KESKUSTELUFOORUMI

Moi, olisin kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia omista tuntemuksista eron jälkeen. Onko palautuminen vienyt kauan aikaa ja onko siihen tarvittu apua jne.?

Minulla siis tilanne on sellainen, että pari vuotta kestänyt suhde on takana päin. Onnellista on se, että emme ehtineet muuttaa yhteen (tämä oli lähellä) eikä ole mitään syytä enää jatkaa yhteydenpitoa, ei siis käytännön syitäkään. Onnistuin kyllä huijaamaan itseäni aina siihen, että oli joku syy ja vastailin hänelle aina, jos hän otti eron jälkeen yhteyttä (yleensä osasi esittää jollain tapaa säälittävää tai keräsi myötätuntoa). Elimme siis viimeisen vuoden on off -suhteessa… Toistaiseksi nyt yhteydenpidon päätyttyä olen vain uupunut. Millaisia apukeinoja tällaisiin tilanteisiin on? Itse päätin olla vain lähellä niitä kaikkein tärkeimpiä ihmisiä ja ottaa elämässä ihan rauhassa. Olla yrittämättä mitään uusia suhteita hetkeen. Onneksi on kevät ja tämä välien katkaiseminen tuntuu nyt ensimmäistä kertaa lopulliselta. Haluaisin samalla luoda uskoa muihinkin, jotka pohtivat ja pyörittelevät ajatuksia mielessään "mitä jos…", koska kaiken tämän kokemani perusteella, voin todeta, että vastaus on yksinkertaisesti ei, yhteen ei kannata palata mistään hinnasta nyt eikä koskaan myöhemminkään. Pahimmassa tapauksessa, jos kyse on häirintyynestä/psyykeeltään epävakaasta ihmisestä, se voi käydä vaaralliseksi, kuten moni varmasti täällä tietää.

Siispä yritän keskittyä nyt ensisijaisesti itseeni ja omaan hyvin vointiin… Kiinnostaisi kuulla, millaisia kokemuksia muilla eronneilla on. Meneekö kauan, kunnes tällaisesta hullun myllystä ja sekavista tunteista palautuu ja löytää taas oman itsensä? Varmasti ainakin tällainen vertaistuki siihen auttaa, tai ainakin itse huomaan jo tätä kirjoittaessani, että oloni on helpottunut

Voi mä taidan olla aika samassa vaiheessa menossa, kuulostaa niin samalta ja samat keinot mullakin nyt käytössä.

Perhe ja ystävät, oma terveys ja hyvinvointi, hermolomalla töistä nyt, hyvällä omalla tunnolla aikaa itselle nyt, se ei voi olla väärin eli sivuutan syyllisyyden tunteet hetkellisen itsekkyydenkin uhalla nyt. Oleilen itseni kanssa kaikessa rauhassa hissun kissun, jäsentelen ajatuksia ja keräilen voimia, kevättä kohti! Itsellä takana vähän vajaan vuoden suhde.

Älä vaan anna periksi! Vaikka exäsi varmasti tulee kokeilemaan vielä kepillä jäätä, niin tekee minunkin tapaus vaikka välissä olisi ollut pidempikin tauko. Yhteydenotto tulee ihan yllättäin ja puskista ja on yleensä tosi kiva viesti. Siinä vaiheessa pysähdy, älä vastaa, hengähdä syvään ja käy koko teidän suhde kaikkine käänteineen läpi ennenkuin edes harkitset viestiin vastaamista. Sinulla niinkuin ihan jokaikisellä meistä on oikeus pitää huolta itsestä, määritellä omat yksityisyyden rajat ja oikeus ihmisarvoiseen kohteluun.

Mennään pää pystyssä kohti valoisampaa tulevaa! Rutkasti voimia!

Kiitos vastauksestasi Paljon voimia sinulle nyt tähän vaiheeseen!

Joo näin se menee, viesti on tosi kiva ja tulee tosiaan tapauksesta riippuen, pitkän ajankin jälkeen ihan puskista! Kun tietää nyt nämä tuntomerkit, voi jo etukäteen itsensä psyykata siihen. Sittenhän se viimeistään loppuu, kun ei vaan enää vastaa mihinkään. Ainakin itse päätin tänään kunnolla näitä asioita pohdittuani ja purettuani, etten aio enää vastata mihinkään kuulumis- tms. viesteihin, mikäli sellaisia enää tuleekaan, ja voihan tällä kertaa olla, että hänkin ymmärtää antaa olla… Joka tapauksessa, meidän jokaisen oma hyivnvointi on tärkein. Voimia pitää kerätä rauhassa ja miettiä asioita välillä itsekseen. Soitin tänään ao. yhdityksen tukipuhelimeen ja tuli jotenkin todella helpottunut olo. Suosittelen hyvin lämpimästi kaikille, jotka tuntuu kaipaavan juttuseuraa tähän liittyen.

Olen itse eronnut...tai eroamassa.
Muutin pois exän luota reilu 1,5v sitten...lähes 30 yhteiselämän jälkeen...
Meillä ongelmana on lapset, jotka ovat jo yläasteikäisiä mutta jonkinlaista yhteydenpitoa on pakko olla lasten asioiden takia.
Exä ei hellitä millään...erohakemuksen saatuaan hän suuttui ja raivosi muutaman päivän...sen jälkeen taas painostus paluumuuttoon on jatkunut entisellään!
Itse olen vaan ihan loppu.
Jotenkin tuntuu niin lohduttomalta ja välillä tekisi mieli oikeasti sanoa että muutan takaisin... mutta onneksi olen sen verran itsepäinen että toistaiseksi jaksan vielä "taistella" vastaan.
Mutta se jatkuva syyllisyys siitä että on rikkonut perheen ja aiheuttanut toiselle pahaa mieltä

Oikeastaan paras syytös minkä exä sanoi ja mikä oikeastaan antaa niitä voimia pitää puoliaan oli se kun hän totesi että olen ollut avioliiton aikana liian kiltti ja se on se mitä hän on voinut käyttää hyödyksi.
Vaikka monta asiaa olen tehnyt ehkä väärin, mun kiltteys ei ole syy mihinkään!

Mutta jaksan edelleen luottaa siihen että tästä alkaa uusi onnellisempi elämä...

eikös joku viisas ole joskus sanonut että jokaiselle on annettu vaikeuksia niin paljon kuin jaksaa kantaa??
Joten näiden kanssa mennään...ja tästäkin suosta noustaan!
Tsemppiä kaikille näiden asioiden kanssa "painiville"!

Olen eronnut virallisesti puoli vuotta sitten mutta kotoa lähdin kaksi vuotta sitten 30 vuotta kestäneestä liitostani. Avioliitoni olisi ollut täydellinen jos olisin vain osannut olla siinä kuten piti. Viisi viimeistä vuotta haudoin itsemurhaa jostakin syystä ja syy oli se että koin että minun piti olla vain tietyllä tavalla. Tarkalleen tiesin miten minun pitää olla ja kokosin aina voimani siihen että jaksoin pitää yllä onnellista perhe-elämää. Mieheni oli huolehtija. Hän huolehti kaikesti niin hyvin että itse en ehtinyt koskaan" voittaa"häntä huolehtimisellani. Yleensä menin nukkumaan työpäivän jälkeen ja annoin hänen pitää huolta koska oli jo eläkkeellä. Koko avioliiton aikana opin sen mistä ei voi keskustella. Eri mieltä oleminen tärkeistä asiosta kuten lasten kasvatukseen liittyvistä asioista ei koskaan onnistunut. Näissä asioissa koin aina että en saa sanoa mielipidettäni. Avioeron myötä luovuin talostamme aikuisten poikiemme hyväksi ja sain murto osan talosta. Tunsin katkeruutta hiukan että minut kiristettiin sopimukseen mutta työskentelin sen kanssa ja minulla oli jo tunne että voisimme olla kavereita, asiallisissa suhteissa. Ex mieheni lähetti lämpimiä viestejä. Lähetin viestin että toivon suhteemme olevan jonakin päivänä
Uudella tasolla kun se vanha suhde ei enää toiminut. Tämä viestini aiheutti raivokkaan viestittelyn takaisin. Hän koki viestini niin että syytän häntä suhteemme toimimattomuudesta ja puolustautu sillä että hänessä ei ole mitään vikaa ja ainut syy on minussa. Luetteli sitten kaikki vikani ja heikkouteni. Vähän aikaa sen jälkeen tuli vielä viesti missä sätti minua edelleen nimitellen tunkioksi. Hän pitää itseään täydellisenä ihmisenä ja eron syy on minun menneisyys alkoholistiperheen lapsena ja muut vajavuudet ja heikkoudet mitä minussa on ja siksi en voinut noin täydellisen miiehen kanssa olla . Ja erosin vain koska hulluuuksissani olin mennyt sekaisin ja aloin juosta baariukkojen perässä.
vuosia olen miettinyt onko suhteemme ollut tervettä. Aina piti jotenkin varoa. Sain kyllä ylistystä yllin kyllin jos olin kuten piti. Usein ajattelin että olen ylistämällä alistettu. Monesti oli oikein ihanan hehkuvaa, mutta silti piti varoa askeleitaan . Tuo viimeisin episodi on kuvaavaa, minä viattomasti toivon että yhteinen suhteemme olisi eri tasolla kun se vanha ei toiminut...mies kokee sen syytöksenä ja aloittaa raivokkaan puolustautumisen. Mies on verbaalisesti taitava ja musertaa minut hetkessä. Hän vakuuttaa tehneensä kaikkensa ja eron syynä on vain minun ongelmat.
Olisi jotenkin ymmärrettävää jos tajuaisin että mieheni on narsistinen, kykenemätön näkemään asiaa mun kannalta. Hänellä on mieletön vaikutusvalta. Nytkin mietin mikä vikä minussa on ollut, on pakko olla jokin vika. Mutta miksi haudon itsemurhaa hänen kanssaan ollessani. Nyt yksin ollessni en sitä mieti vaikka ei niin kivaa aina olekaan.

Niin, mietin siis sitä että oliko suhteemme narsistinen alistussuhde vai mikä? Oliko se normaali liitto missä toinen vain käytti valtaa jotenkin enemmän. Mieheni sanoi että minä käytin valtaa ja määrittelin mistä puhutaan ja mitä tehdään. Olinko minä siis narsistinen suhteessani? Tuntuu että olen ihan sekaisin ja tuon miehen edellisen viestittelyn perusteella alaoin jo uskoa että minussa on vika ja nyt minun pitää vain nöyrästi jaksaa hyvitellä syntejäni koska olen epäonnistunut. Vaikka erosta on kulunut aikaa ja luulin että voitais olla asiallisissa väleissä niin sain kuulla miten hänen inhonsa ja vihansa on suunnaton. En ole tehnyt mitään muuta pahaa kuin srn että sanoin hänelle että vuorovaikutuksessamme on ongelmia enkä halua jatkaa avioliittoa hänen kanssaan. Kävimme useaan otteeseen pariterapiassa minun aloiteestani mutta sekin meni siihen että mieheni todisteli vain sitä miten täydellinen hän on. Haluaako narsistinen puoliso koskaan hellittää otettaan. Luulen että se puoliso joka kärsii suhteessa hakee lopulta eroa. Narsistinen puoliso tarvitsee jonkun toisen ihmisen kokonaan itselleen pönkäksi ja viha on suunnaton jos se toinen lähtee suhteesta.

Kyllä siellä kotona ja parisuhteessa pitäisi pystyä olemaan ihan rennosti. Ei ole oikein, että se oma paikkansa pitää jotenkin lunastaa olemalla tietynlainen. Olen itse lähdössä tästä suhteesta. Olen miehelle sanonut, että otan oman työpaikkani takaisin ja muutan kotipaikkakunnalle viimeistään kesän alussa, kun työlomani on loppu. Syksyllä avomieheni halusi, että sanon itseni irti, teen jotain pientä tai olen kotona vaan. Sitähän se on ollut. Sen seurauksena tuloni ovat niin pienet, että sanoin miehelle olevani nyt kykenemätön auttamaan taloudellisesti ja antamaan vuokrarahaa. Olen ollut vuokratyöpaikassa. En pidä siitä, mutta toisaalta en oikein viihdy kotonakaan. Päämääräni on nyt oma maailma, jossa voi olla oma itsensä rennosti.

Narsistille on hyvin tyypillistä syyttää muita juuri niistä asioista, joita hän on itse tehnyt. Usein he tuntuvat myös uskovan vilpittömästi omaan totuuteensa siitä, kuka on syyllinen ja käyttää valtaa. Toive narsistin muuttumisesta ja ns. normaalista, kypsästä suhteesta on yleensä turha ja toivoton. Viimeistään siinä vaiheessa, kun elämässä joutuu kohtaamaan vastoinkäymisiä, narsisti hyökkää usein yödyntämään vanhaa syntipukkiaan.

Se onkin niin hämmentävää koska hän uskoo niin vakuuttavasti että asia on aivan päinvastoin eli minä olenkin syyllinen suhteemme tuhoutumiseen. Hän käyttää hyvin voimakkaita tunnepitoisia ilmaisuja ja kärjekkäitä haukkumasanoja ja nimittelyjä viesteissään jotka mykistävät minut ja lyövät ällikällä. Hän on nimittäin sivistynyt mies, ainakin julkisesti. ON minun kanssani oppinut verbaalisesti lahjakkaana löytämään kaikkein loukkaavimpia ilmaisuja. Hän jopa ylpeilee sillä. Samoin hän ylpeili sillä miten taitavasti hän jopa pystyy tilanteen mukaan kääntämään kelkkansa ja nauttimaan siitä miten silloinen kiistakumppani menettää kokonaan pasmansa. Hän myös salamannopeasti vaihtoi kantaansa kun oli jonkun mielipiteensä kanssa jäämässä alakynteen. Myös periaatteet olivat kauppatavaraa riippuen siitä miten säilyttää kasvonsa. Muiden kyllä piti pitää kiinni jostakin periaatteesta tai säännöstä, hän itse muutteli niitä mielensä mukaan.
Lähdin suhteesta noin kaksi vuotta sitten. Ero ei ollut helppo ja siinä oli monia vaiheita. Hän löysi heti, ehkä oli jo ollut valmiina, naisystävän ja nyt on jo toinen lähes vuoden mittainen suhde menossa. Annoin periksi osituksessa ja se meni kuten hän tahtoi. Minulla ei eron jälkeen, ei ennen eroa eikä eron aikana e ollut suhdetta. Minun pitää rakentaa elämäni ja kotini alusta. Hän saa jatkaa juuri mitään aineellista menettämättä.
En ymmärrä miksi hän lähettelee täsmälleen samanlaisia haukkumaviestejä kuin alussakin kun ero oli tuore. Jopa vielä julmempia, mun pitää luopua sukunimestäni ja lakata pitämästä mitään yhteyttä hänen sukulaisiinsa. Minusta ei ole normaalia erovihaa. Minun viestini ovat kuitenkin aina olleet tiukasti asialinjalla ja sovittelevia.
Vähän helpottaa kun saa kirjoitettua noita asioita. Jotenkin hänen kanssaan on ollut aina tunne että joutuu nujerretuksi. Mutta jos olin kuten piti niin oli aivan hurmaavaa. Olinko itse sittenkin niin valheellinen kun en voinut sanoa tiettyjä asioita kuten en puhunut koskaan noista huomioista jotka tuohon alkuun kirjasin. Emme koskaan riidelleet. En uskaltanut.

Täällä juuri eronnut kaipaa vertaistukea, kun tuntuu että tuo mies ei luovuta, vaikka oon monta kertaa ottanut ja lähtenyt, aina hän osaa puhua ja luvata kaikenlaista, että tulisin takaisin. Tällä kertaa koitan pysyä hänestä erossa! Ainoa asia minkä takia hän pitää minua otteessaan, on että hän hyötyy minusta taloudellisesti ja olen "hätävarana" jos joku muu ei satu nappaamaan hänen onkeensa. Olo on nii karsea tällähetkellä itsellä, kun on tajunnut olevansa narsistisen ihmisen kanssa ja yrittänyt elättää toiveita tulevasta.Oli ns.helppo erota, kun mikään ei velvota olemaan häneen yhteydessä. Hän määrää ja menee miten sattuu, mutta jos joskus minä halusin lähteä, aina hirveät kyselyt onko rahaa ja kenen kanssa, mitä teet jne.

Nyt kaksi viikkoa sitten muutin hänen luotaan pois, ja hän oli sitä mieltä että voin asua siellä niinkauan kunnes löydän oman asunnon, kiitos ei! Tässäkin asiassa oli vain yksi hyöty hänen puoleltaan: Kämppä oli menossa myyntiin ja tottakai hän halusi että mun huonekalut jäis sinne siks aikaa että kuvat saa otettua, näyttäis kämppä paremmalta, kun esim.olkkarissa olisi sohva. Luojan kiitos sain kaikki tavarani kahdessa päivässä pois. Ja nyt viimeviikolla tuli taas viestejä ja hän sai taas minut puhumalla käymään. Ja oli sitä mieltä että ollaan nyt kavereita eikä katota muita, mutta kaskummaa, löysin hänet eilen treffisivulta hakemassa elämänsä prinsessaa??!! Laitoin viestin että etsitkö sitä oikeaa, vastaus oli että tä?? Kun kysyin hänen nimimerkkiään, niin tottakai olin syyllinen kun itse olen käynyt siellä ja laitto vielä että toivottavasti löydät sieltä paremman. En voinut sanoa että tein "valeprofiilin" että pääsen lukemaan sen profiilin, koska oisin saanut hirveät syyttelyt, koska ei HÄN siellä ole tietenkään... Ja aina jatkuva valehtelu ja omien jälkien peittely, eikä ole ensimmäinen kerta kun jää "kiinni".

Pääseekö tästä ikinä eteenpäin? Melkeen kaksi vuotta oltiin yhdessä, vuoden niistä asuttiin saman katon alla, ja neljä vuotta ollaan tunnettu..
Itsellä on jotenkin syyllinen olo, vaikka tiedän että se olin minä ketä sitä "suhdetta" piti yllä ja yritin,annoin ja tein kaikkeni hänen ja meidän eteen, mutta mitä sain? En yhtään mitään, paitsi itselleni olon että tällästä elämää en halua. Viikon kestävät lupaukset, ja taas sama touhu jatkuu.. Ei väliä minun tarpeistani, kunhan hän on tyytyväinen.
Ja tietenkin minun perheessäni kaikissa oli jotain vikaa, ja ystävissä, niissä varsinkin! Hän antoi kahdelle "porttikiellon" koska, hän oli niiden ansiosta jäänyt kiinni valehtelusta ja tottakai vika oli heissä että he haluaa hänelle pahaa...
Miten ikinä osaan perustaa uutta suhdetta, kun nyt on sellanen olo etten voi luottaa keneenkään.?