Meillä on siis tilanne että miehen äiti, ehkä isäkin, on todennäköisesti narsisti.
Kriteerit täyttyy ja moni terapeutti ja lääkäri on epäillyt vahvasti tätä kun olemme purkaneet tätä vyyhtiä.
Mies on aina kertonut ja sen on myös noni hänen sukulainenkin sanonut, että hänestä on tehty perheen musta lammas, se joka tekee kaiken väärin aina. Naimisiin mentyämme minä aloin samaan tätä vihaa ja kiusaamista osakseni.
Akuutisti tilanne paheni kun esikoisemme syntyi. Alusta asti anoppi oli todella omistushaluinen, vaati saada järjestää ristiäiset tai katkaisee välit ym. Pitkään sivuutin tämän kaiken ihan tavallisena "ensimmäisen lapsenlapsen syndroomalla". Aika pian tilanne kärjistyi kuitenkin niin pahaksi, että katkaisimme hetkeksi välit miehen vanhempiin. (Taustalla siis nämä anopin itselleen kiristämät ristiäiset, jossa piti todella loukkaavaan puheen). Puoleen vuoteen emme olleet tekemisissä ja sitten koitimme yrittää olla väleissä, jotta lapsella olisi isovanhemmat.
Oudon hyvin asiat sujuivatkin, appivanhemmat jopa yhtäkkiä halusivat ostaa meille asunnon jossa voisimme asua ja halusivat rahoittaa poikabsa opinnot. Muutama ystävä meitä varoitteli sekä äitini, että asetamme näin itsemme täysin heidän armoilleen.
Ensimmäiset pari kuukautta meni hyvin. Odotin toista lastamme ja minulle oli tehty selväksi että roolini on olla kotirouva, hoitaa kaikki arjen askareet, kun miehen ainoa tehtävä oli suorittaa opintojaan.
Toisen lapsemme syntymä oli rankka koko perheelle. Samaan aikaan miehen vanhemmat painoivat päälle opintojen suhteen, kahden vuoden opinnot piti saada alle vuodessa tehtyä.
Mieheni oli oireillut koko seurustelumme ajan, mutta olin kuitannut sen vain kausittaisena masennuksena.
Miehelläni todettiin kuitenkin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hän vietti melkein kuukauden osastolla. Jäin yksin kotiin vastasyntyneen ja 1,5v lapsemme kanssa.
Erehdyin pyytämään miehen vanhemmilta apua ja sinä päivänä tämä helvetillinen myllytys alkoi.
Minulle kerrottiin puhelimen välityksellä jatkuvasti että olen heikko ihminen kun tarvitsen apua, kuinka mieheni sairastuminen on minun syytäni ja kuinka minun täytyisi ryhdistäytyä ja mennä töihin. Kuopus oli tosiaan muutaman kuukauden ikäinen, että mikäpä hoitopaikka häntä olisi ottanut vastaan...
Kun mies vihdoin pääsi suljetulta pois ja oli jotenkuten tokeentunut, hänen vanhempansa ilmoittivat että myyvät sen asunnon ja meidän täytyy välittömästi muuttaa pois.
Muutimmekin pois ja hetken asiat sujuivat, kunnes kaikki stressi taas sai miehen voinnin huononemaan, seurava puoli vuotta oli pelkkää osastojaksoa osastojakson perään.
Koko tänä aikana olen jatkuvasti saanut anopilta kuulla kuinka olen huono äiti, vanhin lapsenne on masentunut hänen mielestään, minä olen syypää mieheni sairastumiseen jne. Soittimia hän kerran jopa poliisille ja väitti minulla ja miehelläni olevan perheriita meneillään. Hämmennys oli suuri kun poliisi soitteli perääni ja kysyi olenko kunnossa...
Lopulta puoli vuotta sitten, romahdin itse totaalisesti. Masennuslääkityksen ja terapian avulla olo on helpottunut, mutta olen kuin varjo entisestä, iloisesta itsestäni.
Mittani täyttyi tammikuussa, kun anopilla meni taas liian lujaa ja oli vaatinut miestäni eroamaan minusta ja viemään lapset. Sen jälkeen sain anopilta sähköpostin jossa hän syytti minua sellaisista asioista, joita oli itse tehnyt. Siis kuten esimerkiksi nämä meidän lapsemme ristiäiset. Hän on myös keksinyt että pidän lapsiamme nälässä (annan kuulemma heidän ruokansa koirille). Lista on loputon. Nyt anoppi uhkailee lastensuojelu ilmoituksella. Minun puolestani tehkööt vapaasti, siellähän me asiakkaina olemme miehen sairauden vuoksi ja Perhetyöntekijä joka meillä käy, näkee kyllä etteivät lapset ole nälässä ym.
Sähköposti laulaa koko ajan, milloin minä olen se huono vanhempi, seuraavassa hetkessä syytetään miestäni huonoksi vanhemmaksi.
Silti, kun kyseessä on omat lapset, niin sydäntä kylmää se, pystyykö anoppi aiheuttamaan ongelmia.
Oman mielenterveyteni takia en halua tekemisissä olla, ja en koe lastenkaan saavan suhteesta mitään irti, sillä anoppi tosiaan saattaa aivan helposti alkaa haukkumaan meitä lasten kuullen. Hän ei myöskään ole (onneksi) nuorimmasta lapsesta ollenkaan kiinnostunut, ainoastaan vanhemmasta lapsestamme.
Olenko jotenkin velvollinen ilmoittamaan anopille ettemme aio olla enää tekemissä vai sohaisenko vain muurahaispesää näin ja saan hänet häiriköimään enemmän?
Anoppi on mm. Soitellut sukulaisilleni ja haukkunut minua, välillä mietin jopa lähestymiskieltoa, mutta sitten iskee se pelko siitä, mitä kaikkea sairas mieli voi keksiä kostoksi...