KESKUSTELUFOORUMI

Moikka!

Miten olette päässeet irti siitä ajatuksesta, että Te itse olette siinä narsistisessa suhteess olleet niitä pahoja ja kieroutuneita? Itse vihaan ajoittain sijaisäitiäni todella paljon ja luulen, että se viha kääntyy välillä myös itseeni.
En ole ollut häneen yhteydessä enää 6-7 vuoteen. Pääsin pois hänen vallan alta, luojalle kiitos siitä. Siskoni on edelleen yhteydessä tuohon "äitiin" ja se vahvistaa juuri sitä, että se olen ollut minä, joka on kokenut kaiken väärin. Että olen itse pääni sisällä tehnyt tuosta äidistä pahan.
Kyseenalaistan edelleen siis omia käsityksiäni siitä ihmisestä ja ajattelen, että olen itse ollut jo lapsena niin kieroutunut ja viallinen, että syy tilanteeseen on ihan omani. Vaikka välillä nekin tunteet nousevat pintaan, että haluaisin kostaa jotenkin. Koska hän pilasi minun koko lapsuuteni. Olen sitä mieltä, että ehkä lastenkodissakin olisi ollut parempi kasvaa, kun tyrannimaisen narsistiäidin palvelijana.
Vai onko tämä sitä eheytymisen prosessia, että välillä hyväksyn omat kokemukseni oikeina ja välillä taas muutun itse syylliseksi? Ettei "äidissä" ollutkaan mitään vikaa. Tiedä sitten mikä on oikein ja mikä hyväksyttyä ihan oikeasti.

Kun sitäkin sanotaan, että viha sairastuttaa vain itsensä. Ei se vihan kohde siitä heilahda, vaikka kuinka vihaisit. Narsistinen ihminen saattaa ehkä kokea sen hyväksikin asiaksi, koska hänellä on silloin iso vaikutus siihen uhriin ja viha on siitä todiste? Epätoivoinen yritys uhrilta hallita tilannetta jotenkin?
Voin kuvitella tilanteen, että kerron tuolle äidille omasta vihastani häntä kohtaan. Vastaukseksi saattaa tulla nauru. Pilkallinen, väheksyvä nauru. Nämä on nyt vain minun omia analyysejäni tästä aiheesta.
En tiedä onko se oikein, mutta juuri tuon takia olen jättänyt sen "äidin" kokonaan taakseni. Katkaisin välit ja katosin. En halua, että hän kostuu yhtään siitä, että hänellä on suuri vaikutus minuun.
Edelleen seitsemän vuoden jälkeen kuulen hänen sanansa välillä. Kason itseäni hänen arvostelevin silmin ja lyttään itseäni surutta, tavalla jolla hän sen teki. Enkä halua sitä enään. En halua vihata itseäni. En halua syyllistää itseäni kaikesta. Koska olin silloin lapsi. Pieni vaurioitunut lapsi. Ja olin todella avuton silloin.
Hän käytti minua surutta hyväksi. Hajoitti pientä lasta vain lisää, hallitakseen.
Muistan elävästi sen epätoivon, sen hädän ja yksinäisyyden.
Itsemurhaa yritin ensimmäisen kerran 14 vuotiaana, koska en jaksanut sitä enää. Enkä nähnyt mitään ulospääsyä tilanteesta. Tuo "äiti" oli liian mahtava. Pystyi mihin vain.
Silti edelleen mietin, että oliko se sittenkään niin. Olenko vain itse nähnyt kaiken pahempana, mitä se on oikeasti ollut?
Kerokaa miten olette itse hyväksyneet omat tunteenne ja kokemuksenne. Vai onko tämä nyt loppuun asti tätä edestakaisin vatkaamista? Ensin suren ja muutun avuttomaksi pieneksi lapseksi. Sitten tunnen vihaa. Todella suurta vihaa, joka sitten kääntyy itseeni lopulta. Kun olen sitten taas hetken satuttanut ja hävennyt itseäni, rupean taas epäilemään, että onko vihan tunteeni edes oikeutettuja. Niinkuin nyt. Joku tässä kierteessä mättää ja pahasti

Hei Hilma!

Tuntuu hurjan tutulta tuo ajatuskierre. Ja samalla loogiselta, juuri noinhan lapsena kaltoin kohdeltujen ajatukset kulkee. Ei me lapsina voitu käsittää, että vanhemmassa oli jotakin pahasti vialla. Käännettiin se itseen ja uskottiin, että meissä on se vika. Ei sellaisesta noin vain pois opi.

Minulla menee yleensä hyvin, en koe itseäni huonoksi tai mitään, en juuri muistele kaikkea sitä menneidsyyden p****aa. Mutta sitten jokin taas aktivoi kaiken, ja yhtäkkiä hyppään henkisesti siihen maailmaan, jossa aikoinani elin. Ja siinä maailmassa minä tietenkin olen täysi luuseri, viallinen, surkea, osaamaton, epäkelpo, arvoton yksilö.

Ehkä se on paranemista, että näkee entistä selvemmin, mistä kaikki johtuu. Vähitellen kierre rauhoittuu. Terve osa meistä kasvaa ja vahvistuu, ja se rikottu lapsi uskoo vähitellen, että siitä pidetään huolta, ei hylätä, sille ei haluta enää pahaa. Sinunkin viestissäsi on selvästi paljon vahvuutta ja terveyttä. Olet pistänyt äitiisi välit poikki, suojelet sitä rikottua lasta. Et halua enää katsella itseäsi äitisi silmin. Upeaa!

Minä voin vähän aikaa sitten tosi huonosti ja sanoin kumppanilleni, että voi kun joku tulisi ja sanoisi, että ei ihme että olen niin hajalla. Että se mitä minä lapseni koin, oli aivan hirveää. Että silloin on ihan luonnollista olla rikki ja surra. Kumppanini sanoi, että tietenkin se on niin kuin minä sanoin. Totta kai se mitä koin, oli aivan hirveää, ja on ihan luonnollista että olen ihan hajalla. Minä vain en osaa vielä sanoa sitä itselleni tarpeeksi vakuuttavasti. Tarvitsen välillä jonkun muistuttamaan. Huomaan, että olen tässä toipumisessakin välillä hirveän ankara itselleni. Vaadin ihan liikaa itseltäni. että pitäisi päästä yli ja toipua ja jättää jo menneisyys taakse.

Yritetään olla itsellemme armollisia. Pienin askelin eteenpäin.