KESKUSTELUFOORUMI

Hei,

Olen lukenut näitä sivustoja viime viikot, oikeastaan viime kuukauden, kun minulle alkoi ensin häivähdyksenomaisesti, sitten epäuskoisesti ja nyt pakko pakko myöntää että totuutena olleeni viimeiset yhdeksän kuukautta suhteessa narsistimiehen en tiedä vaikka psykopaatinkin kanssa. Viime viikolla sain lopullisesti pakattua kaikki tavarani hänen hovistaan (siis kirjaimellisesti eräs Hovi), sitä ennen olin tehnyt lähtöä varmaan viisi kertaa ja aina palannut. Pelottaa kertoa yksityiskohtia, mutta järki sanoo ettei hän lue näitä sivuja (kerran sanoi minulle kun viestittelin hänen olevan narsisti) seuraavalla tapaamiskerralla eli paluuni yhteydessä, ettei hän ole sitä, hänhän laittaa aina kaikkien muiden tarpeet etusijalle. Nyt olen ollut omassa kotonani, josta en luojan kiitos luopunut, purkanut tavaroitani, tajunnut että olen kadottanut noin puoli vuotta elämästäni jonnekin ja on alettava korjaamaan rikkoutunutta itseäni. En edes uskalla oikein ajatella kaikkea tapahtunutta kuin pikkuhiljaa. Tästä tulee varmaan epäselvä kirjoitus, mutta tuntuu että joudun nyt purkamaan ahdistustani foorumille, joka pystyy tajuamaan ja arvioimaan objektiivisemmin, oliko tämä ihminen kuka oli vaan enkö sittenkään vain ymmärtänyt hänen erityislaatuaan ja hienouttaan, kun aina syy oli minussa. Aloitan jostakin, en uskalla kirjoittaa tähän kaikkea niin ettei tätä tunnistettaisi kokonaan...
Tapasin tämän ihmisen nettifoorumilla viime loppuvuonna. Jo hänen ilmoituksessaan oli jotain kiehtovaa, latinaa eri lauseilla ja etenkin lause: luota sinä minuun ja minä sinuun…olin silloin jo elänyt usean vuoden yksin, vapaa tekemään elämässäni uusia asioita, erittäin työorientoitunut ja en käynyt viihteellä juuri lainkaan. Ajattelin, että tässäpä mielenkiintoinen ihminen. Kirjoittelimme, hän oli leski, vaimo kuollut pitkäaikaiseen sairauteen vajaa vuosi sitten. Haudattu, mutta uurna vielä sisällä valtavassa talossa, koska piti saada kappeli valmiiksi valtavilla tiluksilla. Se kappeli ei muuten vieläkään ole valmis, LED:t 24 ohjelmalla, äänitaustat, graniitit ja fenixlyijylasilintu on, listat puuttuu…Tapasimme ensimmäisen kerran loppusyksyllä, hänen luonaan. Olin äimistynyt, sanaton. Minua odotti varsin persoonallinen, mutta ihmeelliseltä upealta vaikuttava mies. Valtava puutarha, useita rakennuksia, tie valaistu kynttilöillä erilliseen taloon. Saunassa valo- ja äänentoistolaitteet. Eivät ne minuun muuten vaikuttaneet kuin ihmetyksellä, mutta yhtäkkiä minut otettiin huomioon täysillä. Oli kuin hän olisi lukenut ajatukseni, oli samppanjaa, hienoista laseista, keskustelua, kehoitus ”rentoudu”. Hän tuli myös yllättävän lähelle äkkiä, otti hellästi kädistäni kiinni ja sanoi jotain että olet upea nainen. Sauna oli lämmin, menin sinne hänen kanssaan (ei ole tapaistani) pyyhe päällä. Siitä se alkoi. Olin alusta saakka öitä hänen luonaan, seksiä, ihania viestejä ja alkuun pari puhelua. Sittemmin kävi selväksi, että hän ei vastaa puheluihin, ei koskaan vaikka soittaisin kuinka monta kertaa ja vaikka mistä asioista. Alusta saakka hän sanoi joka kerta kun ajoin sinne että tervetuloa KOTIIN. Että se on minun kotini. Omassa kotonani hän kävi kaksi kertaa, toisen pakotettuna (kun olin kerran ottanut äkkilähdön sieltä) ja hakenut postini muutaman kerran pyydettyäni sitä. Siinä vaiheessa jo asuin siellä, siis ilman osoitteenmuutosta tai että kirjani olisi siirretty sinne. Olin jopa itse pyytänyt sellaista - vastaus oli, että tietenkin voin muuttaa sinne milloin tahansa, mutta toisaalta tuo uurna pitäisi saada maahan eli yksi projekti saatettua loppuun. Vaimoa varten oli tehty kokonainen muistohuone, jossa oli seinällä heidän vihkikuvansa, hylly täynnä hänen valokuviaan, kihlakuvat, kihla- ja vihkisormukset, kynttilä hyllyn edessä jne. Lisäksi rakentuvan kappelin edessä oli muistopuu, jossa paloi kynttilä. Alkuun hän sanoi, että on ihme sen palavan noin kauan, kun piti palaa ensin kuukausi, sitten 3 kk..Kesällä olin niin turhautunut että pyysin sen sammuttamista. Sain jotain ihme selityksiä, että kyseessä on virallinen alue (että enkö tajua sitä), sanoin että siirretään se sitten vanhempiesi muistopuun alle, selityksenä etten arvosta kuollutta ihmistä, mene peilin eteen, et ymmärrä mistään mitään, et osaa työtäsi (jonka kyllä osaan), paljon pahoja ilkeitä sanoja. Riitaa, jonka seurauksena hän häipyi ja minä menin sammuttamaan valon. Siis sähkölampun. Seuraavana aamuna pyysin sitä anteeksi.. Siitä lähtien muistohuone lukittiin, by the way siellä oli puoli vuotta ainoa vaatekaappi, jossa oli minun vaatteeni. Sallin tuollaisenkin, en ymmärrä itseäni.
Kuukausien aikana tuli esiin monta asiaa, jotka herättivät hälytyskelloni, mutta en pystynyt luopumaan ja lähtemään. Olin rakastunut todella, riitelyn jälkeen seuraavana päivänä hän oli kuin ei mitään olisi tapahtunut. Jos olin lähtenyt ja kirjoittanut monta minulle tärkeää viestiä (kun puhelimeen ei vastattu, hän siis määritteli sen) aamulla saattoi tulla seksiviestejä, joita en edes kehtaa tähän kirjoittaa. Kun tulin takaisin - käymään niin selitin - hän halasi minua ja sanoi sieltähän rakkaani tulee. Kaikki lähti taas kuin nollasta uudelleen. Alusta saakka olin elämänsä nainen, halusi minut puolisokseen, kumppanikseen (seksikumppanikseen), mutta mitään konkreettista ei tapahtunut. Kun kysyin konkreettista aikataulua ja että yhteen muuttaminen on molempien päätös, ei niin että minulle sanotaan että ”voit muuttaa tänne milloin tahansa” voi riittää. Olin silloin vaikea, en ymmärrä, haastan taas riitaa. Tekisimme jotain hienoa yhdessä, oli valtavat suunnitelmat ja ehdin lähteä niihin jo päässäni mukaan, en vielä muuten. Minun onneni oli että hän pelasi aikaa kanssani, luulen että syy taisi olla taloudellinen, siis leskeneläke, joka menisi jos olisimme menneet naimisiin tai muuttaneet yhteen. Senkin hän kertoi kerran kun kysyin mitä ihmettä tässä tapahtuu, asun siellä mutta tavarani ei. Vastaus oli, että enkö voi olla tyytyväinen mihinkään ja sitten tuli tämä rahallinen puoli. Olin silloinkin ihan pyörällä päästäni, en löytänyt mitään logiikkaa koko hommalle.
Mukana oli alusta saakka myös muita viestisuhteita, ensimmäinen löytyi noin viiden kuukauden seurustelun jälkeen, sattumalta. Joku vanha ystävä (joka sittemmin viestitti minulle että hän ja ko tyyppi tulevat ikuisesti rakastamaan toisiansa ja että minä en ole hänelle se oikea). Ensimmäisen tällaisen jälkeen sain hirveän kohtauksen, hän lupasi poistaa tämän naisen YHTEYSTIEDOT…joo niin tekikin, mutta ei pitkä aika ja löysin uusia viestejä ja silloin vastasin tälle naiselle, että x on asunut minun kanssani jo pari kuukautta. Ei tiennyt yhtään että ei ollut mies enää vapaa. Tästäkin sain kohtauksen, kun vein kännykän = heitin hänelle, sanoi että mitäs provosoit tätä jotain, tod.näk. nettituttavuutta. Aikaisemmin oli kertonut, että ei ole koskaan tätä tavannut, mutta nainen viestitti että ovat tavanneet. Jotain kolmannen lähtöni jälkeen sain taas tuletule- viestejä useamman päivän, ikävä hirveä sinua, haluan sinua (plus aina hirveä määrä hymiöitä, viestit sinänsä olivat parin sanan mittaisia) ja menin jälleen. Yöllä rakastelun jälkeen menin syömään, keittiön pöydällä oli kännykkä (unohtunut, sen jälkeen pysyi piilossa ja samoin iPad lukituksi) ja siinä näkyi, että hän oli saman illan aikana viestitellyt kahden muun naisen pikkutuhmia ja jopa yksi viesti oli mennyt tuplana minulle ja tälle naiselle, josta aikaisemmin olin vetänyt herneet täysin nenääni! Selitys oli, että oli juonut, ei ne olleet mitään vakavaa, että olinhan ”jättänyt” hänet jne. Kun hän näki seuraavana aamuna olevani nyt tosissaan, vuoteeseen tuli kahvia,ruusuja, rakastan sinua, Jumala on tarkoittanut meidät toisillemme..siinä se, taas menin ansaan. Tyttäristäni hän ei kysynyt koskaan - mitään - kun ihmettelin sitä, hän sanoo ihmetelleensä, että miksen pidä heihin riittävästi yhteyttä ja hekin ovat tervetulleita Xhoviin. Aikuiset tytöt ja satojen kilometrien päässä ja pidin heihin yhteyttä. Kun kerroin jotain heistä (tietoisesti yritinkin), ei mitään kommenttia. Aluksi ei kysymyksiä työpäivästäni, kun sitä ihmettelin, hän alkoi kysyä viime aikoina. Musiikkia tuli sen mukaan, mitä tuntui tuntuvan hänen mielestään minulle sopivalta, tosin aina kysyi sitä. Sitten tämä vaikein osuus, seksistä. Siitä kirjoittaminen on kipeää, sitä piti olla joka päivä, joskus useamminkin. Hän tuntui osaavan tehdä sen juuri oikein, vetää oikeista naruista, mutta muistan aina ne kerrat kun katsoessani häntä katse ja ajatukset oli ihan muualla. Nettipornoa katseli minun nähteni.
Kun olin lähtenyt pois ja viimeksi kun sanoin, että jos nyt haluat saat mahdollisuuden lähteä perään ja toivoa tosissaan muutosta, haastoin taas riitaa. Lähdin, seuraavana päivänä keräsin kaikki tavarani. Samalla hän tuli töistä ja halusi halata, kysyi: mikä sinun on? Miksi teet näin? Olin jälleen syyllinen. Antoi minun sitten pakata, lähti toiselle rakennukselle ja kun hain sieltä tavaroitani, nukkui! Sanoin että otan tavaroitani, vastaus oli että tule viereen, tule syliin…Yritin sinä iltana viestittää tosissaan mitä ajattelin, vastauksena ihan törkeitä seksiviestejä ja että on mentävä etsimään nyt uutta, kun minulta ei saa. Muutenkin kummallinen kummallinen empatian puute silloin kun olisi pitänyt etsiä yhteistä ratkaisua, aina katoaminen ja minun kääntämiseni syylliseksi.
Siis olen pitkälle koulutettu nainen, jolla ei ollut aluksi aavistustakaan mitä tämä on. Klisee jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, on totta, hälytyskellojen pitäisi soida. Soi kyllä ja onneksi pidin entisen asuntoni. Ehdin jo melkein erota nykyisestä työpaikastani, olin jo eri työpaikassa toisella paikkakunnalla. Kävin vielä kerran tarkistamassa jäikö avaimeni sinne (kaiken huippu oli, että olin hukannut hetkeksi kotiavaimeni), kun menin hän oli taas kuin ei mitään, olisi halannut minua vaikka kielsin koskemasta itseeni. Sitten sanoi, että jos ei kelpaa tämä ei voi mitään. Ja että jää nyt vain tänne. Oli kuin seireenin kutsu, mutta nyt ei houkuttanut enää. Lähdin. Ai mitä sitten tapahtui? Ei ole tullut kuin yksi viesti, jossa toivotetaan hyvää loppuviikkoa. Uskon ja samalla en voi uskoa tätä. Tässä oli pieni osuus siitä mitä tapahtui. Itsepä lähdin tuohon mukaan, mutta mikä oli totta ja mikä ei ? Elämän rakentaminen nyt uudelleen vaatii aikaa. En ole vielä uskaltanut edes kunnolla ajatella, miten tämä tulee vielä koskemaan.

Hei !

Luin kertomuksesi ja kaikki omat viiden vuoden aikana kokemani kauheudet tulivat mieleeni. Olin ja osittain elin siis itsekkin narsisti miehen kanssa 5v. Mies sai minut tekemään uskomattomia asioita joita en kuuna päivänä olisi voinut kuvitella tekeväni ( liittyy seksi puoleen) . Manipulointi henkisellä tasolla on aivan uskomatonta mitä narsisti pystyy tekemään . Itse en olisi selvinnyt kaikesta helvetistä ilman 2v. terapia käyntejä. Aloitin terapia käynnit 2010 , sen jälkeen kun olin yrittänyt itsemurhaa koska tämä narsisiti sai teoillaan minut niin pois tolaltaan. Palasin kuitenkin senkin jälkeen vielä hänen luokseen !!!??? En oikein voi itsekkään uskoa sitä näin jälkikäteen todeksi että MIKSI ??? Hänellä oli toinen nainen ja sain sen selville ... hän totesi minulle että " Älä heitä vielä toivoasi , hänen on pakko katsoa tämä toinen nainen ja jos se ei olekkaan hyvä niin otan sinut takaisin !!! " Oksettaa pelkkä ajatuskin nyt moisesta miehestä . Vihdoinkin viime loppu kesänä sain riuhtaistua itseni irti narsisiti miehestä . Vaikeaa oli aluksi . Odotti että hän soittaisi ja pyytäisi takaisin ?? Onneksi olin vahva ja kärsin ennemmin kuin olisin itse kerjännyt takaisin . Toisaalta asiaan vaikutti myös se että hänellä oli heti uusi 22v. nuorempi nainen minun tilallani

Voimia Sinulle !!

Ilo tulee tilalle kunhan jaksat olla kärsivällinen

Heippa! mulla tuli kans mieleen kaikki omat kokemukset. Olin 17vuotias ja mua mietiin kans ku possua narussa.. Onhan s varmasti normaalia että ajattelen näitä asoita enkä vaan saa sitä mielestäni?

heips !

Luin kaikkien kirjoitukset ja oma elämä narsistin kanssa vilisi silmissä. itsekin olen tässä nyt 6 vuotta soutanut ja huovannut narsistimiehen kanssa.Sitä ei edes voi käsittää nykypäivänä mitä kaikkea on tehnyt ja antanut itselleen tehdä kun nämä narsistit ovat niin hyviä puhumaan ja manipuloimaan .

Itse olin suhteemme alussa vain 15 vuotias ja erosimme kun täytin 18 koska olin täysi-ikäinen ja alkaisin varmasti huoraamaan baareissa ja kaikkea muuta.
Suhteemme aikana miehellä oli myös liuta muita naisia ja loppuajasta tiesinkin parista. mutta hän oli sitkeä ja kokeili vaikka minkälaisia keinoja pitää minut yhteisessä asunnossamme piilossa ja poissa näkyviltä jos yritin puhua erosta. joka viikonloppuinen perjantai taistelu siitä etten saanut liikkua asunnosta mihinkää ,oikeasti ei ollut väliä liikuinko vai en .. turpaan saatiin silti yönpikku tunteina kun herra palasi kotiin . lyönnit olivat millon mistäkin syystä. kerran hän kauppaa lähtiessää sitoi minut alasti patteriin kiinni koska en ollut suostunut seksiin ja uhkasin erolla ja halusin lähteä pois.


Nyt nykypäivä on sitten ollut tuosta minun 18 vuotis synttäreistä asti pelkoa ja hajonneita tavaroita . henkisiä ja fyysisiä vammoja koska olenkin hänen ensirakkautensa ja hän ei aijo elää ilman minua. Meillä on ollut vaikka mitä on ollut lähestymiskieltoa ja isäni on yrittänyt pitää kaukana miehen mutta tuloksetta.. nyt kun tajuan ettei kannata kuunnella häntä niin otteet kovenee..

Mut hirveintä on se kun kokoajan syyttää itteään vaikka sisimissään tietää ettei se ole mun vika. mut kun miehen puhelahjat on vielä tallella niin itsemurhaakin on tullut yritettyä moneen otteeseen...

Kaikki mitä etsin oli minussa itsessäni, kaikki vastaukset ja kaikki syyt.

Kuvitelmaa, kaikki mitä se oli, oli pelkkää illuusiota. Rakkaus, kaipuu, läheisyys, turvallisuus, luottamus. Loputon lista niistä tunteista, joita ihminen tuntee jakaessaan toisen kanssa elämäänsä. Entä silloin kun kaikki ne tunteet ovat sinun ympärillä, mutta et ikinä saa otetta niihin. Ajoittain kyllä saat kylpeä rakkaudessa, toisinaan saat nauttia läheisyydestä. Mutta sanat ajoittain ja toisinaan, miksi ne eivät ole usein tai päivittäin? Siksi, että saat juuri sen verran, kun HÄN, kokee olevan kylliksi.
Ei siksi, että hän kiusaisi, ei ollakseen haluttava tai salaperäinen. Ei, hän ei pelaa peliä. Kaikki on osa suurta suunnitelmaa. Minä olin osa suunnitelmaa. Ei ollut aikaa, ei ollut sekunteja, ei ollut minuutteja. Oli vain aikaa, jota hän hallitsi. Kaikki se mitä tapahtui, oli osa hänen alitajunnassaan olevaa suunnitelmaa. Hän toteutti sitä tiedostamatta edes itse toteuttavansa omaa persoonallisuushäiriötään.

Uhrauduin lukemattomia kertoja ja hyväksikäytönmäärää ei voi edes laskea. Itkin, itkin omaa sieluani pois itsestäni. Sekin oli osa sitä mitä hän halusi minussa tapahtuvan. Tunsin vääryyttä omasta olemassa olostani, tunsin vääryyttä kaikesta mitä tein. Koskaan, en koskaan riittänyt hänelle. Kun hän huomasi minun tuntevan niin, kun minä lähdin kauemmaksi, kun minä yritin pelastaa itseni, hän tuli noutamaan.
Avoimin sydämmin. Täynnä rakkautta. Täyttäen sinut kaikella sillä, mikä sinulta tuntui puuttuvan. Pumppaa sinut juuri niin täyteen, että pysyt siinä, paikallasi. Halliten sinua. Näin hän pitää kierteen yllä. Syöksyssä, jossa syville vesille uit vain sinä. Sinähän kellut hänen lautallaan.

Miksi tuo kaikki sitten tapahtuu? Miksi minä käyn tuota helvettiä läpi? Miksi minä antsaitsin tällaisen kohtalon?

Kun löytyy voima sisältä. Kun löytyy johdatus. Edes hän ei voi pysäyttää sinua.
Tie pois hänestä, on oppia tuntemaan itsensä. Uskon, että kaikille, jotka nämä ihmiset kohtaavat tai heidän kanssaan jakavat elämäänsä tarvitsevat sitä. Se on tie itsensä löytämiseen, omien heikkouksien ja pelkojen kohtaamiseen. Koska, juuri näillä he meitä hallitsevat. Meidän peloillamme ja meidän heikkouksillamme.
Kun kohtaat nämä, ei hän voi enään tarttua sinuun. Silloin verho silmiesi edestä aukeaa ja kun se tapahtuu ei hän, ei, kukaan voi sitä enään sulkea.

Kun sinut täyttää valo, ilo ja elämä, alkaa oikea taistelu. Taistelu sinun oikeudesta tuntea ja nauttia, yksin, ilman häntä. Se, ryhdytkö taisteluun on sinusta itsestäsi kiinni.
Mutta kun elämä ottaa tuulta siipiesi alle, mihin tarvitsisit häntä. Illuusiota.

Minä voin nyt tarttua niihin tunteisiin. Rakkaus, kaipuu, turvallisuus, luottamus.
Rakastan sitä kuka MINÄ olen. Kaipasin sitä kuka MINÄ olen. MINUN on turvallista olla.

Ja ennenkaikkea MINÄ vihdoin luotan. Luotan elämään ja hyvyyteen.
Jokaisen meistä kuuluu olla onnellisia, jokaisen meistä kuuluu uskoa ja luottaa elämään, joka päivä. Me jokainen ansaitaan se.

Moi, ei voi sanoa että, hienoa saada kanssa tovereita.
Elän tällä hetkellä 8 vuoden avoliitossa narsistisen naisen kanssa ja meillä on 7 vuotias yhteinen poika.
Molemmilla on yli 20 vuotiaat likat edellisistä suhteista.
Jossain vaiheissa alun jälkeen hän syytti minus narsistiksi.
En tiennyt mitä se tarkoitti. Hän jätti pöydälle lehden jossa kysyttiin että, onko puolisosi narsisti? Se luettuani alkoi pelottaa.
Lähes joka kohta sopi puolisooni. Silloin aukesi silmäni. Olin tehnyt meidän koiran kanssa useamman tunnin lenkkejä metsässä järjettemien riitojen ja syyttelyiden tähden eikä solmu tuntuvan aukeavan ennen kuin luin jutun narsismista.
Tämä on yhtä perhe helvettiä! Aina matkoilla ja silloin kun hän saa olla huomion keskipisteenä, niin kaikki on aivan eri mailmasta.
Mutta jos osallistun vähänkin keskusteluun, saan kuulla siitä kotona aika julmalla tavalla. Emme kykene kahden keskisiin keskusteluihin tasavertaisesti. Hän ei vastaa kysymyksiin. En ole käynyt missään, edes muutamalla oluella kenenkään kanssa kun kaikissa on joku vika.( 7 vuotta sitten kun poika syntyi, otin yhden kaverin kassa muutaman varpajaisen kunniaksi.) ja kaikki sukulais suhteet on torpedoitu. Olen tehnyt remonttia aivan mielin määrin ja mikään ei riitä ja auta armias jos joku harvoista erehtyy kehumaan tekemillä töitä niin taas on helvetti irti. Tunteet seilaa vuoritorataa. Olen joutunut lopettamaan kaikki urheilu harrastukseni ja elän vain hänen tarpeiden ja mieltymyksien mukaan. Olen aika iso kokoinen kaikin puolin ja pitkäjänteinen myös, mutta en elämäni aikana ole tuntenut itseäni näin munattomaksi ikinä. Toivon että hän löytäisi jonkun toisen miehen ja pääsisin suhkot riidattomasti eroon hänestä. Sillä kaikkien aikaisempien kanssa hän on käynyt kaikki viranomaistahot läpi riidellen. En pysty kuvailemaan kaikkea sitä kärsimystä minkä olen kokenut nämä yhteisten vuosien aikana. En myöskään tiedä kuinka pääsen eroon hänestä ilman että, poikamme kärsii. Olenko sittenkään mies?

Voi hyvät kanssaihmiset,

täällä tuntuu olevan monta hämmentynyttä kärsijää, ilmeisesti yksi mieskin (hyvä ettei pelkästään naisia, vaikka ilmeisesti narsismi on yleisempää miehillä).

Olen nyt investoinut yli kymmenen vuotta kahteen päihdeongelmaiseen narsistiin. Ensimmäinen vei jalat alta, oli liian hyvä ollakseen totta - eikä ollutkaan. Vain pari viikkoa pikahäiden jälkeen unelmamies kuristi minua kaulasta kännipäissään. Ja lisää seurasi - vähättelyä, järjetöntä riitelyä olemattomista asioista, mustan puhumista valkoiseksi, ehdotonta oikeassaoloa. Opin äkkiä, ettei omalla käytökselläni tai puheillani oikeastaan ollut suurempaa väliä - olin vain joko yleisö/ihailija/terapeutti/syntisäkki. Minun tarpeitani tai tunteitani ei ollut, niihin ei ollut oikeus, koska toisen tarpeet ja tunteet olivat - ei ainoastaan etusijalla, vaan ainoat mahdolliset! Otin niskoilleni jopa syytteen liikenteen vaarantamisesta, kun puoliso törttöili autolla humalassa. Lojaaliuttani silti epäiltiin joka käänteessä. Kotona kuljettiin varpaillaan, hänen aikataulujensa mukaan, ja jos hän valvoi, en minäkään saanut nukkua. Ennen pitkää oli tilanne, jolloin mies horisi murhaamisesta, ja sitten heräsin. Olin antanut anteeksi niin monta kertaa, ja ymmärsin, ettei mikään muuttuisi. Kaikeksi onneksi hän hyväksyi tilanteen ja lähti lähtömaahansa - etäisyys pelasti. Vuosia myöhemmin hän viestitti käyneensä terapiassa ja pyysi syvästi anteeksi. Vastasin, että kaikki on annettu anteeksi ja toivotin kaikkea hyvää. En sen jälkeen ole ollut missään yhteydessä.

Tämän eroprosessin viime vaiheessa, aivan liian haavoittuvana, törmäsin nykyiseen mieheeni ja unohdin kaikki oppini, kaikki lupaukseni - ja pamautin taas yhteen hullun rakastuneena, "täydellisen" miehen marssiessa elämääni! Aluksi kaikki olikin ihanaa, ja koin saavani kompensaatiota aiemmasta kärsimyksestä. Mutta en nähnyt uuden kumppanin vikoja. Käytimme molemmat reippaasti alkoholia pelkästä yhdessäolon riemusta, juhlimiseen. Vasta kun ensimmäinen lapsemme syntyi, alkoi oireilu (tai oireitten havainnointi), ja siinä vaiheessa olin itse tietysti ns. vähemmällä käytöllä ja näin puolisoni juomisen ylilyönnit paremmin. Hän söi masennuslääkkeitä ja unilääkkeitä, ja lääkecocktail yhdessä runsaan juomisen kanssa (piilopulloja alkoi löytyä vähän sieltä ja täältä) teki hänestä arvaamattoman ja ailahtelevan. Minusta alkoi tulla tylsä ja arkinen, kun en juhlinut enää kuten ennen.

Vuosia olen taistellut hänen saamisekseen hoitoon, ja lopulta löytyi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ja siinä olisi jo kylliksi kestämistä miesparalla (ja läheisillä), alkoholiriippuvuus ja voimakkaat mielialavaihtelut! Sen lisäksi hänellä on voimakkaan narsistiset piirteet. Oikein kylmäsi lukea näitä kuvailuja. On vain hänen totuutensa - ei koskaan sitä harmaata aluetta, jossa neuvotellaan. Ja ettenkö olisi miettinyt tätä diagnoosia omalle kohdalleni? Voi kyllä! Enkä vähiten siksi, että kuulen olevani luonnehäiriöinen ja mielenvikainen, vaikka itse hoidan lapset ja huushollin ja laskut ja työni. Mutta yritän kuunnella palautetta muilta ihmisiltä, heijastaa ystävieni tunnetiloja, tiedostaa omat vikani, korjata itseäni. Hänessä ei ole koskaan vikaa. Lauserakenteet ovat: "minut on ajettu"... "näin minulle on tehty"... "minut on tällaiseksi muovattu/haukuttu" jne. Ei koskaan "minä olen mokannut, anteeksi, yritän parantaa tapani" jne. "Minä" on lauseissa aina objekti, uhri.

Olemme asuneet erillämme jo jonkin aikaa, ja olen onnellinen siitä rauhasta, joka kodissamme nyt vallitsee. Tunnen syvää surua tietysti jälleen epäonnistuttuani suhteessa, mutta tämä henkilö vei kaiken energiani, luontaisen elämäniloni, omaan synkkyyteensä. Hän on katkera, vihainen, pohjattoman kateellinen. Ja ehdottoman oikeassa. Ja tyhmä minä, yhä odotan hänen pyytävän anteeksi loukkaamisiaan, pahoja sanojaan, itsekkyyttään, itsekeskeisyyttään, kiittämättömyyttään! Ei, minä olen kiittämätön, pitkävihainen ja mielisairas. "Enkä ansaitse parempaa", hänen sanoillaan.

On niin suuri sääli, että hurmaava, lahjakas ja valloittava ihminen on niin jakaantunut. Ja ettei sitä pimeää puolta voi irrottaa siitä mikä hänessä on hyvää. Kiitos kun luette tätä! Tunnen olevani ehjempi. Ja voimia kaikille, jotka kaipaavat etäisyyttä kuormittaviin suhteisiin. Yksin on joskus parempi.

Moi, Jampea kompaten hienoa oli löytää tämmöinen sivusto missä on saman helvetin kokeneita ihmisiä. Itse elin narsistin kanssa vajaa kolme vuotta kunnes viimein irti pääsin. Mies aiheutti aluksi minussa tuntee minkalaista ei ole ikinä ollut."Voiko noin ihanaa miestä olla olemassa"mielessä mietin kun alkuaikoina tavattiin. Noh, eipähän voi, se tuli sitten vähitellen todettua. Sain hänet kiinni toisten naisten kanssa viestittelystä, seksiseuran hausta vain joitain kuukausia seurusteltuamme. Annoin anteeksi ja jatkettiin seurustelua. Siitä alkoi pikkuhiljaa meininki mennä hurjempaan suuntaan, kaikkia yksityiskohtia en viitsi tänne kirjoittaa. Alkoi jatkuvat syyttelyt, että petän häntä, tutkin puhelinlaskuja ym. Hänen pankkitilit oli täysin salaista, en saanut suurinpiirtein olla edes samassa huoneessa sinä hetkenä. Vähitellen alkoi syyttelyt et tarviiko olla noin paljon minun perheeni/ystävien kanssa yhteydessä. Jouduin välillä salaa soittelemaan heille kun ei jaksanut katsoa sitä mykkäkoulua mitä siitä olisi seurannut. No viimeinen niitti tuli sitten ja lähdin vihdoin, todella vaikeaksi yritti tehdän senkin, mutta eipä onnistunu enään. Tuommonen ihminen ei tule ikinä saamaan mitään pysyvää elämässään, eikun vaan ratkiriemukasta eloa hänelle ! Oisi kiva jutella enemmänkin jonkun kohtalotoverin kanssa kuka samaa kokenut ?!!

Hei,

Vuosi on mennyt kun erosin suhteesta "voiko näin ihanaa miestä ollakkaan" ja ei todellakaan ollut.Suhteemme meni niin pitkälle että meni omaisuus,ystävät ja mikä pahinta itsetunto.Nyt pikku hiljaa elämä palaamassa ja pystyn jo nauramaan omalle hölmöilylle että annoin itseni mennä niin "retkuun" ja uskoin mitä ihmeellisemmät selitykset.Oscarin antaisin mielelläni,niin hienosti tämä elokuva meni.Ihana asia on että alituinen pahaoloni on helpottanut ja alan jo pikku hiljaa uskoa että kaikki ei ollutkaan minun vikani.Onnittelut teille jotka olette myös päässeet "normaaliin" elämään kiinni!

En tiedä onko vaimoni narsisti, mutta ainakin piirteet ovat voimakkaat. Olen siis pohtinut ajatusta onko vaimoni psykopaatti tai narsisti. Ainakin hänessä on voimakkaita narsistisia piirteitä, jos ei muuta. Tiedän tämän testin perusteella ja olen sitä epäillyt toki jo paljon ennen testiä. Luin yhden naisen jutun, joka oli elänyt psykopaatin kanssa kymmenen vuotta ja pystyin heti samaistumaan hänen juttuihinsa. Silloin tuli tunne, että ahaa tästä on kysymys, olin tätä ennen elänyt kaksi vuotta hänen kanssaan yhdessä, tuntui kun suomustimet olisi silmistä pudonnut. Toki epäilin, sen jälkeen tämän paikkaansa pitävyyttä, koska kaikki ei vain sopinut psykopaatille, toisaalta hän oli ennen, kun olin tämän kertomuksen lukenut, kysynyt minulta onko hän psykopaatti, luultavasti kysyi sen takia, koska olin puhunut hänelle kyseisestä asiasta ja näin jälkikäteen ajatellen tuli vain ajatus, että hän kysyi vain sen takia, että olenko vielä samaa mieltä ja että saisi minut luopumaan ajatuksesta. Tämän jälkeen hän sanonut suvussaan olevan tämän tyyppisiä ihmisiä, en tiedä oliko tämänkin takana vain ajatus , että luopuisin ajatuksesta vai vilpitön myöntäminen, että hän saattaa olla sellainen.

Sitten arjessa elämiseen. Ottaessani puheeksi asioita, jotka liittyivät häneen esim loukkaukset, puhui hän ne aina taitavasti pois, samalla syyllistäen minut. Kaikkiin asioihin löytyi ja löytyy aina hyvä selitys ja olen poikkeuksetta kokenut jääväni toiseksi näissä keskusteluissa. Jos aloitin keskustelun minusta tuntuu pahalta tuo puhe, saatoin saada todella loukkaavia puheita päälleni, hän suorastaan hyökkäsi vihamielisesti päälleni niin , että menin alussa aivan hiljaiseksi, näihin loukkauksiin liittyi monesti kaksoismerkitys eli se oli muotoiltu hyväksi järki ajatuksesti hänen puoleltaan, mutta samalla se sisälsi loukkauksen. Nämä asiat jäivät monesti vaivaamaan ja vilpitöntä anteeksi pyytämistä en muista koskaan saaneeni, paitsi yhden kerrran, kun yksi läheinen ihminen hänelle ensin puhui, näin jälkikäteen ajatellen, se taisi vain olla pakon sanelemaa. Hän on myös itse epäillyt omantuntonsa olevan järkiperäinen ja sen voin allekirjoittaa. Niin monesti on tullut tunne, että hän ei sisimmässään loppujen lopuksi tunne tehneensä väärin. Ehkä kaikista pahimmalta on tuntunut se, että hän on sanonut minun toimivan tunteen vallassa esim, jos olen suuttunut hänen puheistaan, vika on aina ollut minun tunteissa, ei koskaan siinä, että hän olisi toiminut väärin, pahinta tässä on se, että rupesin itsekkin uskomaan tähän, tuntuu pahalta, että menin noin halpamaiseen lankaan. Samoin hänen tunteillaan on aina oikeutus, mutta minun ei, hän selittelee asiat niin.

Yhdessä eläminen menikin niin kauan hyvin, kun en kyseenalaistanut hänen toiminta tapojaan ja puheita eli sen kaksi kuukautta. En sitten lopuksi uskaltanut aloittaa keskustelua minä muodossa, puhuen samalla tunteistani, koska nämä vihamieliset kaksois merkitys puheet jättivät minut aina tyhjän päälle. Panin merkille, että hänellä oli kahden laista reagointi tapaa tilanteissa, johonka normaali ihminen reagoi empatialla, joko hän ei reagoinut ollenkaan tai sitten reagoi täydellä vihamielisellä loukkauksella, tämä on minun mielestä todella outua. Jossakin vaiheessa huomasin, että ainut tapa lähestyä oli suoraan päälle käyvä sinä muotoinen keskustelu, näin puhumalla onnistuin muutaman kerran välttämään loukkaukset. Jossakin vaiheessa keskutelut päättyivät aina hänen sanoihin, hän muuttuu tai hän nyt tietää mitä tarkoitat, tiesin lopulta näiden puheiden olevan vailla totuuten pohjaa, ainakin se oli hänen puoleltaan tehokas tapa lopettaa keskutelut, koska siihen ne yleensä loppuivat, tätä oli noin vuosi ennen erilleen muuttamista ja on tullut narsistisia faktoja lukiessa mieleen, että eikö nimeen omaan narsisti puhu näin toisen ihmisen menettimisen pelon johdosta.

Hän on myös kertonut, että on tehnyt monesti mieli purkaa minua kohtaan omaa pahaa oloaan ja aivan kun tehdä riitaa omasta huonosta olotilastaan. Jos hän näin kerta on puhunut, niin herää kysymys kuinka monta kertaa hän on niin oikeasti tehnyt. Eikö narsisti nimeen omaan omaa pahaa oloaan toiseen ihmiseen.

Myöskin olen pannut merkille, että käyttäytyminen minua kohtaan oli aivan erilaista muiden ihmisten silmien alla, voi kuinka mukava hän on ulospäin. Tuntuu, että kaikki oli yhtä suurta illuusiota.

Keskusteluissa hänen on aina ollut pakko sanoa viimeinen sana.