KESKUSTELUFOORUMI

Hei,

ja kiitos jos jaksat lukea jäsentymättömät ajatukseni.

En tiedä onko isäni narsisti. Onko sinun mielestäsi? Olen ihmetellyt miksi sana narsismi esiintyy ympärilläni melko usein. silloin olen aina lukenut jotain narsismista. Olen vähän kuin tarkastanut, olenkohan itse narsisti, siitäkö tässä on kyse. En ole.

Olen 35-vuotias nainen ja äiti. Lapsuudessa on tapahtunut paljon rakkoja asioita. Kotona oli perheväkivaltaa, isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Tukistamisen tyylistä väkivaltaa kohdistui myös minuun kummankin vanhempani suunnalta. Isäni saattoi myös uhata vakavammalla väkivallalla, mutten muista että sellaista olisi ollut. Muistan kyllä uhkaavan tunnelman ja pelon. Muistan myös että isäni puhui todella rumasti äidilleni ja kommentoi törkeästi hänen ulkonäköään ja kaikkia ominaisuuksia. Äitini ei sanonut mitään, mutta muistan ilmeet, muistan myös pelon joka kuvastui äidin kasvoilta kun ilmassa oli väkivallan uhkaa. Kodin ympärillä oli vahva salailun ilmapiiri, "ei sitten puhuta näitä asioita muille". En tietenkään puhunut mitään.

Toisaalta perhe-elämä oli täydellisen onnellista. Tasapainoista ja esimerkillistä perhe-elämää retkineen, hyvää arkea, kotiruokaa, tunnelmallisia juhlia... Samalla minun oli vaikeaa koskaan rentoutua. En pystynyt stressireaktiolta illalla nukahtamaan jos kuulin vanhempien olohuoneessa keskustelevan, koska usein keskustelu edelsi huutokeskustelua ja riitaa. Olin aina huolissani äidistäni. Samalla oli isäntyttö.

Toisaalta oli myös isäni liiallinen alkoholinkäyttö joka väritti vaihtelevasti tilanteita ja ihmissuhteita. On ollut vaikeaa jälkeen päin hahmottaa, mitkä asiat on luonnollista seurausta alkoholismista.

Äitini sairastui vakavasti ja sairausajan (useamman vuoden) isä oli ihan kuin toinen henkilö. Huolehti kaikesta ja oli äidille ainakin minun nähden aina todella kiva. Tiedän että silloin isäni yritti kaikkensa. Kun äiti kuoli, surin minä ensimmäisenä ja suru tuli rajusti ja välittömästi ulos ehkä vuoden ajan. Olin n.11-vuotias. Isä tuki todella paljon ja väsymättömästi, kenellekään muulle en vuosiin puhunut sanaakaan äidistä tai surusta. Isä on aina ollut parhaimmillaan tilanteessa, jossa toinen on heikko ja hän kokee olevansa välttämättömän tarvittu. Omaa surutyötä seurasi muiden perheenjäsenten suruvaheet. Isä suri alkoholin kanssa, sisarus vakavilla mielenterveysongelmilla. Uusi kiva naisystävä tuli myös nopeasti kuvioihin, mutta isä ei arvostanut naista (kuten hänellä on tapana) ja suhde meni ikäväksi. Lopulta siihenkin tuli väkivalta, mutta isäni naisystävä paukautti onneksi silloin oven kiinni eikä palannut.

Isäni inhosi ja halveksui myös kaikkia sukulaisia ja naapureita. Hyvin harvoja hän kunnioitti tai sieti ja nämä harvat olivat tyyliin nuoruuden ystävä johon ei pitänyt yhteyttä ja joku poliitikko. Meillä kuitenkin kävi silloin tällöin vieraita. Vierailut menivät aina samalla tavalla, kesken seurustelun isä kutsui minut syrjemmälle ja haukkui vieraat minulle. Koska olin lapsi otin sen niin, että isä ei halunnut että pidän muista ihmisistä kuin hänestä. Hän kävi loputtomasti ja järjestelmällisesti kaikki lähipiiriini kuuluvat ihmiset läpi ja haukkui heidät. Äitini sukulaiset olivat kaikki juntteja ja me oltiin paljon parempia. He pitivät viimekädessä vain toistensa puolta ja me toistemme.

Isä ei pysty myöskään kohtamaan noita halveksimiaan ihmisiä, vaan on ajan mittaan loukannut heitä tai kohdannut heidät niin valheellisten ja vahvojen väärien mielikuvien kautta, että he ovat etääntyneet. Isää kutsuttiin sinnikkästi sukujuhliin, osiin hän ei koskaan tullut koska kutsujat olivat hänestä niin kammottavia eri tavoin. Lähimpiä sukulaisia hän on haukkunut suoraan, lähetellyt vihaisia ja todella törkeitä viestejä.

Sukulaiset ja ystävät ovat olleet minulle tärkeitä. Jännitin saako isä heidät suuttumaan meihin niin, etten saa mennä enää esim. isovanhemmille. Kun olimme mummolassa isällä oli tapana tehdä öisiä pilasoittoja ja sulkea luuri heti kun puheluun vastattiin. Lankapuhelimen johto otettiin usein yöksi pois seinästä salaa meiltä lapsilta, mutta minä huomasin aina kaiken koska olin niin virittynyt huomaamaan. Isovanhemmat ehkä ajattelivat että toivottavasti lapsenlapset eivät heränneet ja minä ajattelin, että kunpa isovanhemmat eivät saisi tietää että soittaja on humalainen isä ja suutu meihin kaikkiin ja hylkää meidät. Muistan myös tapauksen, jossa olemme lapset ja äiti saapuneet junalla isovanhempien luokse ja pieni sisarukseni sanoi, että tultiin koska isä löi äitiä. Muistan kuinka lähes romahdin, ajattelin että tämä on kamalinta mitä voi tapahtua. Sanoin kuitenkin rennosti että niin siis leikillään löi ja nauroin. Aikuiset olivat hiljaa.

Vielä aikuisenakin on ollut monta draamaa sukujuhlien yhteydessä. Olen ollut meistä ainoa, joka niissä on käynyt. Isä on yrittänyt estää. Muistan hyvin erään puhelun, jossa hän uhkasi etten ikinä enää saa nähdä häntä jos menen syntymäpäiville sillä sankarin vaimon isä on lyönyt häntä henkarilla. Hyvin monisanaisesti ja moneen kertaan hän kertoi kuinka henkarillalyöminen oli tapahtunut uudelleen ja uudelleen, kunnes en enää kestänyt ja suljin puhelimen. En kestänyt siksi, että isän kärsimyksistä kuuleminen suretti ja surettaa jotenkin niin syvästi. Hän on kuin hauras lapsi jota on piiskattu ja rikottu ja jota minä olen yrittänyt suojella ja pelännyt samalla, että hajoan tuskasta kuullessani hänen tuskasta.

Omat hääni ovat ehkä olleet kakista sukujuhlista koettelevimmat isän suhteen. Isäni ei ole koskaan ollut kovin iloinen tai innostunut mistään mitä teen. Hän ei muista mitä olen kertonut hänelle omasta elämästäni tai ystävistä eikä välitä kuunnella juttujani. Samalla hän on vihainen siitä, etten kerro hänelle elämästäni.

Minäkään en välitä kuunnella häntä. Isäni kertoi minulle lapsena liian rankkoja juttuja omasta lapsuudestaan ja ylipäätään mitä joidenkin ihmisten lapsuudessa tapahtuu. Väkivalta ja hylkääminen, vanhemman mielenterveysongelmat kuuluivat niistä hänen omaan lapsuuteen, mutta työn puolesta hän kohtasi pahimpia mahdollisia asioita, joita lapselle voi tapahtua ja puhui niistä minulle. Yritin usein vastustella. Hän kertoi samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Niiden kuuleminen tuntui kamalata, mutta tokihan niistä tuli myös sellainen olo että meillä on onneksi kaikki hyvin.

Kasvaessani aloin torjua keskusteluja jotka menevät alueille joista tulee kammottava olo. Siten aloin torjua pikkuhiljaa kaikkea keskustelua. Nykyään huomaan, etten pysty katsomaan isääni silmiin enkä muutenkaan mielelläni katso häntä. Voin jutella ja kuunnella, mutta vältän kohtaamasta. En mielelläni käy tapaamassa isääni. Kutsun häntä meille. Yhteydenpito on minulle mahdollista jos en ole kaksin isän kanssa. Omat pienet lapseni usein keventävät tunnelmaa antavat minulle mahdollisuuden irrottautua keskusteluista ja pitää ne pinnallisina. Isä on koko ajan vihainen siitä etten käy hänen luonaan ja minulla on koko ajan huono omatunto liittyen isään. En voi sanoa hänelle etten tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä, koska en pidä hänestä, en luota häneen ja pelkään häntä. Välitän hänestä myös paljon, toivon että hän voisi olla onnellinen, että hän ei tuntisi itseään yksinäiseksi. En usko että se on mahdollista.

Jouluaikaan liittyy kaikkea vaikeaa. Joulukorttit isä ottaa henkilökohtaisesti. Hänen osoite on salainen ja hän kieltänyt meitä lapsiaan antamasta osoitetta sukulaisille. Harkitusti hän välillä ilmoittaa, että jollekin saa antaa osoitteen jos sukulainen pyytää. Eihän noin viehättävän ja etääntyneen sukulaisen osoitetta ehkä kovin montaa kertaa pyydetä jos sitä ei edellisvuonna ole saanut. Ja sitten kun joulutervehdystä ei tulekaan alkaa siitä pettymys ja salajuonipohdinnat. Isä ei halua tulla kenellekään kylään jouluna ja ei tahtonut tänä vuonna sopia joulutapaamista hänenkään luokseen, mutta oli todella vihainen joulun jälkeen kun hänet oli jätetty yksin. Yöllisiä vihaisia tekstiviestejä tulee erityisesti jouluisin. Itsemurhan mainitseminen sivumennen kuuluu joulutraditioihin. Varsinaista itsemurhalla uhkaamista ei ole ollut vuosiin, koska pelkkä asian mainitseminen riittää. Lapsuudessani sitä oli paljon. Vasta oman lapsen syntymisen jälkeen olen uskaltanut laittaa puhelimen yöksi äänettömälle, sitä ennen luulin aina että jos puhelin on äänettömällä isä kuolee. Monta vuotta mietin myös, että katkaisisin välini kokonaan isää ellei hän siitä kostoksi tekisi itsemurhaa ja jättäisi minulle niin kamalaa kirjettä, etten selviäisi siitä koskaan. Lapsena jäin valvomaan hänen seurakseen kun hän oli todella humallassa, jotta pystyin valvomaan ette hän vahingoita itseään. Näin uhkakuvia kaikkialla. Lisäksi isä oli humalassa todellinen monsteri.

Nuorena aikuisena väsyin ja romahdinkin. Sitä ennen olin muuttanut nuorena pois kotoa. Salaa. Tein kolmea työtä ja yritin saavuttaa tunnetta että olen vapaa ja asiat on turvatut. Silloin kotiin jäänyt sisarus alkoi voida todalla pahoin, yritti itsemurhaa ja oli pitkään suljetulla. Tuntui katkeralta, huoli kotiväestä kasvoi ja piti otteessaan. Yritin tasapainotella, mutta voimat loppui. Kävelin itse sairaalaan ja sanoin että ahdistaa. Vaikeaa masennusta alettiin hoitaa. Terapiassa puhuin isästä, mutta terapeutti piti kuitenkin vaikeuksien syynä surua äidin kuolemasta. Tiesin silloin että hän tulkitsi minut väärin, mutten jäänyt murehtimaan. Kuntouduin nopeasti, lopetin kaikki lääkkeet ja terapian.

Olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa. Elämä on hyvää ja ihmissuhteet on hyviä, mutta onnellinen on aika vaikea olla. Isälle olen pettymys vuodesta toiseen. Isä itse on sitä mieltä, että siitä lähtien kun muutin kotoa pois en ole hyväksynyt häntä. Lähes 20 vuotta olen käynyt hänen luonaan liian vähän tai kun olen käynyt, olen tullut vastentahtoisesti. Hän väheksyy mutta pelkää miestäni ja paheksuu perhe-elämääni ja halveksuu kaikkea ihan tavallista mitä teen ja olen, mutta lapsenlapsiaan hän rakastaa ja heillä on keskenään hyvä ja lämmin suhde.

Olen yrittänyt aina uudelleen, niissä raameissa jotka ovat minulle mahdollisia, rakentaa yhdessäolosta tapaa, mutta se on vaikeaa koska en ehdi toipua edellisestä isän vihanpuuskasta niin että kestäisin nähdä häntä, kun taas on kulunut hänen mielestään liian pitkä aika ettei yhteydenpitoa ole ollut ja tulee uusi vihaisuus ja taas olen, että mitä ihmettä tämä hulluus oikein on. Isä vaatii minulta jatkuvasti enemmän kuin mihin pystyn. Haluan suojella isovanhemmuussuhdetta, muuta en halua. Isä haluaa että keskutelisimme pitkiä iltoja kuten ennen kun olimme läheisiä enkä ollut häntä vielä hylännyt. Äidin kuoleman jälkeen sain olla niin paljon keskustelukumppanina, että siitä toipumiseen on mennyt koko tähän astinen elämä. En missään nimessä palaa sellaiseen. On kuitenkin vaikeaa sanoa se hänelle. Olen kerran sanonut, mutta se meni mun mielenhäiriön piikkiin, kuten aina. Eilenkin huusin hänelle puhelimessa koska hän oli lähetellyt yöllä kiukkuviestejä. Huutamisen jälkeen seurasi keskustelua hänen vaikeasta tilanteesta ja minä itkin, koska olin siitä niin pahoillani hänen puolestaan. Puhelun lopuksi lupasin mennä käymään ja laitoin vielä perään anteeksipyyntöviestinkin ja pahoittelin, että olin huutanut ja että huutaminen johtuu minun huonosta omatunnosta. Kummallista. En ymmärrä miten se menee aina noin.

Sitäkään en ymmärrä, että vaikka tiedän - se olin minä joka koin lapsuudessa kaikki ne kokemukset jotka koin, niin tavallaan en kuitenkaan ihan usko. Kun kirjoitin tätä viestiä tuli monta kertaa huono omatunto ja kysymys - miksi haluat maalata isästäsi tällaisen kuvan, tiedäthän että tällainen on tuomittavaa, kirjoitatko jotta saat toisten tukea omille negatiivisille ajatuksillesi isästäsi. Isästä joka myös oli todella kiva, luotettava, hauska, kiltti ja kaikkea myönteistä. Isäni on ehkä niin kaksijakoinen persoona, että minäkin olen melkein kuin jakaantunut kahteen sisäiseen lapseen. Siihen joka rakastaa isää joka on mahtava ja siihen joka on rikottu ja näkee miksi.


Täytyisi olla niin varma, että vaikka tuntuukin että olen itsekäs ja hylkään kaltoinkohdellun ihmisen, joka on vielä minulle rakaskin, niin jotenkin se varmuus kantaisi kaiken yli. Olemme tapaamassa parin päivän päästä, en voi enää nukkua, päivällä ajattelin että olisi helpompaa kuolla kuin mennä tapaamisen. Muuten en ajattele kuolemaa, mutta tämä asiayhteys vie ihmeellisen syviin vesiin. Olenko tekemisissä narsistin kanssa?

Hei

Isäsi vaikuttaa kirjoituksesi pohjalta narsistilta.

Olen itse saanut eräänlaisen herätyksen tänä jouluna, kun vihdoin kunnolla olen lähtenyt pohtimaan elämäni narsisteja. Alkuun mietin vain että ex-mieheni on narsisti ja luin tekstisi suurimmaksi osaksi esikoistyttäreni "silmin" Erosin lasteni isästä kun vanhin oli 6 v ja hyvä niin. Kotimme ei ollut hyvä kasvuympäristö lapsille. Mutta voin kuvitella oman tyttäreni miettivän noin. Isä on rakastava ja ihana ja maailman paras isä. Mutta silti isä on pelottava, niin pelottava ettei hän halua enää käydä siellä niin usein (tapaamiset sovittu joka toinen viikonloppu).

Mutta joulun alla tosiaan tajusin jotain mitä en ole aiemmin tajunnut. Isäni on narsisti. Hän ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen mutta henkisesti kyllä. Myös alkoholi ja pettäminen kuuluvat hänen elämäänsä. Nyt enää vanha ja katkeroitunut yksinäinen mies, jolla onneksi yksi ihminen on jaksanut niin hyvässä kuin paskassa. Olen miettinyt pitkään miksi en halua pitää isään yhteyttä vaikka äiti aina yrittää patistaa. Että eihän se niin paha ole. Mutta kyllä olen sellaista lokaa vaan saanut siitä osoitteesta lapsuudesta asti (vanhemmat eronneet kun olin ihan pieni. Isä lähti toisen naisen matkaan) että sairastuin mm syömishäiriöön ja masennukseen vaikka näin isää vain tosi vähän. Sitä yrittää rakastaa ja arvostaa omia vanhempiaan ja ehkä siksi tuntuu niin pahalta kun ei saa takaisin kuin väheksyntää ja haukkumista.

Itselläni on aina maha kipeä kun pitää mennä isää tapaamaan. Kävin viimeksi vuosi sitten ja lupasin käydä vuoden aikana useamman kerran. Tämä lupaus kalvaa mielessä, mutta en kykene soittamaan ja sopimaan tapaamista. Hän on jo eläkkeellä joten aikaa varmasti löytyisi. Itselläni ei vaan tunnu koskaan olevan sopiva hetki. Kutsuin isän kesällä kylään puolisonsa kanssa ja vastauksesta ymmärsin että olisi jopa tulossa. Leivoimme lasten kanssa, siivosimme kuin jouluna konsanaan, pukeuduimme parhaimpiin ja jännittyneinä odotimme vaaria joka ei koskaan tullut. Ei edes vastannut viestiini jossa ihmettelin kun ei tullut. En ole kuullut tuon jälkeen heistä mitään.

Mutta näin oletettavan narsistin tyttärenä pystyn hyvin samaistumaan moneen kohtaan kirjoituksessasi.

Hei Vilijonkka ja kiitos vastauksestasi. Olet todella tärkeä henkilö lapsillesi siinäkin mielessä, että voit auttaa heitä ymmärtämään huonoa oloaan. En tiedä koska lapsi on valmis vastaanottamaan tällaista tietoa, mutta itseäni olisi ainakin jo vuosikausien ajan auttanut, jos joku olisi osannut vastata hämmennykseeni.

En pystynyt tapaamaan isääni kuten oli sovittu. Ahdistus tapaamisen lähestymisestä kasvoi niin suureksi, etten voinut nukkua ja vaan vapisin sisäisesti. Tuntui, kuten monesti isän kanssa, että olen umpikujassa ja en voi tehdä mitään millä pelastaisin itseni. En pystynyt ahdistukselta ja huonovointisuudelta menemään tapaamiseen, en keksinyt mitään tapaa perua, jolla isä tulisi tyytyväiseksi ja itse jotenkin kestäisin. Isän kanssa korkein kriteeri on aina se että tunnen hänen olevan tyytyväinen. Soitin lopulta isälle kun tunsin etten voi edes hengittää. Kerroin että voin todella huonosti enkä voi tavata häntä. Puhuimme jonkun aikaa, kerroin huonosta olostani ja niistä rajoista joissa pystyn toistaiseksi olemaan. Sovimme että hän ei pyydä minulta mitään, ei odota, emme tapaa. Kaikki tämä sopi isälle, hän ymmärsi, oli lämmin ja viisas. Kerroin myös, että minulle on tärkeää ettei oman kipuiluni takia muiden tarvitse elää erityistilanteessa. Ehdotin että isä tapaa kuitenkin lapsenlapsensa näiden isän kanssa. Isä ei halunnut, hän sanoi tarvitsevansa itsekin aikaa ja että olisi halunnut tavata nimenomaan minut. Isä muisteli sitten lapsuuttani, jolloin olimme olleet erottamattomat ja puhuneet aina kaikesta kunnes meille tuli ero. Hän käytti tosiaan tuota sanaa siitä kun muutin pois kotoa. Kun puhelu loppui tunsin ihan ensin suunnatonta onnea ja helpostusta, isä ymmärsi minua, hän ei loukkaantunut, hän ei syyllistänyt, hän ei masentunut. Kiitos, kiitos, kiitos. Sen jälkeen itkin ja haukoin henkeä pitkään. Ahdistus helpotti pikkuhiljaa kun tapaaminen oli peruttu mutta on noussut uudelleen.

Odotan nyt mitä tapahtuu. Sitä ei voi aavistaa. Tähän asti tällaista minun romahdusta on seurannut ymmärrys jonka jälkeen itsetuhoinen täräytys isältä, riita, sopiminen, paluu entiseen. Mutta ei sitä silti voi aavistaa. Aina tulee yllätys.

Isäni vaikuttaa nyt ihanalta. Ehkä ihmettelette miksi kirjoitan hänestä täällä. Itse ihmettelen sitä koko ajan vähemmän, mitä enemmän olen lukenut narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. On hyvä että nämä viestit ovat täällä, voin palata niihin kun tuuli kääntyy.

Toivotan samalla kaikille onnellisuutta alkaneeseen vuoteen.

Noin narsisti juuri toimii. Olet osoittanut olevasi heikko, joten hän kiltteyttä hyväksi käyttäen saa sinut taas ajattelemaan että kaikki vika on sinussa eikä hänessä.

Voit nyt olla olematta yhteydessä häneen päivän, viikon, kuukauden, vuoden, monta vuotta... Voit olla välinpitämätön (mikä on paras ase narsistia vastaan), voit olla vastaamatta puhelimeen ja viesteihin. Silti jos joskus olet taas yhteydessä häneen alkaa kaikki juuri tästä hetkestä uudestaan kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan.

Suosittelen sinulle terapiaa sekä vertaistukiryhmää. Älä ole missään tekemisissä isäsi kanssa ennen kuin pystyt itse suhtautumaan häneen vailla mitään tunnetta. Lue narsismista jotta ymmärrät paremmin mistä on kyse.

Paljon voimia tähän pitkään prosessiin.

Kiitos paljon Vilijonkka!
Elämässä on varmasti melko harvassa ne tilaisuudet, jolloin ihmiset voivat sanoa tai kirjoittaa toiselle asioita, joilla on käänteentekevä vaikutus toisen ihmisen elämään. Otan neuvoistasi vaarin.

Aava

Viikon verran on nyt kulunut. En ole kuullut isästä mitään, mutta pelkään että puhelin minä hetkenä tahansa soi. Pelkään lähestyviä syntymäpäiviäni, miten kestän jos isä onnittelee. Miten kestän jos vastaan hänelle, miten kestän huonoa omatuntoa jos en vastaa. Olen jopa miettinyt puhelinnumeron vaihtamista. Kuten olen ennenkin miettinyt, sen jälkeen alan pelätä että isä seisoo jonain päivänä pihalla.

Olen miettinyt mitä sanon isän hautajaisissa. Mitä sanottavaa minulla voi olla? Vaikka mitä. Mitä sanon jos minun täytyy mennä katsomaan häntä sairaalaan, jos hän sairastuu, hoidanko häntä. Istunko vuoteen vieressä ja pidän kädestä, kuuntelen, kuuntelen, kuuntelen... Toivottavasti hän ei joudu sairaalaan ja jos joutuu, toivottavasti hän ei voi puhua siellä. Minä voisin viedä hänelle kauniita kukkia, teipata seinään kuvia maalauksista joista hän pitää, soittaa hänen lempimusiikkiaan. Pitää ihmisestä huolta niin kuin minä pidän. Avata välillä verhoja ja tuulettaa. Hän ehkä inhoaisi sitä, mutta kyllä hänessä on oltava osa joka kestää rakkautta. Eihän kukaan voi olla kokonaan paha ja negatiivinen. Persoona voi olla, mutta entäs sielu? Se joka tuli äidin kohdusta, huusi ensimmäisen huutonsa ja alkoi elää viattoman lapsen elämää. Mitä sen jälkeen on tapahtunut on yksi onneton tarina, koko ihmiselämä ei silti voi olla onnettomuuksien tappiollinen tie. Tai jos se olikin tällä kertaa. Vaikka hän onkin tällä kertaa opettamassa meille niin karmeita läksyjä, että hyvä jos me lapset selviydymme, niin ei ole hänenkään opettajan osansa kiitollinen.

Vaikeinta on tällä hetkellä se, että vain minä tiedän että isä on ehkä kuollut. Ei oikeasti! Mutta minulle, en ehkä näe häntä tai joskus pitkän ajan päästä. Ei ehkä ole tarpeen enää elätellä toiveita siitä että isä voisi olla se kiltti ja viisas isä pysyvästi ja luotettavasti. Hän on varjo. Minun isäni on ehkä tästä lähtien minulle varjo ja äiti on kuollut. Hui miten yksinäiseltä se tuntuu!

Toki minulla on oma perhe, jolle en jaksa tällä hetkellä olla läsnä. Pelkään että omat lapseni hylkäävät minut aikuiseksi kasvettuaan, kun äiti oli niin hauras. Pelkään että minulle käy kuten isälle. Kostoksi omat lapseni alkavat vihata mua. Tällaiselle pelolle ei kyllä oikeasti ole mitään todellisuuspohjaa tämän hetkisessä elämässä. Mutta jos kuitenkin...

Olen ollut todella heikossa kunnossa. Olen saanut apua ja saan. Kirjoitin tutulle terapeutille ja hän vastasi että tarvitsen pätevän ammattiauttajan apua. Hän järjesti minulle sellaisen. Täytyisi vain soittaa. Olin myös lääkärissä, sain sairaslomaa ja lääkkeitä ahdistukseen ja unettomuuteen. Ystävät ja mies ovat olleet ihanasti avuksi. Vaikka olo on kamala, ahdistunut ja toivoton, tunnen itseni kuitenkin todella rakastetuksi. Olen siitä tunteesta niin kiitollinen, että ... en tiedä, keksin jonkun keinon laittaa hyvän kierämään kunhan paranen. <3