitten olen aina langennut takaisin vaikka järki olisi muuta sanonut. Hyvät hetket ovat liian ihania. En enää noteeraa erouhkailuihin millään tavalla kun olen niin turtunut.
Minun pitäisi olla koko ajan häneen yhteydessä töissäkin. Töissä puhun puhelimessa kavereitten kanssa PALJON. Syytöksiä tulee että kaverit ovat tärkeempiä minulle kuin hän kun niitten kanssa olen tekemisissä mutten hänen. On mielestäni eri asia työkavereiden kanssa jauhaa aivotonta paskaa ja niitä näitä kuin puida parisuhdetta. Ei töistä tule mitää jos vakavia ja henkeviä pitää puida. Tätä hän ei ymmärrä. Tunnin vastaamattomuus vaikka viestiin on kamalaa kuulemma. En itse vaadi häntä vastaamaan heti kun jotain laitan hänelle. En oleta että ihminen on puhelimen ääressä koko ajan ja on valmiit sanat kaikkeen välittömästi kun ei ole itsellänikään.
En tiedä enää kuka tässä on narsisti, minä kuulemma mutta en kuitenkaan ole täysin varma. En enää erota onko avun pyytäminen sittenkin omien etujen ajamista. Kehuja on mukava saada mutta en oleta että niitä pitäisi olla koko ajan olla jakelemassa. Itse olen ehkä vähän huono kehumaan ja anteeksi pyytelemään. Mutta tulee paha olo kun tajuan että jäi noita sanomattta jos tajuan jälkikäteen asian. Olen jotenkin nyt hukannut minäkuvani kokonaan, en itedä olenko lintu vai kala. En kaipaa erityis asemaa töissä tai mitään, kunhan on vaan kiva käydä töissä niin se on minulle pääasia. Kun tulin mainneeksi puolisolleni että lähikaupassa olisi mahdollisesti työpaikka auki kun tuttu otti loparit niin minulle olikin ongelma että hän on työtön... Miksei elämä voisi olla leppoisaa yhessä oloa ja yhessä tekemistä ilman tilivelvollisuutta kaikesta?
Parisuhteen tarkoitus on perheen perustaminen kuulemma ja lasten teko ja yhteinen hyvä elämä. Nooo, ihan totta tuokin mutta ei kai siitä mitään lakia ole tehty? Itselläni ei ole mikään kiire edetä suhteessa, päiväkerrallaan eikä suuria suunnitelmia. Puolisoni on toista mieltä, minun pitäisi hommata taloa ja suunnitella muuttoa ja kkihloja jne. 2 vuotta on jo pitkä aika ja kun toisen kanssa on tosissaan niin miksi ei sitten jo tässä vaiheessa voi mennä kihloihin ja naimisiin jne. Itse ajattelen että mikä hätä, voi toista rakastaa vaikka ilma titteleitäkin ihan yhtä paljon. Nyt en todellakaan uskalla edetä suhteessa, mitä nyt lapsi tulossa.
Olen pitkään puhunut puolisostani pahaan sävyyn, toisaalta ehkä hakien selvyyttä että miksi hän käyttäytyy noin, toisaalta purkaen omaa pahaa oloa. Kerronmyös omat näkemykseni asioihin ja niistä saa olla toistakin mieltä mutta kukaan ei tunnu olevan. En saisi kenellekkään puhua asioista kun maalaan hänestä vain pahaa kuvaa määräävänä nalkuttajana enkä kerro omia virheitäni. Suurta osaa "virheistä" pitää toden teolla miettiä että mikä tässä on se virhe mukamas. Olen todella monelta kysynyt mielipidettä viesteistä mitä olen saanut puolisoltani ja kun niitä näytellyt muille niin kaikilta loksahtaa suu auki ja mietteet on että sairasta, kuinka sinä jaksat tuota?
Minusta on tullut lähes ammattivalehtelija, en kerro kaikkea puolisolle räjähdyksen pelossa. Sanon oikeastaan mitä hän haluaa kuulla. Välillä jos sanon jotain omaa niin sitä selvitellään parikin päivää miksi noin sanoin ja mitä sillä tarkotin. Yleensä minun sanomiset tarkoitetaan aina pahalla mukamas. Hän saa sanoa vaikka minua miksi maan ja taivaan väliltä ja hänellä on siihen täysi oikeus, minulla ei milloinkaan. Pettämistä yritin peitellä ottamalla yhteyttä salaprofiililla tähän kännipanoon, kiinni jäin. Vääriä tekoja olen itse kyllä tehnyt mutta kuka nyt heti osaa myöntää olleensa väärässä. Kun tajuaa oman hölmöyden niin ei tee tiukkaakaan asiaa myöntää. Onko tuo narsismia? En tiedä.
Jokainen saa olla omaa mieltään asioista minun mielestä ja asioita saa ihmetellä mutta en koe tarvetta vaatia ajattelemaan samoin kuin minä. Puolisoni mielestä runkaaminen on pettämistä. Itse ajattelen että jokainen saa omalla keholla tehdä mitä haluaa eikä se muille kuulu. Asiasta kun keskusteltiin niin piti valita oma käsi tai hänet, valitsin molemmat vaikka se ei olisi ollut vaihtoehto. Seksiä ei tarvitse aina olla kun hoitelen itseni kotonakin. Hän ei nauti seksistä jne kun taas toisena päivänä valittaa läheisyyden puutteesta ja seksin puutteesta jne. Mielipiteet saattavat muuttua päivästä toiseen. Ikinä ei ole hyvä.
Tässä nyt kirjotin julki miltä minusta tuntuu ihan siinä järjestyksessä mitä päähän tulee. Kaipaan apua, tukea, neuvoja, huomioita, kysymyksiä. Avaudun lisää kun saan ajatuksia kasaaan että mitä jäi kertomatta jne. Kysykää!! Ahdistaa!! ONKO SUHTEESSA NARSISTI JA JOS ON NIIN OLENKO SE MINÄ?
Kun luen tekstiäni läpi etsien kirjoitusvirheitä tulee olo että mitä minä tässä tämmöistä kirjoitan. Maalaanko tässä toista pahaksi vai olenko minä paha. Paskaksi on haukuttu niin paljon ja oman edun tavoitttelijaksi että alan uskomaan siihen itsekkin. Kellekkään en pahaa halua mutta tunnun sitä aiheuttavan tahtomattanikin. Oon nii sekasin :'(
tai noh, en enää tiiä kumpi tässä on narsiti, minä vai hän? Itse en ole mustasukkainen, kyttääjä, kontrolloiva, vaativa, jne... En koe voivani omistaa muita ja luotan ihmisiin. Puoliso taasen tuntuu olevan noita edellänmainittuja. Jos edes puhelimesta kelloa katson hänen nähden niin jo tulee uteluja että kenenkäs kanssa nyt yhteyttä pidän. En koe itse tarvetta puuttua hänen tekemisiinsä. Joskus tekisi mielli mutta sekin siksi että kyttäisin vain takaisin kun minua kytätään.Nyt hänelle on selvinnyt vuoden takaiset hölmöilyni. Olin vanhan naispuolisen ystänäni kanssa facebookissa jutustellut parisuhteestani ja, aika outoa kyllä, vaan oikeastaan haukkunu puolisoani ja en tuonut julki mitä itsesäni olisi vikana. Kaikki tuntui olevan hänen vikaa. Ei pelkästään se että olin jutellut vaan myös puolisoni mielestä ystäväni on vanha panoni, huora, lehmä jne. vaikka en ole ikinä sänkyyn päätynyt henkilön kanssa. En saisi olla missään tekemisissä sen kanssa, saati kenenkään muunkaan naisen kanssa. Eräässä työpaikan saunaillassa join itseltäni muistin ja olin pettänyt puolisoani. Sain itsekkin vahvistuksen asialle vastikään. Tiedän että tein väärin mutta en tiedä miksi minusta on näin tunteeton tullut ettei enään hetkauta. Ymmärrän että hän saa olla vihainen mutta mielikuvilla makustelu ja asiasta puhuminen on enemmänkin sairasta kuin tervettä asioista puhumista. En ole ylpeä teoistani. Tosin en huomaa eroa että puhutaanko noista vai kaverilla käymisestä, samaan sävyyn menee keskustelut.
Olen 2,5 vuotta seurustellut naiseni kanssa. Ensimmäinen 0,5 vuotta oli kuin unelmaa. Kun virallistimme suhteemme alkoi ongelmat. En enää muista mitä kaikkea alkoi kuulua mutta jotain oli miun tekemisissä aina vialla. Olin paniikissa. Koetin muuttua kun jokin oli minussa vikana etten vaan menettäisi häntä. Rupesin voimaan pahoin kun en ollut ikinä tarpeeksi hyvä tai osannut ola hänelle mieliksi omana itsenäni. Masennuinkin ja siihen liittyi monta muuttujaa edeltäneeltä vuodelta, ero, raha, kolari jne. Masennus ei ollut mitään hänen masennuksiin verrattuna. Kun itkin niin ei miehet kuulemma itke, se on noloa. Oli erektiohäiriöitä niin kuulen niistä veläkin riitojen keskellä vittuilua. En uskalla sanoa tai tehdä mitään vaikka ei minua ole missään "kiellettykkään".. Nyt olen vuoden ainakin antanut samalla mitalla takasin ja käännä hänen syyksi asoita ja kuulen vaan että miten minä voin olla noin itsekäs ettävika on vain hänessä. En itse ole aloittanut tietääkseni kertaakaan turhasta sanomista ja harvoin vaikka olisi ollut ehkä aihettakin. En tykkää jäkättää ja tappelua inhoan, suorastaan pelkään. En tiedä miksi...
En kuulemma ajattele kuin itseäni, vain omat menot ovat minulla etusijalla. Vain mikä minusta on kivaa niin sitä mietin. En kuulemma puhu muodossa ME vaan MINÄ. Puhun vain itsestäni enkä kysy hänen kuulumisa jne. Noh, En koe omistavani häntä joten hän voi suunnitella myös omia menoja, en ole kertaakaan estänyt häntä menemästä tai suunnittelemasta omia menoja. Olen sen myös hänelle sanonut. En kuulemma suunnittele mitään yhteistä tekemistä. Itsessäni on vikana että jos tarpeksi monta kertaa saan saman vastauksen niin en enää ees ehota. Tai sitten jos perustellaan niin hyvin että miksi minun idea on huono nii eipä tule heti mieleen että "Kysympä hittolainen huomenna uudestaan"... Kun jotain ehdotan on puolison päästävä jollain tavalla puuttumaan suunnitelmaan, se on sitä yhdessä suunnittelemista. Ihmettelen että minulla ei kyllä varaa puuttua hänen suunnitelmiin. Kesällä oli yksi meno jonne kysyin häntä mukaan ja vastaanotto idealle oli tyly. Jotenkin oli muutettava ideaa että hän lähtisi mukaan. Tuumasin että ei ole pakko lähteä niin se ei kuulemma kuulu vaihtoehtoihin vaan koska en tullut hänen ehdotuksiaan vastaan niin en halunnut häntä mukaan. Ja noin minun olisi pitänyt asia paikan päällä kertoa muille että miksi hän ei päässyt tulemaan. Ja kun sitten kerroin muille että hän ei valitettavasti päässyt tulemaan niin olinkin puolisoni mielestä valehellut ja pönkittänyt sillä omaa itsetuntoa...
Nyt meille on tulossa vauva. Olen kuulemma hylännyt hänet ja minussa ei ole miestä selvittää omia hölmöilyjä. En ole käynyt hänen luonaan kahteen kuukauteen kuin 6? kertaa vaikka hän on raskaana ja välimatkaa 2km. Olen henkisesti aivan loppu. En saa siivottua, syötyä, käytyä kaupassa satti missään paitsi töissä. Olen ruvennut välttelemään häntä olemalla töissä mahollisimman myöhään. Koen olevani paha kun en käy hänen luonaan ja hän muistaa asiasta mainita kuinka paska olen joka suhteessa. En tee mitään okein. Hänen teoilleen löytyy perustelut vaikka millaiset. Hän ei kuulemma uhkaile vaan puhuu tosiasioista. JOs hän sanoo että kertoo lapselle isästä vaikka mitä kauheuksia ja että isä hylkäsi lapsensa jo raskausvaihessa niin se on tosiasioista puhumista. Ei minusta isää tule tällä menolla. Lapsi on hänen koska se hänessä kasvaa. Näin saan kuulla.
Olen aina ollut huono puhumaan vakavista aiheista, menen lukkoon ja olen hiljaa, helpompi ottaa asiat pilke silmäkulmasssa ja löytää jotai hassua aheesta kuin aiheesta. Itselleni helpompaa. Mutta eihän niin kuulemma aikuinen ihminen voi tehä, ei ole normaalia, olen lapsellinen. Puolisoni muistaa kyllä mainita mikä on normaalia ja mikä lapsellista. Hänhän on mukamas aikuisuuden perikuva. Itselläni on Erittäin hyvät välit vanhempiini ja sisaruksiini ja sitä ei puoliso ymmärrä. En ole saanut napanuoraa kuulemma poikki. Asun veljeni kanssa ja se ei ole hyvä kuulemma. En ota vastuuta mistään ku en asu omillani jne. Mutta kun en ymmärrä että puoliso itse pyytää apua ja keskusteluapua vanhemmiltaan. Lainaa autoa jne mut itse en saisi osallistua kotipaikan pihatalkoisiin kun mitäpä se aikuiselle kuuluu kun enhän siellä enää asu. Ei tämän ikäinen tee sitä ja tätä, luulis ton ikäisen jo osaavan sitä ja tätä.
Arkisista asioista saa kädenväännön aikaisiksi alta aika yksikön. Milloin pukeudun väärin, auto on ruma, en huolehdi itsestäni en ajatttele häntä, petän ja AAAAARGH!!! "En halua miestä mikä"- on tuttu lauseen aloitus. Olen niin rikki että en jaksa enää panostaa mihinkään. Tiedän että jos annan periksi jossain niin joudun kohta antamaan periksi jossain muussakin. Hän tietää mikä on suhteelle parasta, mutta kun tuntuu että ne on hänen mielestään vain. Ollaan oltu eroamassa lukemattomia kertoja ja aluksi olin paniikissa kun näin kävi. Vuoden erouhkailun jälkeen turruin kun ei sitä eroa koskaan tullut. Olen itsekin erolla uhannut mutta sitten olen aina langennut takaisin vaikka järki olisi muuta sanonut. Hyvät hetket ovat liian ihania. En enää noteeraa erouhkailuihin millään tavalla kun olen niin turtunut.
Minun pitäisi olla koko ajan häneen yhteydessä töissäkin. Töissä puhun puhelimessa kavereitten kanssa PALJON. Syytöksiä tulee että kaverit ovat tärkeempiä minulle kuin hän kun niitten kanssa olen tekemisissä mutten hänen. On mielestäni eri asia työkavereiden kanssa jauhaa aivotonta paskaa ja niitä näitä kuin puida parisuhdetta. Ei töistä tule mitää jos vakavia ja henkeviä pitää puida. Tätä hän ei ymmärrä. Tunnin vastaamattomuus vaikka viestiin on kamalaa kuulemma. En itse vaadi häntä vastaamaan heti kun jotain laitan hänelle. En oleta että ihminen on puhelimen ääressä koko ajan ja on valmiit sanat kaikkeen välittömästi kun ei ole itsellänikään.
En tiedä enää kuka tässä on narsisti, minä kuulemma mutta en kuitenkaan ole täysin varma. En enää erota onko avun pyytäminen sittenkin omien etujen ajamista. Kehuja on mukava saada mutta en oleta että niitä pitäisi olla koko ajan olla jakelemassa. Itse olen ehkä vähän huono kehumaan ja anteeksi pyytelemään. Mutta tulee paha olo kun tajuan että jäi noita sanomattta jos tajuan jälkikäteen asian. Olen jotenkin nyt hukannut minäkuvani kokonaan, en itedä olenko lintu vai kala. En kaipaa erityis asemaa töissä tai mitään, kunhan on vaan kiva käydä töissä niin se on minulle pääasia. Kun tulin mainneeksi puolisolleni että lähikaupassa olisi mahdollisesti työpaikka auki kun tuttu otti loparit niin minulle olikin ongelma että hän on työtön... Miksei elämä voisi olla leppoisaa yhessä oloa ja yhessä tekemistä ilman tilivelvollisuutta kaikesta?
Parisuhteen tarkoitus on perheen perustaminen kuulemma ja lasten teko ja yhteinen hyvä elämä. Nooo, ihan totta tuokin mutta ei kai siitä mitään lakia ole tehty? Itselläni ei ole mikään kiire edetä suhteessa, päiväkerrallaan eikä suuria suunnitelmia. Puolisoni on toista mieltä, minun pitäisi hommata taloa ja suunnitella muuttoa ja kkihloja jne. 2 vuotta on jo pitkä aika ja kun toisen kanssa on tosissaan niin miksi ei sitten jo tässä vaiheessa voi mennä kihloihin ja naimisiin jne. Itse ajattelen että mikä hätä, voi toista rakastaa vaikka ilma titteleitäkin ihan yhtä paljon. Nyt en todellakaan uskalla edetä suhteessa, mitä nyt lapsi tulossa.
Olen pitkään puhunut puolisostani pahaan sävyyn, toisaalta ehkä hakien selvyyttä että miksi hän käyttäytyy noin, toisaalta purkaen omaa pahaa oloa. Kerronmyös omat näkemykseni asioihin ja niistä saa olla toistakin mieltä mutta kukaan ei tunnu olevan. En saisi kenellekkään puhua asioista kun maalaan hänestä vain pahaa kuvaa määräävänä nalkuttajana enkä kerro omia virheitäni. Suurta osaa "virheistä" pitää toden teolla miettiä että mikä tässä on se virhe mukamas. Olen todella monelta kysynyt mielipidettä viesteistä mitä olen saanut puolisoltani ja kun niitä näytellyt muille niin kaikilta loksahtaa suu auki ja mietteet on että sairasta, kuinka sinä jaksat tuota?
Minusta on tullut lähes ammattivalehtelija, en kerro kaikkea puolisolle räjähdyksen pelossa. Sanon oikeastaan mitä hän haluaa kuulla. Välillä jos sanon jotain omaa niin sitä selvitellään parikin päivää miksi noin sanoin ja mitä sillä tarkotin. Yleensä minun sanomiset tarkoitetaan aina pahalla mukamas. Hän saa sanoa vaikka minua miksi maan ja taivaan väliltä ja hänellä on siihen täysi oikeus, minulla ei milloinkaan. Pettämistä yritin peitellä ottamalla yhteyttä salaprofiililla tähän kännipanoon, kiinni jäin. Vääriä tekoja olen itse kyllä tehnyt mutta kuka nyt heti osaa myöntää olleensa väärässä. Kun tajuaa oman hölmöyden niin ei tee tiukkaakaan asiaa myöntää. Onko tuo narsismia? En tiedä.
Jokainen saa olla omaa mieltään asioista minun mielestä ja asioita saa ihmetellä mutta en koe tarvetta vaatia ajattelemaan samoin kuin minä. Puolisoni mielestä runkaaminen on pettämistä. Itse ajattelen että jokainen saa omalla keholla tehdä mitä haluaa eikä se muille kuulu. Asiasta kun keskusteltiin niin piti valita oma käsi tai hänet, valitsin molemmat vaikka se ei olisi ollut vaihtoehto. Seksiä ei tarvitse aina olla kun hoitelen itseni kotonakin. Hän ei nauti seksistä jne kun taas toisena päivänä valittaa läheisyyden puutteesta ja seksin puutteesta jne. Mielipiteet saattavat muuttua päivästä toiseen. Ikinä ei ole hyvä.
Tässä nyt kirjotin julki miltä minusta tuntuu ihan siinä järjestyksessä mitä päähän tulee. Kaipaan apua, tukea, neuvoja, huomioita, kysymyksiä. Avaudun lisää kun saan ajatuksia kasaaan että mitä jäi kertomatta jne. Kysykää!! Ahdistaa!! ONKO SUHTEESSA NARSISTI JA JOS ON NIIN OLENKO SE MINÄ?
Kun luen tekstiäni läpi etsien kirjoitusvirheitä tulee olo että mitä minä tässä tämmöistä kirjoitan. Maalaanko tässä toista pahaksi vai olenko minä paha. Paskaksi on haukuttu niin paljon ja oman edun tavoitttelijaksi että alan uskomaan siihen itsekkin. Kellekkään en pahaa halua mutta tunnun sitä aiheuttavan tahtomattanikin. Oon nii sekasin :'(
en sit tiiä et oonko huomenna taas lintu. Ajatukset poukkoilee kyllä vieläkin. Olenko luuseri joka vain juoksee karkuun enkä ole tukena ja keskustelemassa asioista ja haen vain omaa etua tässä. Vai onko tämä pelkästään kaikkien parhaaksi että pidän radiohiljaisuutta puolisoon. Pahalta toisaalta tuntuu mutta oma pää ei kestä olla paikalla kuuntelemassa. Kohta varmaan taas alkaa tuttuun tyyliin viestittelyt kun olen ollut hiljaa pitemmän aikaa että kkuinka menee ja että kuinka vain hän pitää suhdetta koossa ottamalla edes yhteyttä kun en itsekkäänä tee asioille mitään vaikka ammatti-ihmiset ovat neuvoneet. En ole mukamas kiinnostunut hänestä tai lapsesta. Kaitpa sitä parempi olla hiljaa kuin lyödä vettä myllyyn. Tuntuu vaan julmalta oma käytös nyt. Mihinhän itsesäälin lietesammioon olen nyt tipahtanut? Olenko nyt itse julmaakin julmempi paska vai yritänkö säästää viimeisiä voimiani että pysyn terveiden kirjoissa?