KESKUSTELUFOORUMI

Olen nyt lueskellut teidän muiden viestejä ja oli pakko laittaa tänne oma tarinani, olisi kiva kuulla onko kellään muulla vastaavanlaisia kokemuksia... Tai siis no varmasti on

Tapasin tämän narsistisen miehen viime vuoden maaliskuun lopussa ja ensitreffimme oli jotain aivan maagista: tuntuu kuin olisin aina tuntenut tuon henkilön, meillä oli saman tien aivan mieletön yhteinen kemia ja hän kuunteli ja ymmärsi kaiken mitä puhuin. Olin juuri toipumassa avioerosta, missä olin saanut selville että silloinen aviomieheni petti minua ja rakastui työkaveriinsa. Tämä narsistinen mies oli kaikkea mistä olin aina haaveillut: kuunteli, ymmärsi, hänellä oli samanlainen lapsuus ja tausta kuin minulla... Tarjosi juotavaa koko illan ja päädyimme jatkoille minun luo minne hän jäi yöksi. Seuraavana päivänä vaan naureskelimme sängyssä ja menimme yhdessä lounaalle. Tämä mies lähti kotiinsa ja laittoi noin tunnin päästä viestiä että ikävöi minua ja haluaisi tulla minun luo. Loppu onkin historiaa...

Olimme todella tiiviisti yhdessä, koko ajan. Jos emme nähneet toisiamme, niin viestittelimme koko ajan. Hän tarjosi illallisia, ilmestyi yhtäkkiä kotiovelleni ruusu suussa ja skumppa kädessä. Hän halusi muuttaa minun kanssa yhteen asumaan jo kuukauden seurustelun jälkeen. Asiassa oli kaksi ongelmaa: minä omistan kissoja mitä hän vihaa ja vielä pahempi ongelma oli että jouduin olemaan tähän ex-aviomieheeni yhteydessä yhteisen omistusasunnon myymisen, meidän yhteisen koiran ja laskujen takia. Olimme seurustelleet noin 2kk kun hän kirjaimellisesti flippasi ensimmäisen kerran sillä ex mieheni laittoi minulle mitä kuuluu-tyyppisen tekstiviestin. Tämä narsistinen mies sekosi aivan täysin, hakkasi nyrkillä pöytään, alkoi huutaa ja raivota ja syöksyi ulos asunnosta. En tällöin edes osannut aavistaa mitä olisi tulevaisuudessa tulossa... Hän saattoi raivostua yhtäkkiä siitä että tv oli liian kovalla jos hän yritti nukkua päiväunia tai että laitoin makuuhuoneeseen valot kun hän oli sängyssä nukkumassa. Alkuun näitä "kohtauksia" tuli noin parin viikon välein, sen jälkeen viikon välein ja lopuksi melkeinpä joka toinen päivä...

En ole ennen seurustellut kenenkään narsistin kanssa enkä edes osannut ajatellakaan mistä tällainen käytös voisi johtua. Olin tavallaan jopa imarreltu siitä kaikesta mustasukkaisuudesta ja omistushalusta mitä hän aluksi osoitti. Kaiken haukkumisen ja riitelyn hän kuittasi sillä että on vaan niin rakastunut ja hulluna minuun ja siksi käyttäytyy noin. Olin todella sekaisin: samassa ihmisessä oli se maailman ihanin mies ketä rakastin ja palvoin kun taas toisaalta hän osasi olla todella pelottava ja ilkeä. Ihmettelin todella paljon sitä miten hän puhui ristiin asioita: välillä olin hänen elämänsä nainen ja sitten taas hirveä akka kenestä piti päästä eroon. Ja toisin kuin täällä olen useasti lukenut tämä MIES oli se joka halusi aina erota ja jättää minut. Olin tässä vaiheessa jo niin korviani myöten rakastunut ja kiinni tässä miehessä että minä olin aina se anteeksipyytelevä ja lepyttelevä osapuoli joka halusi palata takaisin yhteen. Tästä eroamisesta ja minun jättämisestä tuli sittemmin leikki, mitä leikimme noin kerran tai kaksi viikossa. Tuntuu, että tämä mies sai jotain sairasta tyydytystä siitä että sai jättää minut kerta toisensa jälkeen ja toisaalta taas näkisi kuinka anelisin häntä koipien välissä häntä takaisin.

Päätimme muuttaa yhteen (minä miehen asuntoon) 3kk:n seurustelun jälkeen ja tein suurimman virheen: irtisanoin oman asuntoni vuokrasopimuksen. Kun olin tämän tehnyt, noin 2 viikkoa ennen aiottua muuttoa mieheni taas suuttui ja sanoi vaan että en saa muuttaa hänen luokseen asumaan. Minulla ei ollut asuntoa eikä mitään paikkaa mihin mennä ja hän aikoi tehdä minusta kodittoman. Noh, saimme sovittua ja kun muuttopäivä saapui hän oli niin ahdistunut ja vihainen yhteen muutosta että halusi minut ja kamani saman tien asunnosta ulos. Hän ei muuttopäivänä suostunut kantamaan mm. sohvaa ja sätti minua koko ajan kaverilleen joka oli tullut auttamaan. Lopputulema oli se että jäin sinne asumaan mutta samat riidat ja eroamiset jatkuivat ja aina hän oli heittämässä minua ulos asunnostaan. Hän selkeästi kiristi minua asunnolla koska hänellä oli siihen valta. Kissat muuttivat tietysti mukanani ja tämä mies vihasi niitä kuin ruttoa. Noin kk:n jälkeen kissat saivat olla enää kylpyhuoneessa ja mikäli pääsivät sieltä luikahtamaan ulos, tämä mies otti ne kiinni ja kantoi väkivalloin takaisin. Tilanne meni jo niin pahaksi että päätin laittaa kissat väliaikaiseen sijoitukseen kaverilleni koska tästä miehen ja kissojen yhteisasumisesta ei tullut mitään, hän oli lisäksi siis myös todella allerginen kissoille ja sai niistä oireita. Noh, kuten arvata saatte ei tämä kissojen poislähteminen helpottanut miehen tuskaa yhtään ja samat riidat ja haukkumiset jatkuivat.

Hän saattoi suuttua mistä tahansa asiasta ja alkaa raivota: kotona on epäsiistiä, altaissa likaisia tiskejä, vaatteita ympäri tuoleja, en osannut keittää aamulla hyvää kahvia tai tehdä kananmunia oikein. Minä olin tässä suhteessa se joka luopui kaikesta: asunnosta, kissoista, kavereiden tapaamisesta jne. Kävin useimmiten kaupassa, tein ruoat, tiskasin, pyykkäsin, pesin kylpyhuoneen, järjestelin vaatteet ja muut tavarat. Hän alkoi inhota kavereitani ja vanhempiani eikä halunnut nähdä niitä ikinä. Jos minä halusin nähdä, niin sain kuulla siitä että olen koko ajan menossa enkä halua viettää aikaa hänen kanssaan. Minä olin muutenkin liian menevä ja halusin koko ajan bilettää ja nähdä kavereita ja käytin rahaa holtittomasti ja vastuuttomasti.

Mustasukkaisuus, vainoharhaiset kuvitelmat ja kontrollointi pahenivat koko ajan suhteen edetessä. En uskaltanut itse sanoa joka kerta jos olin ollut exääni yhteydessä asunnosta tai laskuista sillä siitä seurasi aina ahdistusta ja riitelyä. Olimme tämän miehen synttäreillä missä oli mukana myös hänen kavereitaan. Olin kuulemma siellä liian humalassa ja mies sai kohtauksen kun hänen kaverinsa kouri minun rintoja. Tämähän oli tietysti minun syy ja hän suuttui tästä minulle koska en älähtänyt tästä kourimisesta mitään tälle kaverille. Olin tästä lähtien huomionhakuinen huora joka haluaa että miehet kuolaavat minun perään. Pahin riita tapahtui noin pari viikkoa muutosta kun olin kavereideni kanssa yön yli reissulla ja kotoa pois. Mies alkoi mustasukkaisena penkoa tavaroitani ja löysi valokuvia minusta ja ex miehestä ja lisäksi yhden lapun mistä kävi ilmi että minulla oli aikanaan hoidettu kondylooma-sukupuolitautia minkä sain aviomieheltäni. Tämä oli tietysti väärin etten kertonut tästä sillä en uskaltanut miehen reaktion ja menettämisen takia. Sain seuraavat puoli vuotta kuulla jokaisessa riidassa näistä kahdesta asiasta: taudista ja valokuvista. Vaikka kuinka pyysin anteeksi 10 000 kertaa, se ei riittänyt. Hän alkoi keksiä päässään tarinoita että rakastan edelleen ex miestäni ja haluaisin hänet takaisin jne. Riidoissa jauhettiin aina samoja asioita, hän ei osannut päästä yli tai unohtaa tai antaa anteeksi.

Aina kun erosimme mies haki huomiota ja lohtua joltain naiselta ja kävi ilmi että hän viestitteli hyvinkin ahkerasti parinkin naisen kanssa meidän seurustelun aikana. Vaikka monta kertaa pyysin että tämän lopettaisi, sitä ei ikinä tapahtunut. Hän kertoi näille naisille hyvinkin arkaluonteisia asioita meidän suhteesta ja riidoista yms. ja joka kerta vastaus oli sama "me ollaan vaan kavereita". Mutta itse en saisi olla yhteydessä exään asunnon myynnistä ja yksistä valokuvista jaksettiin jauhaa puoli vuotta. Joka kerta vihaisena sanoi tietyt asiat: ei tästä tule mitään en halua olla sun kanssa, en luota suhun yhtään, en anna ikinä anteeksi ja unohda tiettyjä asioita... Sitten taas kun sovittiin ja kysyin asiaa niin "hän kuulemma vihaisena sanoo mitä sylki suuhun tuo ja mikä ei pidä paikkaansa". Yksi asia mitä tämä mies painotti oli se että HÄN ei petä, ei ikinä ole sitä tehnyt eikä tee. Noh, joulukuussa jäi kiinni ja myönsi että suuteli toista näistä "viestittelykumppaneistaan", olimme tällöin ns. eronneet mutta silti.

Nyt olen ihan sekaisin ja tulossa hulluksi koska en enää tiedä mikä oli totta ja mikä valetta. Hän on sekoittanut minun pään niin totaalisesti jatkuvalla manipuloinnilla ja mielipiteiden vaihtelulla. Rakastiko hän ikinä minua vai ei? Olinko hänen elämänrakkaus kuten väittää ja erikoinen vai oliko tämä vaan pelkkää manipulointia? Olenko minä ainoa ketä kohtaan on käyttäytynyt noin suhteessa? Tässä muutamia pointteja minkä vuoksi hieman epäilen näitä väittämiä todeksi:

- sanoo ettei koskaan ole tavannut ketään minun kaltaista: ei yhtä hauskaa, kaunista, seksikästä, erikoista, ihanaa ja sanoo ettei ennen elämässään ole rakastunut (eikä kuulemma rakastanut ex-vaimoaan) --> ex vaimon kanssa hankkivat kuitenkin OMISTUSASUNNON noin 3kk:n seurustelun jälkeen ja menivät aika lailla 1.vuoden aikana kihloihin
- sanoo ettei ikinä ole nauttinut seksistä näin paljon eikä tehnyt samanlaisia juttuja ja oli ongelmia erektion kanssa --> vihaisena kuitenkin sanoo että on paljon petikumppaneita ja aikoo n*ssia kaikkea mikä liikkuu
- sanoo että on aina päässyt yli heti edellisistä naisistaan koska ei ole heitä rakastanut --> nyt erottuamme n.3 vkoa sitten (viimeisen kerran) ryntäsi heti deittisivustoille ja varmaankin käy jo treffeillä
- puhui kihloihin menemisestä moneen kertaan ja kerran jopa kosi minua (olimme tällöin eronneet enkä suostunut) ja tyyliin seuraavana päivänä haluaa erota

Muutin kamani pois tämän miehen asunnosta ja sain kissani takaisin ja nyt olemme olleet lähinnä viestien kautta yhteydessä. Surullisinta tässä koko jutussa on se, että edelleen rakastan tätä miestä enkä pysty päästämään irti Itken päivittäin ja kaipaan häntä ja ajattelen vaan meidän onnellisia ja ihania hetkiä, unohtaen täysin kaiken sen paskan mitä olen joutunut hänen vuokseen kärsimään. Vaikka tiedän että järki huutaa ja lujaa, niin osa minusta toivoo että palaisimme yhteen ja että hän kosisi minua. Minua pelottaa ja oksettaa ajatus että hän löytää uuden naisen ja pääsee minusta yli. Minä järkevä ja itsenäinen ihminen??? Olen aina osannut pitää puoliani ja tehdä järkeviä ratkaisuja mutta nyt olen ihan hukassa... En ole enää mitään... Tästä miehestä on tullut minulle jollain tavalla pakkomielle ja mietin vaan keinoja millä saisin hänet takaisin... Siis mitä ihmettä????? Katselen hänen valokuviaan ja itken ja jokainen asia muistuttaa hänestä... En ole enää muuta kuin ihmisruumis joka ajelehtii paikasta toiseen... En nuku kunnolla, olen ahdistunut ja masentunut eikä huvita tehdä mitään. Töissä en saa mitään asioita tehtyä ja olen jopa miettinyt että jäisin sairaslomalle...

Vaikka järjellä ajateltuna tiedän että tämä on oikea ja paras ratkaisu niin miksi se ei tunnu siltä?? Miksi voin paremmin ollessani yhdessä tämän narsistin kanssa kuin yksin? Please ihmiset auttakaa ja takokaa järkeä mun päähän ja kertokaa että tämä helpottaa ajan myötä. Mä haluan tappaa nämä tunteet!! Miksi en voi vaan ajatella kaikkea sitä pahaa mitä teki mulle ja muistella kuinka ahdistunut ja peloissani olin välillä. Miksi en voi tajuta että se ihminen on sairas ja että meistä ei olisi ikinä tullut mitään...

Olet päässyt hyvän matkan päähän,nyt olisi hyvä löytää harrastuksia,entiset kaverit.Saada muuta ajateltavaa.
Narsisti on niin ovela,että hän tietää hiekon hetken ja saa sinut vielä takaisin,jos et pidä varaasi,jos näin tapahtuisi,se veisi sinulta vain lisää voimia ja aina vaikeampi tilanne.
Ei varmasti olisi haittaa vaikka pääsisit ammattiauttajan kans juttusille.Moni on heidän avullaan päässeet eteenpäin.
Työstäkään sairasloma ei välttämättä ole hyvä ratkaisu,koska sillon olisi vaan enemmän aikaa miettiä asioita joista olisi hyvä päästä erilleen.Työ vaihtaa ajatukset muualle ja tuo vaihtelua,voi toimia "lääkkeenä".
Itse olen lähtökuopissa ollut jonkin aikaa,kun luen näitä kirjoituksia,aivan pelottaa ajatus,etteikö Narskusta pääse erilleen,kun pitkän ajan päästä.Vuosikausijen piina eron jälkeen.He osaavat olla niin ovelia,säälittäviä pieniä lapsia.
Mulle meni melkein 5 vuotta,kun silmät aukesi että hän on narsisti,en millään osannut kuvitellakkaan,enkä muista miten sen tiedon täältä katselin.Sanotaan,että tieto lisää tuskaa,vaan tässä tapauksessa se kyllä on helpottanut.
Sinulle voimia eteenpäin ja muista ettet ota askeltakaan taakse päin Päivä piteenee ja kevät tulee,sen tuoksut voi siemaista,ottaa voimia joka auringon säteestä.

Kiitos tuesta ja näin se varmasti menee Minulla on luojan kiitos todella paljon ihania ystäviä ja rakastava perhe joten en ole yksin. Ehkä eniten mua mietityttää ja ihmetyttää se että miten voin edelleen rakastaa tätä ihmistä joka kohtelee tuolla tavalla ja loukkaa jatkuvasti? Onko rakkaus oikeasti niin sokea? Vai oonko mä vaan jotenkin menettänyt lopullisesti mielenterveyteni?
Välillä myös (edelleen) mietin olenko mä ainoa jonka kanssa se on käyttäytynyt noin ja mä olin vaan väärä ihminen sille vaikka kuinka yritin olla se oikea... Mietin myös paljon onko se puhunut totta vai valehdellut näissä isoimmissa jutuissa koska puhuu niin ristiin asioita... Ehkä olisi ollut "tunnesyistä" helpompaa erota vasta vuosien päästä kun ehkä se pahin alkuhuuma ja rakkaus olisi laantunut koska nyt mä en voi keskittyä kuin mun särkyneeseen sydämeen ja hoitamaan näitä pettymyksen tunteita... Mä en ole ikinä elämässäni ollut näin rakastunut enkä ole ikinä roikkunut yhdessäkään miehessä... Sen sijaan itse olen useasti ollut se joka jättää suhteessa...

Mä olen vaan sokeasti sivuuttanut ne huonot puolet ja hirveät hetket koska meillä oli hyvää (vielä tässä vaiheessa) enemmän kuin pahaa... Ja nämä ihanat hetket on nyt se asia, minkä takia en pysty päästämään irti Silloin se mies oli yksinkertaisesti TÄYDELLINEN... En sitten osaa sanoa oliko tämä vaan esitystä vai onko oikeasti tuollainen ihminen... Entä jos mä vaan sain aikaan tollaista käytöstä ja nyt se löytää elämänsä naisen jonka kanssa kaikki meneekin täydellisesti?

Vakuuttakaa mulle että se ihminen on ilmiselvä narsisti joka ei tule muuttumaan. Ikinä. Haluaisin kuulla onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia että tämä narsisti olisi ollut se jättäjä? Ja miten ylipäätään pääsee yli rakkauden tunteista... Ajan kanssa ilmeisesti vaan

Tässä mies, jonka suhde narsistinaiseen kesti about saman ajan kuin sulla......lopussa sitten meni on-off -säätämiseksi, koska tyhmänä menin aina hänen luokseen kun kiltisti vaan kysyin.....viimeeksi viime viikolla. Lopulta eilen luin kirjan "Sata tapaa tuhota mieli" ja kirjoitin kaikki paskat asiat ylös mitä hänessä on kun ne kerran niin helposti unohtuivat. Sitten vaan luen sen, kun meinaan retkahtaa

Narsisti osaa olla niin ihana,vaikka kohtelee uhriaan,niin huonosti.Osaa huumata uhrinsa,niin hyvin,ettei uhri tahdo päästä hänestä eroon.
Sanokaapa mitä siinä suhteessa tapahtuu? Miten uhri rakastuu narsistiin niin voimakkaasti?
Minäkään en Narskuuni edes ihastunut millään lailla,en ihastunut ulkonäköönsä.Siitä huolimatta hän on saanut jonkullaisen riipuvuussuhteen,josta ei tahdo uskaltaa edes eroa ajatella.Multa on jäänyt tämän suhteen aikana ystävät,koska hän on antanut ymmärtää,että he ovat turhia.Silläki on tarkoitus saada uhri kokonaan itselleen.

Mä en osaa sanoa mitä tapahtuu... Omalta kohdaltani ehkä ymmärrän sen verran että tämä mies osasi täyttää juuri sen aukon mitä kaipasin elämässä. Hän oli (tai siis esiintyi olevansa) kaikkea sitä mistä olen aina haaveillut miehessä: hellä, rakastava, huomioiva, huumorintajuinen, hauska, hyvännäköinen. Alkuun hän näki ns vaivaa minun eteen ja teki suurieleisiä asioita mistä menin ihan sekaisin sillä kukaan mies ei ollut aiemmin tehnyt minulle sellaista. Minulla on itselläni huono itsetunto ja kun mies nosti minua jalustalle ja kehui maasta taivaisiin, niin yksinkertaisesti se vaan tuntui niin hyvältä ja menin ihan sekaisin... Tästä huomion osoituksesta ja rakkauden vannomisesta tuli minulle huumetta ja tästä ihmisestä minulle pakkomielle. Hän käyttäytyi kuin unelmien prinssi välillä minkä vuoksi siedin myös ilkeää ja alentavaa käytöstä. Ajattelin etten koskaan löydä vastaavaa enkä yhtä ihanaa miestä. Tämä kaikki on kuitenkin ollut petosta ja hän esiintyi prinssinä tasan tarkkaan silloin kun halusi ja sai siitä jotain irti, muuten kyllä oltiin joko kylmä tai ilkeä.

Mä en suostunut luopumaan ystävistäni enkä perheestäni vaikka mies kovasti sitä olisi varmasti toivonut. Hän kyllä inhosi kavereitani ja vanhempiani vaikka nämä eivät olleet tehneet miehelle mitään. Itse en koskaan kritisoinut miehen kavereita enkä vanhempia, minä tulin kyllä toimeen heidän kanssaan. Meillä tämä suhteen ongelma olikin juuri siinä että minä en suostunut alistumaan: puolustin itseäni, sanoin takaisin, näin kavereitani, otin etäisyyttä ja muutin muualle kun alkoi ahdistaa liikaa jne. Minusta tuli miehen silmissä jonkun näköinen "vihollinen" joka vaan pilaa hänen elämäänsä ja aiheuttaa hänelle mielipahaa ja stressiä. Hänen mielestä meidän suhde ei vaan voi toimia koska olemme liian erilaisia ja riitelemme liikaa. Jep. Riitelemme koska hän aloittaa riidan milloin ja mistä tahansa, vaikkapa aamukahvin keittämisestä. Monta kertaa myös suuttui kesken elokuvan katsomisen, syystä mitä en vielä tänäkään päivänä oikein ymmärrä..?

Alkuaikoina mies piti minua kuin kukkaa kämmenellä ja aina puhui siitä kuinka samanlaisia me olemme ja olemme toisillemme tarkoitettuja. Kun riitely alkoi, mies sanoi että riitelemme koska olemme liian samanlaisia. Loppuaikoina kuulemma riitelimme koska olemme liian erilaisia ja haluamme eri asioita. Näkeekö joku muukin tämän vaihtelun tässä? Musta käännetään valkoiseksi ja valkoinen mustaksi.

Eniten minua harmittaa että uhrasin itse aivan valtavasti asioita miehen takia: olen luopunut paristakin asunnosta, joutunut maksamaan turhaan kahdesta muutosta, joutunut maksamaan asunnoista ylimääräistä jne. Olen tehnyt hänen vuokseen kaiken mitä voi kuvitella ja tehdä mutta sekään ei riittänyt. Nyt minä olen tässä se joka keräilee itseään, rikki ja hajotettu ja mies etsii kiireisesti uutta uhriaan.

Tiedän tuon tunteen... On niin satutettu ja kerta kaikkiaan vereslihalla. Haluaisi vain että toinen kuuntelisi ja ymmärtäisi edes kerran. Sitä ei kuitenkaan kannata odotella. Elä elämääsi päivä kerrallaan, korjaa se mitä korjattavissa on äläkä missään nimessä pidä narsistiin mitään yhteyttä. Ajan kanssa helpottaa ja ihminen pystyy henkisestikin venymään todella pitkälle. Nyt ajattelet itseäsi ja teet niitä juttuja jotka saavat sinut onnelliseksi. Ajan mittaan helpottaa.

Moikka SininenEnkeli,
en tiedä, käytkö vielä täällä, mutta luin tänään tarinasi ja halusin vastata, koska tarinasi oli kuin olisin suoraan lukenut omaa mennyttä tarinaani ja ex-kumppanisi muistutti kuivailusi perusteella käytökseltään aivan omaa entistä kumppaniani (vai voiko tällaista sanoa edes "kumppaniksi"...). Ihan hurjalta tuntui lukea tekstiäsi, kun siinä oli niin paljon identtisiä asioita. Kerron ensin lyhyesti näitä yhtäläisyyksiä...

Ensimmäisillä treffeillä olimme sopineet tapaamisemme koulutehtävien parissa kahvilassa. Näiden ei pitänyt olla treffit, mutta hän sanoi puhelimessa tulevansa paikalle RUUSU SUUSSA ja tukka kammattuna. Menin hämilleni, mutta jokseenkin tämä sai minut hymyilemään ja varauduinkin enemmän treffeihin, jollaiset näistä koulutehtävien parissa juoduista kahveista lopulta tulikin, nimittäin hän vei keskustelun nopeasti pois koulutehtävistä. Jo pian lähdettyämme kahvilasta menimme elokuvateatteriin ostamaan loppuviikon näytökseen leffalippuja, jotka HÄN tietenkin tarjosi. Näillä tempuilla hän "osti" ihastukseni.

Ei mene kauaakaan, kun olemme erittäin tiiviisti yhdessä. Jo parin viikon tutustumisen jälkeen vien hänet näytille vanhempien luo Helsingin ulkopuolelle junalla ja olinkin varma, että haluan hänet esitellä. Joku kuitenkin häiritsi. En tuntenut häntä kunnolla. Annoin kuitenkin tunteen viedä, koska tunsin myös, että hän täytti jonkinlaisen "aukon" elämässäni, koska ei ollut kovin pitkää aikaa kulunut, kun olin eronnut edellisestä pitkästä suhteesta ja olin kokenut sen jälkeen yksinäisyyttä… Hän siis tarttui tähän "heikkoon" kohtaani ja sai minut pikkuhiljaa koukkuunsa. Luulin, etten ollut, mutta kaikki tämä tapahtui pikku hiljaa. Hän vannoi rakkauttaan ja uskotteli löytäneensä minussa jotain aivan erityislaatuista. Myös hän alkoi jossain kohtaa nauttia leikistä, jossa erosimme n. kerran viikossa. Koskaan en tiennyt, oliko ero totta vai ei. Joskus hän saattoi itse soitella perääni hanakasti, välillä pyysi jopa anteeksi, mutta pääosin suhteen edetessä hän piti mykkäkoulua, kunnes painosti jollain kierolla tavalla minua pyytämään anteeksi, vaikka tosiasiassa hän oli itse kaiken riitelyn ym. aloittanut.

En edes jaksa kirjoittaa kaikkea mitä välissä tapahtui, mutta noin vuoden seurustelun jälkeen erosimme. Hän pääsi taas "jättämään". Olin pöyristynyt, koska vielä kaksi viikkoa aiemmin hän oli muuttamassa kanssani yhteen. Pari päivää olin aivan shokissa ja otin sen jälkeen koiran - siskoni kasvattaa koiria, joten hän toi minulle ns. "terapiakoiran", pienen sellaisen. Yritin toipua kaikesta järkytyksestä ja olla vahva enkä ottaa yhteyttä. Pahaa teki ja olin aivan murtunut. Vajaa viikon aikana laihduin 4-5kg ja tunsin itseni aivan näkymättömäksi, tuntui, kuin suru olisi imenyt minut pois tästä maailmasta, mutta tuo pieni koira onneksi pelasti minut siltä. Ei mennyt kuitenkaan edes viikkoa, kun hän jo otti yhteyttä. Palasimme keskustelujen jälkeen yhteen, mutta tämän jälkeen, vaikka suhdetta jatkuikin vielä on/off vuoden ajan, ei mikään oikein ollut koskaan enää oikeasti hyvin. Alkuvaiheen teatteri oli näyttelyä (tuotiin ruusuja, varattiin muutama ulkomaan matka, käytiin ravintolassa/elokuvissa…), myöhemmin oli jäljellä vaan irvikuva parisuhteesta. Mukaan tuli pettämistä, raivokohtauksia, katoamistemppuja ja ties mitä.

Mietin tuota kissojen "vihaamista". Vaikuttaa olevan tyypillistä, että narsistit vihaavat eläimiä. Huomasin myös pian, että oma entiseni suhtautui oudosti koiraani jo heti alkuun. Hän sanoikin koiraa "oudoksi" ja "pelottavaksi" (pientä tiibetinspanielia???). Myöhemmin hän nimitteli koiraa "tyhmä B---", eli haukkui tätä aina minun kuulleni tyhmäksi. Saaden jotain käsittämättömiä kicksejä siitä, että haukkui eläintä. Joskus, kun leikkimielisesti sanoin ottavani toisenkin samanlaisen koiran, hän lähes suuttui ja kielsi minua, vaikka emme edes asuneet yhdessä.

Samoin tutultu kuulosti tuo, että edes aamukahveja eikä kananmunia osaa keittää oikein. Myös itse huomasin loppuvaiheessa, että tein mitä tahansa, oli se väärin. Kerran aamulla tullessani koiran kanssa ulkoa, hän suuttui siitä, että minulla oli väärä ilme naamalla hänen sanoessaan lähtevänsä töihin ennen minua. Olin vain pettynyt, kun kuvittelin kävelevämme yhtä matkaa. Lisäksi hän muistutti minua vielä puoli vuotta sen jälkeen, kun hän oli kesälomalla ja minä töissä, kun olin joskus pyytänyt häntä varovasti juomaan kanssani aamukahvit ennen töihin lähtöä. Olin kuulemma suunnattoman itsekäs ihminen, kun olin edes kehdannut ehdottaa hänelle tuollaista, kun hän oli lomalla ja halusi nukkua. En mitään muuta halunnut, kun viettää pienen hetken hänen kanssaan ennen kuin lähden töihin. Se oli siis itsekkyyden huipentuma.

Mikä vielä mainitsemisen arvoista, loppuvaiheessa hän myös totesi, ettei suhteemme toimi, koska olemme niin erilaisia ja riitelemme niin paljon. (Toistelevatkohan kaikki narsistit tätä?) Riidat tosiaan olivat pääsääntöisesti aina hänen aloittamiaan. Ja alkuvaiheessa me olimme samanlaisia, sielunkumppaneita jne. Lopulta mietin, että alkoiko hän kopioida minun sanomisiani? Olin varmasti itse joskus ottanut eroon puheeksi ja maininnut noista seikoista, jotka hän myöhemmin käänsi minua vastaan toteamalla, että minä olen mahdoton ja erilaisuutemme takia emme voi olla yhteydessä.

Uskomatonta, mutta musta todellakin käännettiin valkoiseksi Toivottavasti, jos joku tätä lukee ja miettii omaa tarinaansa, ymmärtää, että tällainen suhde on vain pelkästään teatteria. Sitten kun se jossain kohtaa loppuu (usein silloin, kun ei jakseta enää näytellä ja kaikki on jo läpinäkyvää, uhri ei ole enää vedätettävissä oleva sinisilmäinen ja rakastunut hölmö), tajuaa myöhemmin, ettei se ollut totta. Näin se vain on. Varmasti narsisti itsekin uskoi ja halusi sen olevan totta, mutta hauraan ja kehittymättömän identiteettinsä takia hän ei kestä "oikeaa" ihmissuhdetta, jossa annetaan rakkautta ja saadaan takaisin tasavertaisesti. Se, että joku on aluksi lähestulkoon "liian hyvä ollakseen totta" valitettavasti harmittavan usein osoittautuukin olevan jotain aivan muuta, eikä sellaisesta auta kuin päästä eroon… se on kuin taistelisi eroon jostakin päihteestä, mutta lopulta kun siinä onnistuu ja huomaa jonain päivänä auringon paistavan, huomaakin, että tämä tavallinen elämä on paljon parempaa ja turvallisempaa ja se oikea odottaa vielä jossain, kun vain malttaa odottaa ja hoitaa ensin oman itsensä kuntoon niin, että voi taas hymyillä ja olla oma iloinen itsensä

Joskus muutama vuosi sitten kun aloin olla valmis "taistelemaan" itseni eroon avioliitostani, löysin (muistaakseni) tältä palstalta vinkin että kannattaa kirjoittaa ylös tunteita, riitoja, miehen "räjähdyksiä" ym
Aloitin silloin eräänlaisen päiväkirjan pitämisen ja se oli paras teko ikinä...muuten olisin tässä vaiheessa jo ihan sekopää. Nyt kun olen jälkeen päin lukenut noita muistiinpanoja niin niistä on löytynyt hyvin selvä käyttäytymismalli ja sama on jatkunut eron jälkeen...
mies anelee takaisin, sanoo rakastavansa ja palovansa loppuelämänsä jopa maata jalkojeni alla...kun en lämpene ajatukselle alkaa vaatimukset siitä että mun pitää seluittää syy misksi haluan erota, sitten alkaa haukkuminen ja uhkailu ja lopulta palataan taas alkuun...
Olen tosi väsynyt ja tuntuisi vaan niin helpolta "luovuttaa" ja palata takaisin mutta kun tietää että yli 20v yhteiselämän aikana on jo oppinut toisen tuntemaan enkä jaksa uskoa että mikään loppupeleissä muuttuisi.
Ja aina kun tulee olo että pitäiskö sittenkin yrittää uudelleen...luen niitä kirjoituksia!

kannattaa kokeilla !