KESKUSTELUFOORUMI

Mä olen täysin rikki. Muserrettu, poljettu. Toisaalta, toiveikas ja joku pieni osa jaksaa olla onnellinen. Onnellinen siitä, että olen jaksanut tehdä selvät suunnitelmat siitä, mitä mä teen ja mitä haluan. MÄ LÄHDEN, mä HALUAN lähteä. Mullekin on sanottu jo syksyn aikana sata kertaa, että hän lähtee, muttei se vaan koskaan lähde!!

Edelleenkään mä en tiedä kuka tässä on narsisiti tai hullu, mutta sen m' tiedän, että haluan pois täältä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta viime vuodetkaan ei ole sellaisia olleet. Pahempaa ei kai voi olla tiedossa.

Mä en ole vielä ollut niin romuna, ettenkö tajuaisi olevan ulkopuolisen avun tarpeessa. Menen huomenna puhumaan diakonille. En tiedä onko siitä hyötyä, mutta portti on ainakin auki ja ehkä asiat lähtee siitä selviämään. Olisi varmaan parasta terapiaa läytää joku toinen narsistin uhri, jos nyt olen sellainen, en tiedä. Sitäkin selvittelen. Mistä te muut olette apua hakeneet ja saaneet?

Kahtena iltana su ja ma, mua on valvotettu, etten ole edes kotonani saanut nukkua. Syytelty ja haukuttu. Lähdetty tyyny ja peitto kainalossa pois ja tultu samantien takaisin ja sellaista ihme kiukuttelua, niin, että kaksi päivää olin ihan loppu. Kiukuttelu on johtunutiltatöistäni. Väsymys taitaa olla henkistä sekä ihan fyysistä. Eilen mainitsin asiasta, että olen niin väsynyt, koska mun kodissani saa nukkua ja olla rauhassa jos haluaa, mutta täällä ei. Hän on se ärsyttävä hämmästynyt iolme kasvoillaan, että mitä ihmettä sa tarkoitat, menisit nukkumaan ajoissa! Voi juma, että kehtaat, sanoin, Mä en ole sulle mitään tehnyt tai sanonut, noi jutut on sun päässä. Onko tämä juurikin sitä, että yrittää saada toiselle syyllisyyden tunteen?

Nyt yrittää ostaa mulle puhelinta, jota mä en halua häneltä vastaan ottaa. Omituista. Pitäisi osataa huonekaluja puoliksi ja hän ostaisi mulle puhelimen?! Miksi hän ei osta niitä huonekaluja ja itse ostaisin puhelimen, koska summat olisi samat. Siksikö, että olisin "velkaa" hänelle ja minulla olisi HÄNEN ostama puhelin?

Olenkohan nyt alkanut ymmärtää narsismista jotain vai luulosairas, kuten hän sanoo?! Oikeastaan mulle ihan sama vaikka mä olisin kuinka helvetin hullu. Mä vaan haluan suunnitella asiat, että jaksan ja häipyä täältä. Tiedän, ettei se ole helppoa lasten takia ja mustamaalaamiseni voi alkaa! Onneksi mulla on fiksuja ja kunnollisia lapsia, jotka osaavat käyttää omaakin päätään. Mua pelottaa lisäksi se, ettei kukaan tule uskomaan mua ja menetän pahimmassa tapauksessa myös vanhempani. Mun ystäväni sanoi eilen, että "mä uskon". Sain siitä paljon voimaa! Toivon, että puolen vuoden päästä mun ratkaisuni alkaa toteutua, talo menisi kaupaksi ja voisin vielä joskus nauraa ja olla ehjä ja onnellinen OMA ITSENI!

Mitä sulle kuuluu ? Oletko jo lähtenyt ? Itsellä vuosi sitten saman tapaista touhua, ja paljon muuta kamalaa, jota ei voi edes kirjoittaa. Mies suuttui, valvotti, ja lähti keskellä yötä jonnekkin ? sanoi että taas ajoit mut pois omasta kodistani yön selkään. Olin jo vuoden hiukan säästänyt rahaa, ja kokoillut tärkeimpiä tavaroitani, koruja ym. isoon matkalaukkuun sängyn alle piiloon. Kun mies lähti työreissuun, muutin kaverilleni ja soitin että nyt sitten en enää tule takaisin. Vaatteet sun muut tärkeimmät huonekalut hain jonkin ajan päästä (mies töissä). Tyhjästä aloitin. Nyt saan nukkua rauhassa ja kodissani on suloinen rauha kun sammutan valot. Paljon pelko-ja kiputiloja, oma toipumiseni on oikeastaan vasta nyt ottamassa ensiaskeleita. Tekemistä on paljon. Aijon kuitenkin tulla vielä ehjäksi ! Toivon että saat (ja kaikki muutkin palstalaiset) myös asiasi järjestykseen, toivotan sinulle rohkeutta ja rakkautta !

Taas yksi uneton yö. Joskus valvon edelleen yöllä ja pohdin asioita. Onkohan muilla tällaista unettomuutta ja asioiden pohtimispakkoa? Jostain vaan nousee asioita ja muistikuvia mieleen, jotka vaativat käsittelyä. Edelleen vaikka parisuhteeni päättyi lopullisesti 1,5 vuotta sitten. Tämä ehkä kuuluu toipumisprosessiin ja kirjoittaminen, lukeminen ja asioista puhuminen auttaa.
Muistan kun parisuhteeni kummalliset asiat aiheuttivat vain epämääräisen ahdistuneen olon, ihmettelin joitain asioita, mutten saanut niistä oikein selvyyttä. Sitten silmäni avautuivat ja muistin kun eräs opiskelukaverini sanoi minulla aikaisemmin, että "kaverisi taitaa olla narsisti". Sen jälkeen huomasin ajattelevani, että minulle on jo samantekevää olenko tässä suhteessa vai en ja että voisi olla parempi olla yksin ja ehkä olisin onnellisempikin silloin. Sain silmäni avattua ja tajusin, ettei kaikki parisuhteeni ongelmat johdukaan vain minusta, tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni, asennoistani, liikkeistäni, sanoistani, äänensävyistäni, eleistäni, ilmeistäni, harrastuksistani, tavoistani, ulkonäöstäni, vaattesitani, ystävistäni, sukulaisistani, työ- ja opiskelukavereistani, opettajistani tai mistä exäni ikinä keksikään minua syyllistää ja moittia. Aloin vakavissani miettimään sitä olinko onnellinen siinä suhteessa vaikka tiesinkin vastauksen. Olihan meilläkin hyviä ja onnellisia hetkiä silloin tällöin, alussa enemmän ja loppua kohden aina vain harvemmin ja lyhyemmän aikaa. Mietin, oliko se parisuhde mielenterveyteni ja minulle tärkeiden ihmisten ja asioiden menettämisen arvoinen. Mikään parisuhde ei ole sen arvoinen, että menettää kaiken muun kuin narsistisen kumppaninsa. Tajusin, etten halua olla enää siinä suhteessa vaan haluan rakentaa uudelleen oman näköiseni elämän. Halusin ystäväni ja sukulaiseni takaisin, halusin palata omaan kotiini, harrastaa sitä mitä haluan, käydä missä haluan, syödä mitä haluan, nukkua silloin kun väsyttää (ellei tällainen uneton yö vaivaa. Sitten päätin lähteä. Olin yrittänyt kerran aikaisemminkin, mutten ollut vielä tarpeeksi vahva vastustamaan exäni takaisinpyytelyitä. Aloin suunnittelemaan pakoani. Silloinkaan en onnistunut pakenemaan, koska exä uhkasi tappaa osan niistä ihmisistä, joista todella välitän. Onneksi lopulta kohtalo puuttui peliin ja nyt olen vapaa. Vapaa elämään oman näköistä elämääni.
Olen saanut ystäväni ja sukulaiseni takaisin ja lisäksi kolme uutta ystävää ja uuden miesystävänkin. Jokainen heistä on minulle rakas ja tärkeä. Nykyiset ja menneeseen jääneet hyvät ihmiset ovat kallisarvoisin asia elämässäni, sillä jokainen heistä vankistaa uskoani ihmisten hyvyyteen. Minusta olisi vaan raskasta elää maailmassa jossa olisi pelkkää pahuutta. Jokaisessa ihmisessä on toki hyviä ja huonoja puolia, mutta yleensä jompi kumpi puoli korostuneemmin esillä. Haluan uskoa edelleen siihen, että hyviä ihmisiä on ja heitä tosiaan on.
Voimia, rohkeutta, uskoa itseen ja hyvään, toivoa ja rakkautta kaikille. Se aito rakkaus (henkinen) voi tulla vaikka ystäviltä, sukulaisilta, työ- ja/tai opiskelukavereilta tai keneltä vain sellaiselta ihmiseltä, joka välittää aidosti, toivoo sinulle hyvää ja onnellisuutta, haluaa kulkea vierelläsi vaikka ystävänä, haluaa kuulla ja nähdä tilanteesi, valaa uskoa ja toivoa, uskoo mitä kerrot ja uskoo selviytymiseesi ja siihen, että parempi elämä on edessä päin. Mutta se parempi päivä koittaa vasta silloin, kun narsistinen kumppani on jäänyt elämästäsi. Jos yksi tällainen ystäväni lukee tätä ja on samassa tilanteessa kuin minä aikanani niin "I'll be there".

Mistä johtuu, että en saa aikaiseksi lähteä? Minulla ei ole lapsia emmekä ole naimisissa. Minulla on vielä vakituinen työ toisella paikkakunnalla. Eilen puhuin avomiehelle tunteistani. Hän sanoo, että olen siksi alakuloinen, kun en ole vielä löytänyt täältä oman alan töitä. Työloma loppuu 31.5, ja nyt on jo pian maaliskuu eikö tuo yleinen taloustilannekaan ole mikään hyvä.

Kaikki eivät näköjään ymmärrä järkipuhetta. Olisinko valmis sanoutumaan irti vakituisesta työstä, liittymään työttömien joukkoon kirjoittamaan niitä satoja työhakemuksia ihan vain hänen takiaan? Eipä taida rakkauteni ihan niin suunnaton olla En minä ainakaan sellaista edes vaatisi toiselta. Tuollaiset olettamukset tekevät minut niin vihaiseksi.

Olisin onnellisin yksin. Avomies kertoi, että olen hänen toinen puoliskonsa. Kysyin, että eikö ihminen voi olla kokonainen yksinään. Hetken miettimisen jälkeen hän vastasi, että voi, mutta kyllä siinä pitää olla se toinenkin. Olen ollut tässä suhteessa vasta puoli vuotta, jo olen nyt jo ihan loppu.

Minunkin oli vaikea erota exästäni. Jotenkin se narsisti vaan saa toisen salakavalaan koukkuun niillä pienillä hyvillä hetkillä, lupauksillaan siitä, että kaikki tulee taas olemaan parempaa, ihanampaa, onnellisempaa. Ja jotenkin se narsisti löytää keinot, millä sitoo toisen ihmisen itseensä. Siitä on erittäin vaikea pyristellä pois. Mietin tosiaankin vieläkin omaa parisuhdettani narsistisen exäni kanssa ja usein tulee uusia asioita mieleen. Johtuu varmaan siitä, että aikanaan elin kuin sumussa enkä saanut oikein mistään otetta. Nyt muistelen sitä aikaa, kun exäni alkoi huomaamaan ensimmäiset pyristelyni itsenäisemmäksi itsekseni sekä huomasi minun miettivän parisuhteemme jatkoa. Hän toimi niin ovelasti, että antoi minulle joksikin aikaa enemmän vapauksia - sain opiskella rauhassa, harrastaa omia juttujani, tavata ystäviäni ja sukulaisiani ja juuri kun totuin tähän, hän otti minut tiukempaan otteeseensa.Lisäksi hänelää alkoi hyvittelyjakso, jolloin hän oli taas mukava, huomaavainen, auttavainen. Taas kun hän huomasi, että haluan jotain muutakin, kuten tavata ystäviäni - hän salli sen minulle. Ja sitten hän lupasi asioita esimerkiski 2 - 6 kuukauden päähän. Hän saattoi kysyä, missä haluan käydä ja suunnitteli kanssani mukavia matkoja. Talvella suunnittelimme kesäreissuja ja mukavaa yhteistä tekemistä. Sovimme asiat ja sen jälkeen oli taas h******i valloillaan. Joskus hän kiristi minua näillä jo sovituilla asioilla. Kun sovimme ensimmäisestä Lapin matkastamme (jota emme sitten voineetkaan tehdä terveydellisistä syistä), hän uhkasi minua sillä, että maksan kuitenkin sen matkan hinnan, kun hän oli jo siihen reissuun varautunut. Mitään valmisteluja emme olleet kuitenkaan tehneet. Toteutuneen Lapin matkamme suunnitelmiakin teimme puoli vuotta etukäteen, jotta oli jotain odottamassa ja pitämässä minua suhteessa kiinni. Ja kun oli vielä se uhkaus, että minä maksan jollain, jos lopetan suhteen ennen sitä matkaa. Kun sovimme että hänen ylipuhumanaan teetän omassa kodissani hänen haluamansa remontin (esim saunan lauteet piti vaihtaa uusiksi) ja olin jo maksanut tarvikkeista, niin exäni kiristi minua nöyryyteen tai muuten hän peruu koko jutun. Usein hänellä oli koukku eli asia jota odotin viritettynä 2 - 6 kuukauden päähän. Ehkä hän tälläkin tavalla piti minua otteessaan. Ajattelin aina että olen hänen kanssaan ainakin siihen asti, kunnes tuo juttu on tehty ja mietin sen jälkeen parisuhteemme jatkamista uudelleen. Huomaan taas että teksti on sekavaa eikä etene loogisessa aikajärjestyksessä, mutta toivottavasti juttu on ymmärrettävä.

Minua exäni koukutti hienoilla yhteisillä suunnitelmilla, jotka olivat aina 2 - 6 kuukauden päässä odottamassa. Suuri osa niistä oli kuitenkin sellaisia, joihin tajuan exäni manipuloineen minut, siis sai minut haluamaan sellaista, mitä en olisi itse halunnut tai mikä ei ollut välttämätöntä ja tuli kalliiksi (remontti, jonka maksoin tietenkin itse, kun oli oma asuntoni tai matka, jonka maksoin itse (olisin tarvinnut silloin rahaa välttämättömämpään). Jotenkin hän "osti" minulta aina pari kuukautta tai puoli vuotta lisäaikaa suhteellemme. Tiesi että minun on vaikea rikkoa lupauksiani ja lähteä suhteesta pois, kun sovittuja asioita on edessä päin.

Yritän muistaa, että hyvät hetket ovat osa peliä. Narsistin uhri on paitsi kiltti, niin usein myös rehellinen. Minusta tuntuisi ikävältä karata kuin varas yöllä, mutta se lienee ainoa tapa. Pitää yrittää myös muistaa, että eihän se narsistikaan ole reilu minua kohtaan; tyhjiä lupauksia, ihmeellisiä sääntöjä kotona ja muuta liibalaabaa. Toisaalta mietin, että kuvittelenko ja suurentelenko asioita. Toisaalta minulla on ollut ennenkin parisuhteita, joissa en kulkenut varpaillani ja itkenyt joka päivä. Niihin tiedän verrata, että tämä ei ole normaali olotila, tätä tunnetta ei kuulu tuntea kuolemaansa saakka. En tiedä, mikä on narsistin mielipide normaalista parisuhteesta. Yksi päämääristä lienee on, että hän pitää minut onnettomana ja itseään ala-arvoisempana. Minä olen osa omaisuutta, kuin esine.

Minä tunsin olevani exäni kotiorja, Jotenkin vaan pitää pystyä työntämään ne hyvät hetket taka-alalle ja ajatella niiden olevan vain naristin peliä, epätodellisia hetkiä, joilla narsisti on saanut toisen koukkuunsa, silmänlumetta. Ainakin omassa parisuhteessani ne hyvät hetket lyhenivät, harvenivat ja loppuivat lopulta kokonaan. Lopulta jäljelle jäi vain jatkuva piinaava yhteiselo täysin narsistin omilla ehdoilla. Tilanne pysyi jatkuvasti huonona riippumatta siitä olinko se nöyrä ja kuuliainen kotiorja, välinpitämätön kotiorja tai kiukkuinen ja oman päänsä pitävä ei niin alistuvainen kotiorja.

Uskon, että paras keino narsistista eroon pääsyyn on salaa lähteminen hyvän etukäteissuunnitelman kanssa. Minä yritin erota narsisti-exästäni sivystenesti puhuen, mutta se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Ainakaan narsistille ei kannata kertoa omista erosuunnitelmistaan, se ei vaan onnistu.

Ihminen, jolla on suuri sydän ja joka osaa ajatella toisenkin parasta, päästää onnettoman ihmisen parisuhteesta pois. Ei ole oikeaa rakkautta yrittää omistaa toinen, vaikka toinen on jo henkisesti kuihtunut ja riutunut.

En ole pitkään aikaan jaksanut näitä palstoja lukea...saatikka kirjoittaa kun on ollut jotenkin paha mieli ja epäonnistunut olo
Nyt kuitenkin nuo tunteet on jääneet taka-alalle ja olen jopa vähän vihainen
ja tuntuu että siitä vihasta saa voimia jatkaa prosessia eteenpäin.
Olen jo 1,5 v sitten muuttanut pois exän luota...valtavia syyllisyydentuntoja siitä että tein sen lähes salaa, koska muuten se ei olisi onnistunut
Exä jaksaa syytellä siitä ettei hän voinut "parantaa" tapojaan enkä antanut siihen tilaisuutta...vaikka niitä tilaisuuksia lähes 30v suhteen aikan oli...monta kertaa yritin ottaa puheeksi ja korjata asioita mutta sitten luovutin...ja siinä vaiheessa exä tietysti luuli että kaikki on hyvin.
Mietin paluuta vanhaan kotiin pitkään...lasten takia, exän uhkailun ja kiristämisen takia...laiskuuttani, koska en jaksa taistella vastaan hänen hyviä perusteluitaan...
Hän lupasi parantaa tapansa ja kohdella minua kuin kuningatarta...
mutta pari kertaa onnistuin "suututtamaan" hänet asumuseron aikana...kun en ollutkaan tulossa kotiin, ja kun hän sai erohakemuksen...silloin hän uhkasi tappaa ensin minut...ja parin päivän päästä sanoi tappavansa itsensä, koska ei jaksa elää ilman minua
Oikeastaan eniten suutuin siitä kun hän syytti minua kun olin liian kiltti enkä rähissyt hänelle vastaan...
nämä tapaukset onneksi herättivät taas muistamaan niitä yhteiselämän aikaisia pahanolon ja pelon tunteita...enkä enää jaksa uskoa minkäänlaiseen muutokseen

Pitkästä aikaa... en ole lähtenyt en. Viimeistä pisaraa kerta toisensa jälkeen odottanut. Henkisesti olen lähtöä kyllä kokoajan tehnyt. Että jonain päivänä... Viimeinen pisara tulikin viikonloppuna... Lapsetkin haluavat, että erotaan. Soitin lastensuojeluun ja menen toukokuun alussa sopimaan mitä voin tehdä. Isä puhui lapsille, että olen hullu ja joudun mielisairaalaan. Naapurille puhui myös, että olen hoidon tarpeessa. Olen niin hullu, että sairastuvat lapsetkin. Niin ja tietenkin kieltää kaikki puheensa. Hän vie lapset ja minä makselen hänelle elatusmaksuja. Niin hänen mielestään. Lapset pelkäävät isäänsä ja minä myös, mutta häntä ei kuulemma tarvitse pelätä. Oli perjantaina kännissä. Kieltää olleensa tai hänen mielestään se olin minä. Minä, lähes absolutisti. Säälittävää käytöstä. Toivon löytäväni kiva asunnon ja olen suunnitellut lähteväni 1.6. En taida uskaltaa laittaa eropapereita ennen sitä. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja rohkeus riittää..