Olenko narsistin uhri
Lähetetty: 21 Huhti 2015, 16:17
Heipparallaa,
Minua on pitkään vaivannut asia onko toinen vanhemmistani (äitini), persoonallisuushäiriöinen vai joku muu. Miten sen saa oikein selvitettyä?
Olen perheestä jonka elämä oli kyllä täynnä ristiriitoja. Se oli täysin pysähtynyttä. Vanhempani olivat todella riitaisia ja riitelivät keskenään harva se päivä. Riidassa isäni rikkoi tukuttain astioita ja huonekaluja, mutta ei koskaan lyönyt ketään meistä. Minusta se oli pelottavaa vain kuunnella sitä räiskämistä. Tästä saisi helposti sen kuvan että isäni olisi se persoonallisuushäiriöinen, mutta itse olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että se häiriöinen oli äitini. Koska äitini ärsytti tarkoituksellisesti aina isääni ennen riidan alkamista, vaikka varmasti aina tiesi mihin se johti. Äitini ei suuttunut koskaan, hän vain sai isäni suuttumaan ja sitten alkoi kuin hädissään pyytää häntä lopettamaan. Joka kerta sama kuvio, ensin ärsyttäminen josta isäni kiehahti ja sitten aneleminen.
Isäni teki itsemurhan, jonka seurauksena jouduin asumaan äitini kanssa n. 14 vuotta, silloin asia tavallaan 'valkeni' minulle. Isäni eläessä välttelin äitiäni niin paljon kuin pystyin, mutta isäni kuoleman jälkeen jouduin väkisinkin kontaktiin enemmän hänen kanssaan. Seurauksena edellisestä oli se, että minäkin aloin riidellä hänen kanssaan, en heti, mutta muutaman vuoden samassa asumisen jälkeen. Minä huomasin itse sen, minkä lapsena tajuamatta sivusta seuraten näin. En särkenyt mitään, enkä koskenut häneen, mikä sai hänet varmaan tuntemaan aina itsensä voittajaksi. Mutta viimein sanoin äidilleni että hän saa etsiä itselleen oman asunnon, yhteiselämä päättyi siihen. Minusta kaikki pyöriikin hänen napansa ympärillä, vaikka hän esitti aina olevansa uhri. Hän tunkeili minunkin elämään väkisin ja alkoi 'auttaa' halusin tai en ja auttamisen ohella hän yritti kuin valloittaa toisen elämän. Minusta isäni rikkoi vain astioita, mutta äitini särkee ihmisiä omassa perheessään, joka minusta nykyään tuntuu että on paljon vakavampi asia kuin jotkut lautaset.
Joskus lapsena olin täysin vakuuttunut että isässäni on jotakin vikaa, koska hän se aina suuttui, mutta aikuisena olen alkanut miettiä että välttämättä se, joka suuttuu, ei olekaan automaattisesti syyllinen. Suuttuva voikin suuttua aiheesta. Miten tämä asia nykyisin minua vaivaa on että vihaan äitiäni enemmän kuin ketään muuta ihmistä koskaan. En siedä edes hänen näkemistä, jos ajattelen edes häntä, kuulen hänestä, niin tulen jo vihaiseksi. Siitä on vaikeaa päästä eroon. Äitini kanssa ei pysty keskustelemaan, hän ei koskaan ole puhunut minun kanssani mistään asioista sen syvällisemmin, vaan aina pinnallisesti. Hänessä ei ole tarttumapintaa johon mitään asiaa saisi tarttumaan, kuin pyöreä liukas kivi, tuntuu että hän ei vain välitä mistään. Asiat ehkä jäävät hänen kanssaan selvittämättä. Hän kyllä soitteli ja yritti udella asioitani kovasti, mutta en vastaa enää puheluihin, koska en tiedä sellaiseen utelemiseen syytä. Itse hän ei ole tullut minulle puhumaan mistään asiasta, vaan uteleminen toisen asioista on aina pääasia.
Nyt aikuisena tajuan että me perheessä isäni ja minä olimme äidin uhreina. Kun olin sitten aikuisempi, meidän osaamisemme hän hylkäsi ja mitätöi täysin, meitä ei koskaan tarvittu mihinkään. En saanut koskaan häneen sellaista kontaktia jolla asioita voisi hoitaa, hän ei kuunnellut jos hänelle puhui. Minäkin tunsin itseni todella huonoksi vaikka kelpasin muualla, ei edes työni ei kelvannut omalle äidilleni. Äidilläni oli henkisesti 'vahva' (=määräävä) sisko joka asui lähellä ja jota äitini piti aina kuin ohjenuoranaan. Ehkä tavallisemmin tämänkaltainen asia aiheutuu tyttärelle, mutta siskoni häipyivät kaikki jo aina nuorina pois kotoa ja minä ainoana poikana siten jäin tämän hirviön loukkuun. Ehkä siskoni haistoivat äidissäni jotain jota minä en tehnyt, joten en osannut varoa tuollaista lainkaan. Asuinolomme lapsena ja nuorena olivat todella järkyttävät, äiti ei vain ruvennut perheen kanssa sellaiseen, että olisimme hankkineet parempaa, hän ei välittänyt lainkaan mistään. Kaiken huonon aina korvasi jokin hänen antamansa makea, karamelli tai muu herkku, sillä hän lahjoi minuakin aina, mutta varsinaisiin huonoihin asioihin hän ei puuttunut koskaan, ne saivat vain aina olla aiheuttamassa ongelmia yhä uudelleen. Lapsena se annettu makea aina riitti todistamaan että äitini olisi hyvä, mutta aikuisena sen vasta tajuaa että äitini väisti sillä vain kaiken vastuun asioista. Oikotie lapsen tyytyväisyyteen ja helppo keino äidille ettei tarvitse oikeasti vanhemman velvollisuuksiaan toteuttaa. Anna lapselle aina nameja. Alkoholit tai huumeet eivät olleet ongelmina vaan kyseessä on varmasti jonkinlainen häiriö.
Minua on pitkään vaivannut asia onko toinen vanhemmistani (äitini), persoonallisuushäiriöinen vai joku muu. Miten sen saa oikein selvitettyä?
Olen perheestä jonka elämä oli kyllä täynnä ristiriitoja. Se oli täysin pysähtynyttä. Vanhempani olivat todella riitaisia ja riitelivät keskenään harva se päivä. Riidassa isäni rikkoi tukuttain astioita ja huonekaluja, mutta ei koskaan lyönyt ketään meistä. Minusta se oli pelottavaa vain kuunnella sitä räiskämistä. Tästä saisi helposti sen kuvan että isäni olisi se persoonallisuushäiriöinen, mutta itse olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että se häiriöinen oli äitini. Koska äitini ärsytti tarkoituksellisesti aina isääni ennen riidan alkamista, vaikka varmasti aina tiesi mihin se johti. Äitini ei suuttunut koskaan, hän vain sai isäni suuttumaan ja sitten alkoi kuin hädissään pyytää häntä lopettamaan. Joka kerta sama kuvio, ensin ärsyttäminen josta isäni kiehahti ja sitten aneleminen.
Isäni teki itsemurhan, jonka seurauksena jouduin asumaan äitini kanssa n. 14 vuotta, silloin asia tavallaan 'valkeni' minulle. Isäni eläessä välttelin äitiäni niin paljon kuin pystyin, mutta isäni kuoleman jälkeen jouduin väkisinkin kontaktiin enemmän hänen kanssaan. Seurauksena edellisestä oli se, että minäkin aloin riidellä hänen kanssaan, en heti, mutta muutaman vuoden samassa asumisen jälkeen. Minä huomasin itse sen, minkä lapsena tajuamatta sivusta seuraten näin. En särkenyt mitään, enkä koskenut häneen, mikä sai hänet varmaan tuntemaan aina itsensä voittajaksi. Mutta viimein sanoin äidilleni että hän saa etsiä itselleen oman asunnon, yhteiselämä päättyi siihen. Minusta kaikki pyöriikin hänen napansa ympärillä, vaikka hän esitti aina olevansa uhri. Hän tunkeili minunkin elämään väkisin ja alkoi 'auttaa' halusin tai en ja auttamisen ohella hän yritti kuin valloittaa toisen elämän. Minusta isäni rikkoi vain astioita, mutta äitini särkee ihmisiä omassa perheessään, joka minusta nykyään tuntuu että on paljon vakavampi asia kuin jotkut lautaset.
Joskus lapsena olin täysin vakuuttunut että isässäni on jotakin vikaa, koska hän se aina suuttui, mutta aikuisena olen alkanut miettiä että välttämättä se, joka suuttuu, ei olekaan automaattisesti syyllinen. Suuttuva voikin suuttua aiheesta. Miten tämä asia nykyisin minua vaivaa on että vihaan äitiäni enemmän kuin ketään muuta ihmistä koskaan. En siedä edes hänen näkemistä, jos ajattelen edes häntä, kuulen hänestä, niin tulen jo vihaiseksi. Siitä on vaikeaa päästä eroon. Äitini kanssa ei pysty keskustelemaan, hän ei koskaan ole puhunut minun kanssani mistään asioista sen syvällisemmin, vaan aina pinnallisesti. Hänessä ei ole tarttumapintaa johon mitään asiaa saisi tarttumaan, kuin pyöreä liukas kivi, tuntuu että hän ei vain välitä mistään. Asiat ehkä jäävät hänen kanssaan selvittämättä. Hän kyllä soitteli ja yritti udella asioitani kovasti, mutta en vastaa enää puheluihin, koska en tiedä sellaiseen utelemiseen syytä. Itse hän ei ole tullut minulle puhumaan mistään asiasta, vaan uteleminen toisen asioista on aina pääasia.
Nyt aikuisena tajuan että me perheessä isäni ja minä olimme äidin uhreina. Kun olin sitten aikuisempi, meidän osaamisemme hän hylkäsi ja mitätöi täysin, meitä ei koskaan tarvittu mihinkään. En saanut koskaan häneen sellaista kontaktia jolla asioita voisi hoitaa, hän ei kuunnellut jos hänelle puhui. Minäkin tunsin itseni todella huonoksi vaikka kelpasin muualla, ei edes työni ei kelvannut omalle äidilleni. Äidilläni oli henkisesti 'vahva' (=määräävä) sisko joka asui lähellä ja jota äitini piti aina kuin ohjenuoranaan. Ehkä tavallisemmin tämänkaltainen asia aiheutuu tyttärelle, mutta siskoni häipyivät kaikki jo aina nuorina pois kotoa ja minä ainoana poikana siten jäin tämän hirviön loukkuun. Ehkä siskoni haistoivat äidissäni jotain jota minä en tehnyt, joten en osannut varoa tuollaista lainkaan. Asuinolomme lapsena ja nuorena olivat todella järkyttävät, äiti ei vain ruvennut perheen kanssa sellaiseen, että olisimme hankkineet parempaa, hän ei välittänyt lainkaan mistään. Kaiken huonon aina korvasi jokin hänen antamansa makea, karamelli tai muu herkku, sillä hän lahjoi minuakin aina, mutta varsinaisiin huonoihin asioihin hän ei puuttunut koskaan, ne saivat vain aina olla aiheuttamassa ongelmia yhä uudelleen. Lapsena se annettu makea aina riitti todistamaan että äitini olisi hyvä, mutta aikuisena sen vasta tajuaa että äitini väisti sillä vain kaiken vastuun asioista. Oikotie lapsen tyytyväisyyteen ja helppo keino äidille ettei tarvitse oikeasti vanhemman velvollisuuksiaan toteuttaa. Anna lapselle aina nameja. Alkoholit tai huumeet eivät olleet ongelmina vaan kyseessä on varmasti jonkinlainen häiriö.