KESKUSTELUFOORUMI

Minä taisin tehdä sen. Osin tiedostamatta kylläkin. Siihen aikaan en edes tiennyt narsismista juuri mitään, jotenkin vain tuli mitta täyteen 20 vuoden liiton jälkeen. Kokonaisen kirjan voisi kirjoittaa siitä miten ex-mieheni alisti, nöyryytti ja hallitsi koko liiton ajan. Vähitellen aloin ymmärtää ettei parisuhde ollut terve, ei lähellekään. Aloin tekemään asioita jotka olivat olleet aikaisemmin "kiellettyjä". Otin vastaan työpaikan tarjoaman koulutusmatkan, osallistuin lastemme harrastuksiin, en enää pukeutunut hänen mielensä mukaan, aloin kuunnella taas sellaista musiikkia mitä itse halusin jne. En kuitenkaan edes ajatellut eroavani, halusin että lapsilla on ehjä perhe. Ajattelin vain että ottamalla omaa elämääni takaisin voisin itse voida paremmin.
Yksi pitkä ja väsyttävä yöllinen riita oli sitten tarpeeksi. Toki yöllähän hänen mielestään oli hyvä riidellä, minä lähtisin aamulla töihin, hän yrittäjänä sitten kun halusi. Minä sitten taas kaikkeen "miksi et muutu paremmaksi"-soopaan väsyneenä lausahdin että mies voisi etsiä sitten tilalle paremman puolison. Ja juuri sen hän teki. Kahden kuukauden kuluttua hän ilmoitti minulle että hänellä on uusi ja hän haluaa minusta eron. Ja asiassa ei ole harkinnan mahdollisuutta.
Muutin pikaisesti pois mutta jo muutaman viikon kuluttua mies halusi takaisin yhteen. Suostuin, tyhmyyttäni, mutta se kesti vain vuorokauden. Sen jälkeen romahdin täysin. Putosin pohjalle. Mutta kun sieltä aloin sisuuntuneena nousta niin päätin että minä en enää suostu odottelemaan "hyllyllä" siltä varalta että mieheni haluaisi minut taas takaisin.
Aloin tehdä omia itsenäisiä päätöksiä elämästäni. En pakenisi vaan rakentaisin sellaisen elämän mitä itse haluan. Kaikesta huolimatta jatkoin samalla eroprosessia sovinnollisesti, hyvässä hengessä. Samanaikaisesti annoin itselleni luvan tutustua muihin ihmisiin. Aloitin liikuntaharrastuksen.
Kunnes tuli se päivä että eksäni alkoi taas kyselemään yhteen paluuta. Ei ole mahdollista, ei enää. Silloin alkoi vasta varsinainen erohelvetti.. vastaavia voi lukea tältä palstalta useampia. Olinhan uskaltanut ensimmäisen kerran uhmata häntä. Mutta joka tapauksessa, pääsin eroon, ja niin että hän itse oli siinä aloitteellinen osapuoli. Nyt yritän ymmärtää mennyttä elämääni ja päästä jonkinlaiseen tasapainoon. Välillä pohdin sitäkin olinko minä sittenkin se narsisti, itsekäs ihminen josta piti päästä eroon?

Onnittelut sinulle.Voi jos minäkin saisin oman elämän.Kyllä narsistin kanssa eläminen on yhtä hemmettiä.Ei vaan ole rohkeutta vs Ilkka lapset sanoo että lähde

Mulla on samanlainen tilanne, kun tämän ketjun aloittajalla. Olen ollut muutamia päiviä miehestä erossa, jolloin aloin ymmärtää, että olen erillinen ihminen, on eri ajatukset ja toiveet.

Nyt miehen jutut ovat alkaneet naurattaa minua. Kuinka hän puhuukaan itsensä pussiin mennen tullen. Väitän hänelle vastaan. Väittelemme pikkuasioista; astianpesuaineesta, hiekasta lattialla... Kuitaillen takaisin, mutta en koskaan itse aloita. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Olen muuttamassa erilleen, mutta pyrin hoitamaan senkin reilusti ja sovinnolla. Pidän päätöksistä kiinni. Sillä ja sillä päivämäärällä tapahtuu tuo ja tuo asia. Jos tulee ahdistus, kuuntelen ääntä päässäni, joka sanoo, että näin on parempi. Sinun on paras lähteä, vaikka akuuttia hätää ei olisikaan.

Tiedän, kyllä, että kaikilla ei ole helppoa - on lapsia ja väkivallan uhka. Minäkin koin uhkaa, kun mies mökötti ja oli kuin myrskynmerkki. Tiedän, että jos jään, tulevat myrskynmerkkipäivät takaisin, todennäköisesti pahempana.