Raunin esittely

[Rauni]

Hei kaikille!

Liityin juuri foorumille ja päätin kirjoittaa heti esittelyn. Syy, miksi tänne liityin, on se, että äitini on narsisti.

Tajusin äitini narsismin jo monta vuotta sitten, tai itse asiassa en kyllä itse sitä tajunnut. Psykologi avasi silmäni kun sanoi: "Äidilläsi on varmasti narsistinen persoonallisuushäiriö." En mielestäni ollut edes kertonut mitään ihmeellistä äidistä tai lapsuudestani. Minulle ne olivat ihan tavallisia asioita. Ei meillä ollut fyysistä väkivaltaa, periaatteessa asiat olivat kunnossa, vaikka avioeroperhe olimmekin ja isää ei paljoa näkynyt. Minulla ja äidillä oli vieläpä "läheiset välit", mikä oli hieno juttu. (Eli siis äiti ei kyennyt ottamaan kasvattajan roolia, vaan käytti minua terapeuttina, kuuntelijana ja "ystävänä", joita hänellä ei muuten oikein ollut.)

Kärsin aikoinani kovasta ahdistuksesta ja masennuksesta. Ajattelin että minussa on jotakin vikaa, kun en ole iloinen ja reipas, terve ja tasapainoinen. Oli helpottavaa tajuta, että minä en ole viallinen, vaan olosuhteet, joissa kasvoin ovat olleet huonot. Onneksi tällaisesta voi toipua, ja monen vuoden terapian jälkeen voinkin hyvin. En olisi ikinä uskonut, että elämä voi olla tällaista. Ei jatkuvaa hajoilua ja pahaa oloa, vaan pääasiassa iloa, rakkautta ja tyytyväisyyttä.

Äitiin olen yrittänyt pitää rajat. En ole paljoa tekemisissä. En kerro itsestäni mitään kovin olennaista. En jaa tunteitani. En ota puheeksi lapsuuttani, en hänen toimiaan. Se on ihan turhaa. Yritin sitä joskus, mutta kun narsisti ei kykene ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä, niin ei kykene. Äiti laukoo ajatuksiaan ja käsityksiään minusta ja muistakin asioista, ja ne menevät minusta usein ihan metsään, mutta niitä on ihan turha lähteä oikomaan. Äiti elää omassa maailmassaan, eikä sieltä pois pääse. Hän kuvittelee, että meillä on edelleen läheiset välit, eikä tajua, etteivät ne todellakaan ole.

Silti, kaikesta huolimatta äiti onnistuu välillä suistamaan minut raiteiltaan. Ensinnäkin tällainen tavallaan epärehellinen kanssakäyminen on raskasta. Läheisissä ihmissuhteissa yritän yleensä olla mahdollisimman avoin ja aito. Kertoa itsestäni, ajatuksistani ja tunteistani. Yritän kuunnella toista ja avautua hänen maailmalleen. Äidin kohdalla keskityn torjumaan yrityksiä kävellä ylitse, manipuloida, käyttää valtaa.

Kaikesta huolimatta välitän äidistäni. Aikoinani yritin päästä eroon kaikesta pehmeästä suhteessa äitiini, muuttua niin kovaksi, ettei hän enää pääsisi haavoittamaan, mutta ei sellainen onnistu. En kykene toimimaan ja tuntemaan kuin narsisti. Usein säälin äitiäni, kun tiedän miten tyhjässä maailmassa hän elää. Miten rikki hän itse pohjimmiltaan on, kun on joutunut kehittämään narsistisen persoonallisuuden suojakseen. Äidin vaikeudet koskettavat minua. Myötätunto äitiä kohtaan tekee omiin suojamuureihini aukkoja.

Joskus herää toivo, että asiat olisivat muuttuneet. Että äiti olisi jotenkin havahtunut vähän, nähnyt asiat edes vähän toisen kannalta. No, ei tällaista ole kyllä tapahtunut kuin kerran, äidin jouduttua onnettomuuteen. Ja pian taas palattiin takaisin siihen samaaan vanhaan.

Äiti ei koskaan kuuntele, mitä toinen haluaa. Toiset ihmiset eivät tavallaan ole hänelle olemassa. Minun ajatusmaailmani hän kuvittelee tietävänsä tarkkaan, ja koska en jaksa enää oikoa hänen käsityksiään (=aloittaa raskaita riitoja), käsitykset eivät muutu. Jossain vaiheessa vain on pakko vetää selvä raja, kun hän on alkanut käsikirjoittaa elämääni liian konkreettisesti. Pelkään, mitä sitten tapahtuu. Todennäköisesti joku megaluokan loukkaantuminen.

Haluaisin kovasti, että minulla olisi rakastava, myötätuntoinen, kuunteleva äiti. Mutta sellaista ei ole eikä tule. Olen välillä vihainen siitä, että isä latosi kuvioista ja jätti minut ja siskon äidin "armoille". Jotkut ovat kyllä sitä mieltä, että isäkin on narsisti, joten ei hänestäkään olisi kyllä vanhemmaksi ollut.

Olen joskus vihainen myös niille sukulaisille, jotka haluavat lakaista maton alle kaiken. Pitäisi vain hymyillä ja puhua small talkia, eikä mainita mitään ikäviä asioita. Lapsena olisin tarvinnut vanhemman, eikä kukaan ottanut sitä roolia. Nyt minulla olisi tarve jutella ja purkaa näitä asioita jonkun sellaisen kanssa, joka on jollain lailla nähnyt lapsuuteni ja tuntee vanhempani. Mutta ei.

On raskasta, kun sielussa on vieläkin niin iso aukko. Vaikka paljon on korjaantunut, paljon on vielä parantumatta.