KESKUSTELUFOORUMI

Olo on kuin henkisesti olisi ilmat pihalla niin sanotusti. Tapasin 10 kuukautta sitten nuoren naisen, tutustuttiin ja sitten kosin, ja häätkin pidettiin. Ja nyt on koitettu asua yhdessä, oltu häämatkalla ja kuukausi avioliittoelämää takanapäin. Mutta asiat tuntuvat niin kummalliselta. Mun henkinen tasapaino alkoi jo järkkyä talvella, kun kerroin vain eräästä asiasta ideani hänelle, joka ei silloin ollut hänelle mieleinen, ja ilmoitti minulle vain, ilman aitoa keskustelua, kihlauksen purusta ja kuinka hänen täytyy ajatella itseään, ja uusista suunnitelmistaan. Hän muutti mielensä parin päivän päästä, ja hääsuunnitelmia jatkettiin. Jatkuvasti mä tunsin sellaisen pelon ilmapiirin, hän käytti ilmauksia asioista kuinka haluaa sitä ja tätä, kuinka hienot häiden on oltava tai muuten parempi olla menemättä naimisiin yms. mentiin ensin maistraatissa keväällä. Se oli viimeinen kerta kun hän oikeasti suuteli kanssani. Kirkkohääpäivänäkään hän tuskin katsoi minua kohti. Paitsi yleisön edessä lupauksia vaihtaessamme.

Tosi helposti ottaa nokkiinsa kaikesta, sanelee kaiken kuinka asioiden pitää olla niin että musta tuntuu etten enää edes tiedä mitä itse toivon kun kuuntelen vaan sitä litaniaa päivästä toiseen. Usein hän kuitenkin jättää mut huomiotta, ja jos pyydän että voisimme aidosti jutella yhdessä, hän saattaa istua alas, ja puhua 2 tuntia omista mielipiteistään, suunnitelmistaan, kertoo miten mun omaisuus pitäisi sijoittaa, miten rahat käyttää, minne muuttaa, mitä ostaa, kuinka miehen ei kuulu tehdä kuin töitä yms. Sitten kun lopulta lopettaa että ois mun vuoro puhua, niin saattaa olla että aika on loppu että pitää nukkua, tai sitten hän avaa telkkarin / ipadin instagram tms. ja alkaa katsella asioita sieltä, ja jos huomautan että ois kiva että kuuntelis muakin, niin toteaa vaan että voin puhua, hän voi tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Kuitenkin jos hän tekee jotain kuten ruokaa, hän kieltää mua puhumasta hänelle vaikka pariin tuntiin koska ei voi kuulemma keskittyä muuten.

Häämatkallakin oli monta päivää ettei puhunut mulle. Saattaa suuttua jostain pienen pienestä asiasta, ja jos en oo aina anelemassa anteeksiantoa ja ottamassa vastuuta tilanteesta, se vain jatkuu vaikka seuraavaan päivään se mykkäkoulu, on tullut lopulta kokeiltua. Toisaalta hän sanoo mulle ettei mun pidä välittää hänen emotionaalisuudestaan, että se on normaalia että naiset saavat kohtauksia paljon. Esim. jos olemme lähteneet yhdessä kävelylle, ja häntä alkaa harmittaa jokin, kuten tuulisuus, hän saattaa vain kääntyä kannoillaan ja kävellä 50 metriä edellä seuraavat puoli tuntia, ja autolle saavuttuamme koko matka kotiin ja sielläkin, kuin mua ei ois olemassa. Lopulta kun en kestä sitä mykkäkoulua ja alan jutella, hän sanoo ettei ole mulle vihainen, vain olosuhteille kun tuuli ja parempi olla sitten hiljaa kun on niin vihainen. Jos sanon jonkun idean josta hän ei niin välitä, niin voi suuttua heti tosi kovasti, kävelee pois, ei ota katsekontaktia ja sit taas ei puhuta. Ellen tule vastaan, hän saattaa seuraavaan päivään olla vihainen ja kysyy miksi en oo selvittänyt asiaa.

Moni asia mennytkin nyt sit vähän huonosti kun en edes oo uskaltanut sanoa mielipidettäni kun en halua sitä mykkäkoulua ja reaktioita. Ja sitten hän alkanut haukkua kuinka en tee päätöksiä. Mutta kun en tiedä miten tässä voi tehdä. Aluksi seurustellessamme, hän oli tosi voimakastahtoinen kristillisistä periaatteistaan, pienissäkin asioissa kysyessäni häneltä jotain, totesi vain että miehen kuuluu päättää, hän ei voi sanoa, kertoi kuinka hän muuttaa vaikka madagascarille jos mies niin toivoo ja kunnioittaa päätöstä. Kuinka avioliitto on pyhä, ja hän ei voisi ikinä pettää lupaustaan, ja kuinka tulen aina tuntemaan hänen rakkautensa ja lämmön. Kuitenkin, avioliitto solmittuamme, hän sanoo jopa asuinalueista kaupungissaan,ettei kelpaa kuin keskusta, että jos muulta löydän asunnon, niin saan sitten elää yksin. Jos teet sitä tai tätä, saan olla yksin. Yksi päivä tein niinkin ison päätöksen kuin päätin millä kulkuneuvolla tulemme kaupungilta kotiin. Hän oli asiasta eri mieltä, ja kun päätin tietoisesti nyt harjoitella sitä etten aina taivu ja anna hänen sanella kaikkea, hän suuttui valtavasti. alkoi itkeä, kertoi että oli virhe mennä naimisiin kanssani, ettei halua elää kanssani, ei aio elää kanssani, jättää minut! anna avaimet, haluan tavarani hakea, haluan ipadini, anna ne avaimet! Huusi ja huusi. Kertoi että muistatko ensisuudelmamme, jo silloin hän tunsi että oon väärä henkilö, tuntui väärältä! Ja kertoi kuinka oon niin tyhmä ettei voi elää kanssani, ja lopetti puhumisen.

Tultiin asunnolle, aloin shokissa siivota paikkoja, ja mietin mitä seuraavaksi tekisin. Hän kuitenkaan ei näyttänytkään lähtevän minnekään, vaan otti taas sen julman ilmeen ja kuin mua ei olisikaan, välillä valitteli kuinka surkea päivä tämä on, ja mitään ei saada tehtyä koska mun piti ehdottaa toista kulkuneuvoa ja kaikki meni siksi pieleen. ja useamman tunnin jälkeen kutsui vanhempansa illalliselle ravintolaan, ja sitten kun tapaamisen aika koitti sanoikin minulle: "sovitaanko että nyt ollaan 3 tuntia iloisia, ja hymyillään, kaikki on tosi hyvin!" Näytin ilmeisesti vähän liian vaisulta siinä ja hän pysähtyikin ja sanoi että haluaa puhua, ei hän haluakaan jättää mua. Että onko kaikki nyt ok? Sanoin hänelle että ymmärtääkö hän yhtään miten vakavaa tuollainen puhe on, eikö halua pyytää edes anteeksi, ja totesi että joo, anteeksi, mutta mun pitäis ymmärtää että naisille on normaalia olla emotionaalinen ja sanoa asioita joita ei tarkota jos jokin ärsyttää. Kerroin että juuri tällaisesta olin puhunut aiemminkin, ettei ikinä sais perustavanlaatuisilla asioilla uhkailla ja hän nimenomaan oli luvannut ettei sellaista ikinä mulle sanois, ja hän hymyili vähän, "sillon en luvannut oikeasti, nyt lupaan, ok?! hymyile, mennään!" ja sitten ei taas puhuttu asiasta. Mutta jatkuvasti tää on tällasta. Jos en saa vaikka joskus unta kun hän raivoaa mulle ennen nukkumaanmenoa ja sit pitäis vaan nukahtaa ilman että asioita koskaan jutellaan sovuksi, kuulen vain kommenttia että hän ei ollut fiksu suostuessaan kihlaukseen kun oon näin hankala etten edes nuku kunnolla. Kaikki on aina mun syytä, vaikka hän itse sen aiheuttaisi. En myöskään enää oikein uskalla jutella mistään koska hän toteaa mulle tosi tylysti ja jostain syystä se satuttaa mua. tavallisia kommentteja häneltä arkipäiväiseen jutteluun on: "Miksi sun piti sanoa tuosta, mitä teen tällä tiedolla", "en halua kuulla", "mua ei kiinnosta", tehostaen vaikutusta halveksuvalla ja väheksyvällä elehtimisellä niin että tunnen jotain niin outoa mitä en oo ennen edes kokenut, kuinka oonkin niin tyhmä että puhun vääriä asioita, ja itsetunto alkaa tosiaan olla romuna. Mä maksan kaiken, kaikki hääjutut jotka hän halusi, matkat, vuokrat, ruoat, ravintolat, matkustus..hän käy töissä ja sanoo että hän voi maksaa omat kulunsa, kuten kauneussalongit ja manikyyrit, että hän on jalo siinä mielessä ettei vaadi multa luottokorttia käyttöönsä.

Eniten kuitenkin kaipaisin että häntä kiinnostaisi kuunnella myös mun ajatuksia, ja mikä tärkeää ja että mun elämä kiinnostais häntä. Tässä on tullut monta yllätystä vastaan joista hän suuttunut että miksen oo puhunut, mutta kun en vain ole saanut tilaisuutta! koko tän yhdessäoloajan oon toivonut hetkeä että saisimme jutella kaikesta, todella oppia tuntemaan ja jakaa asiat yhdessä, mutta sellaista ei vain tule. Joskus kun jotain haluan kertoa, tärkeääkin, hän vain saattaa sanoa että nyt puhuu paholainen, en halua kuulla, jos yhtään olettaa että jostain ei niin iloisesta asiasta olisin kertomassa.

Hän pitää itseään tosi kauniina, ensimmäisiä lauseita joita häneltä kuulin, oli se että "toivon löytäväni miehen joka ei näe ainoastaan kauneuttani" ja monasti olen siitä kuullut, kuinka hän kauniimpi kuin suomalaiset tytöt, häämatkallakin hän alkoi kertoa kuinka naisen kuuluu olla kaunein osapuoli suhteessa, ja kerran hänellä oli miesehdokas joka oli kuin supermalli, ja jossain vaiheessa hän lopetti tapailun koska ymmärsi, että naisen kuuluu olla kaunein, joten siksi on hyvä että meillä on tällainen tilanne kuin on. Kertoili kuinka monet miehet ovat olleet hänelle valmiita tarjoamaan kaiken, viemään ympäri maailmaa luksuslomille, ja luvanneet kaiken, mutta hän ei ole suostunut koska miehet ovat vaatineet yhdessä asumista ennen avioliittoa. Missävain olemme, jos peili sattuu kohdalle niin se vie häneltä kaiken huomion. Häämatkakin oli sitä että joka paikassa piti hänestä ottaa kuvia, poseerata ja niitä sitten latailla instagrameihin ja facebookkeihin, ja saada tykkäyksiä. Kertoo kuinka onnekas olen kun olen saanut näin kauniin vaimon. ENkä edes ymmärrä mihin tämä kaikki perustuu, ei hän mielestäni ole mitenkään erikoinen ulkonäöltään, rakastuneena toki koin että hän maailman kaunein mutta ne tunteet kyllä jo kadonneet tässä hänen jatkuvassa mun lyttäämisessä ja itsensä kehumisessa.

Hänellä tosi vahva epäilys ihmisiä kohtaan. Sanoo että suurin osa ihmisistä pahoja. sanoo että näkee oletusarvoisesti ihmiset että heillä pahat aikeet, ja kuinka minä olen naiivi kun luotan ihmisiin tavallani. Ja kertoo usein kuinka ihmiset ovat kateellisia hänelle. Paras kaverikaan kun ei tullut häihin, johtui kuulemma kateudesta kun tämä itse ei ole päässyt naimisiin. Eikä tätä kaveriakaan ole nähnyt kuin puolen vuoden välein, hän kuulemma köyhemmästä perheestä joten he eivät ole samalla tasolla. Jos mä tapaan ihmisiä, ja kerron iloisesti tutustuneeni mukavantuntuisiin kavereihin, hän kysyy ensimmäisenä että kuinka arvokkaasti he asuvat. Jos ei riittävän, hän käskee unohtamaan tuollaiset, miksi mun pitää tuhlata aikaa köyhiin, parempi että hankin kavereita jotka ovat esim. kansainvälisten yritysten konsultteja tms.. :O Tai että muistinko mainostaa uusille tuttavuuksilleni tuotteitani että voisimme saada heistä rahaa irti!

Toisaalta taas sanoo asioita, että kuinka hän on niin masentunut ollut viime kuukaudet, että ei näe enää mitään syytä elää! että koko elämänhalu kadonnut. Ja tiedostaa kohdelleensa mua kaltoin, ja sanoo että sekin häntä harmittaa, ettei ketään ihmisiä oo kohdellut niin huonosti ennen kuin mua. Aina kun joskus lopulta murrun enkä jaksa yrittää kantaa positiivisuudella kaikkea, hän alkaa lupailla että asiat muuttuvat pian paremmiksi. Alkuun piti odottaa kokoajan naimisiinmenoa, sen jälkeen kuulemma hän rentoutuisi ja olisi sitoutunut, ja olisi aikaa. mutta mikään ei muuttunut, viimeaikoina hän jopa sanonut ettei olla valmiita suhteeseen, että parempi että unohdetaan että ollaan naimisissa, ja ollaan kavereita, että hän voi nukkua sohvalla. ettei hän ole vielä valmis suhteeseen, eikä tiedä tuleeko olemaankaan! Ja ennen häitä puhui siitä kuinka ei ole koskaan seurustellut, kuinka naimisiinmenon jälkeen ollaan samaa perhettä ja aina puhuu kuinka pitää käydä kirkossa, mitä pappi tälläkertaa sanoi yms. ja silti tuntuu että kaikki ne lupaukset ovat kuin ilmaa joista aiemmin oli puhetta. Nyt oon vaan alkanut miettiä, että kun toinen on kerran niin hyvä, hänellä perhe joka valmis tekemään kaiken hänen puolestaan, niin kiltti isä joka varmaan kantaisi hänet sylissään yhä nukkumaankin jos nainen vain pyytäisi, ja asunut aina heidän kanssaan 25-vuotiaaksi asti. Hänen kollegansa kehui häntä minulle, kuinka olen onnekas kuinka paljon he naisesta töissä pitävät. Vanhemmat soittelevat jatkuvasti ja ovat niin kinnostuneita hänestä, kaiken hän selostaa mitä söimme, mitä ostimme kaupasta..he ovat ostaneet hänelle tontteja ja asuntoja, ja itse elävät vaatimattomasti. Hän käy kirkossa säännöllisesti ja selvästikin on sitten ihailtu ollut. Kavereita hänellä ei oikeastaan taida olla, eikä hän sanojensa mukaan tarvitse mihinkään kun hänellä on perhe. Mutta oikeasti, en pysty nyt ymmärtämään, miten asiat ovat näin. Että hän on niin hyvä ja fiksu ja kaunis ja rakastettu yli kaiken, kuten hän sanoi, on saanut sitä niin paljon osakseen ja nyt sitten mun takia masentunut niin pahasti ja käyttäytyy niin huonosti koska mä aiheutan kaiken. Sanoo myös että ihmettelee miksi mun kaltainen hyvä mies on saanut hänen kaltaisensa vaimon, että ansaitsisin jonkun joka ei aina hauku ja valita, jonkun joka osaisi arvostaa kaikkea mitä annan, että miksi mulle on annettu niin kova kohtalo kuin hänen kanssaan olo. Nää on kaikki niin ristiriitaisia juttuja, että välillä tuntuu että mun pitäis vaan jotain oivaltaa että saisin kaiken kuntoon. Hän sanoi ettei arvosta mua, ettei voi arvostaa heikkoa miestä joka ei voi sanoa asioita vahvasti ja päättää, ja sen myönnän että sellaiseksi tämä mennyt, kävelen kuin piesty koira perässä, enkä osaa muuttaa tilannetta. Alitajunta on oppinut tässä kuukausien aikana sen, että viakka kuinka hyvät tarkotusperät olisi ja asia oikein lopulta hänkin sen myöntäisi, mutta sitä että jos hän ei heti ymmärrä ajatuksiani, seuraa aina mykkäkoulu, erilleen lähtö, uhkaukset mun jättämisestä, yms. niin kuinka tässä voi normaalia vuorovaikutusta saatikka miehen paikkaa ottaa. Hän sanoi joskus että kaverinsa kutsuvat häntä nimellä fasisti, ja että hänen huono puolensa on se että joskus kotona hänellä pomo-asenne.

Niin missä kohtaa sinä olet ollut narsistinen?

Kuulostaa helvetin tutulta käytökseltä. Vertailu muihin, itsensä korottaminen, täydellinen piittaamattomuus toisen tunteista, ajatuksista ja olemassaolosta tiettyyn hajoamispisteeseen asti, sen jälkeen täysi tilanteen muutos että hei mitä sä siinä vollotat, mä oon vaan tällanen äkkipikainen!

Tämä tulee esille siinä vaiheessa kun toinen on jallitettu kontrollin alle, eli muutettu yhteen, menty naimisiin tai saatu lapsi. Se muutos aikaisempaan on kauhean ristiriitainen. Jokatoinen sekunti asiat voikin olla päinvastoin. Joo, naisella on oikeus muuttaa mielipidettään, mutta niin on myös sulla.

Mieti hyvä ihminen haluatko elää lopun ikääsi tuossa tilanteessa. Voittaako ne hetkelliset plussat kaiken tuon alentamisen? Ei kukaan pysy täysijärkisenä tuollaisessa henkisen väkivallan ja vallankäytön tuulimyllyssä.

Nimimerkillä vedin masennuslääkkeitä, päihteitä, terapiassa vollotin, purin hammasta, vaihdoin vaatetustani, hampaitani, ruokavaliotani, kävelytyyliäni ja mielipiteitäni että osaisin olla hänen vaatimustensa mukainen, mutten vaan koskaan onnistunut koska hänen tarkoituksensa ei koskaan ollutkaan tyytyä minuun vaan osoittaa nimenomaan tyytymättömyytensä minuun (ja koko maailmaan). Nyt toivon mukaan osaan pysyä erossa for good! (Ai niin, nalkuttihan eksäni myös puheeni intonaatiosta, ainakin jos puhuin hänelle epämiellyttävistä asioista, kuten hänen mokaamisestaan/epäloogisuudestaan/mun hyvästä päivästä tms)

Lähde nyt ainakin ennenkuin teille tullatupsahtaa lapsia!

Kyllä tuossa oli tuttua tuo äänestäkin valittaminen..se on nyt tullut ihan uutena asiana kuvioihin. Jos jotain sanon josta hän ei pidä sillä hetkellä, tai on kiihtynyt keskustelu, niin alkaakin valittaa kesken kaiken mun äänestä halveksuvasti, vaikkapa että käytin liian pehmeää tai korkeaa ääntä että oonko joku nainen, puhu kuin mies. Sitten jos joskus sanon kovemmin hänelle niin suuttuu ettei hänelle saa puhua niin.

Äsken oltiin menossa katsomaan uutta vuokra-asuntoa meille, josta olin sanonut jo etukäteen etten taida välittää siitä, ja hän totesi niin poikkeuksellisen ymmärtäväisen kuuloisesti etukäteen, että ei se mitään, tehdään toiset suunnitelmat sitten, tuskin tätä kohdetta sit otetaan vaikka hän siitä pitikin.

Asunnolla sitten oli fiilis ettei ole hyvä kämppä enkä sitä haluaisi mutta kun tiesin miten hän sitä toivoi, sanoin hänelle ettei kyllä tunnu oikealta enkä oo valmis siitä tekemään nyt sopimusta ja maksamaan parin kuukauden vuokraa, mutta eihän kysyminen mitään maksa, jos omistaja haluaisi sopia ensin vuokraavansa viikoksi kokeiltavaksi, josko siinä mieli muuttuisi muttei muuten. Omistaja ei sitten tykännyt ajatuksesta yhtään ja suorastaan pakkasi kamansa tuohtuneena, ja nainen suuttui mulle sitten niin kovasti tästä että käski olla puhumatta, "menetimme sun takia huippuasunnon, mä meen takaisin vanhemmille!" Käveli kaukana edellä, hakemaan kamojaan nykyisestä vuokra-asunnostani. Itki vaan miksi hän on naimisissa, mitä hyötyä tästä hänelle, ei mitään, hän haluaa pois! sanoi vaan Hyvästi ja häipyi ovesta.

Ja tätä ennen oli tuntia aikaisemmin ihana tunnelma, hän jutteli tulevaisuudestamme ja tulevista lapsistamme, mitkä nimet heille tulevat, kuinka muutamme hänen unelmamaahansa 6-8 kuukauden kuluttua, kuinka voimme ottaa lainaa ja rakentaa talon sinne alppien lähelle..oli pitkästä aikaa sellanen kiva tunnelma, mutta kun ei kaikki mennyt toiveiden mukaan niin hän alkoi taas kyseenalaistaa koko avioliittoa, ja lähti vain pois.

En tiedä, onko vaimosi narsisti, mutta kamalalta ihmiseltä hän vaikuttaa. Kuvauksesi perusteella tuli mieleen hemmoteltu kakara, joka on aina tottunut olemaan aina keskipisteenä. Hän vetoaa vanhoilliskristillisiin parisuhdearvoihinsa vain manipuloidakseen sinua. Hän maksattaa sinulla kaiken ja vetoaa siihen, että miehen täytyy pitää huolta naisestaan. Hän ei kuitenkaan itse sovellu siihen sääntöön, että hän tottelisi sinua; hän ei arvosta mielipiteitäsi lainkaan! Hän vielä arvostelee sinun miehisyyttäsi ilkeästi, mikä on todella rumaa. Hän perustelee huonon käytöksensä sillä, että hän on nainen. Minusta vaikka ihminen on kuinka nainen tahansa, hänen pitää ottaa vastuu sanomisistaan ja tekemisistään. Ei ole oikein päästä pälkähästä sen perusteella että on nainen. Jos kaikki naiset ovat tosiaan näin raukkamaisia, luulisi että suurin osa miehistä toivoisi olevansa homoja....

Vaimosi on kuin mahdoton yhtälö: häntä ei voi miellyttää. Hän on aina tyytymätön sinuun. Haluatko olla sellaisen ihmisen kanssa? Kerroit, ettei hänellä ole kavereitakaan. Luulenpa ettei muutkaan ihmiset halua olla hänen kanssaan, koska hän on niin itsekäs. Hänen perheensä sietää häntä ehkä vain velvollisuudesta. Tai he palvovat häntä ja ovat hemmotelleet naisraukan piloille. Itse et vaikuta narsistilta, mutta monet itsekkäät naiset ovat taipuvaisia syyttämään miehiään narsismista, mikä on väärin, koska narsismi on todellinen ongelma ihmissuhteissa. Mistä epäilet olevasi narsisti?

Onko vaimosi tullut takaisin? Alkaako tunteesi hiipua häneen, kun hän on niin itsekäs?

Päivitystä: pari päivää kun hän oli ollut poissa, otti hänen isänsä ja veljensä yhteyttä että miksi emme ole yhdessä. Kerroin etten osaa sanoa kun hän vain lähti. Nainen ei itse ottanut yhteyttä enkä kokenut oikeaksi lähteä itse perään ruikuttamaan jos noin vaan lähti lätkimään. Mutta perheensä aneli mua soittamaan hänelle, ja pyytämään takaisin. Ja sanoi vain puhelimessa ettei tule. Mutta illalla isänsä toi tytön autolla, selvästi käskettynä, sen verran julma ilme naisella ja pysytteli kaukana minusta eikä ottanut kontaktia. Siinä sitten isä halus jutella että naimisissa kun ollaan niin kuuluu olla yhdessä, ja lähti pois. Siinä sit vaadin keskustelua ja "kaikki oli taas hyvin"

Eilenkin taas viimeksi kertoi mulle, että haluaa erota, ei voi olla kanssani, vihaa mua, ei ymmärretä toisiamme, ei koskaan halunnut naimisiin kanssani, en ole kuulemma koskaan tehnyt muuta kuin mistä itse tykkään, kuinka en oo tarpeeksi kristillinen mies ja ilman mua hän ois saanut paremman, kristitymmän miehen. Elämä on tuhoutunut. Että hän ei välitä avioliittolupauksista, erotaan. Kerroin vain sit rauhallisesti että miten voitaisiin ymmärtää toisiamme kun emme edes tunne toisiamme kun emme keskustele, ja kuinka se on oleellista ja olen aina ollut siihen valmis ja toivonut sitä. Ja että kenties, jos meille on vaikeaa keskustella ja ymmärtää toisiamme, voin pyytää ammattilaista tukemaan meitä tässä tai voimme tavata meidät vihkineen papin yhdessä tms. Mutta hän vain totesi ettei halua mitään, ei ole halunnutkaan yrittää mitään koska ei halunnut mennä naimisiin ja siksi on käyttäytynyt jatkuvasti tarkoituksella hankalasti.

Kuinka voi sitten olla aina "yllätys" ettei parisuhteemme toimi, jos hän päättänyt ettei se toimi ja ei edes halua sen toimivan..ja samalla haukkuu mut aina niin huonoksi ja vialliseksi jonka takia hän nyt vain on sellainen vaikka ei koskaan ennen oo ollut sellainen.

Ihmettelin sitäkin hänelle, kun niin usein moittii mua, vaatii ja haluaa asioita, ja kuinka paljon oon tehnyt ja antanut ja kaikesta huolimatta annan ja yritän, että mikä hänen mielestään on se mitä Hän tuo perheeseemme, mitä hän antaa itse?? Että mitä minä itseasiassa häneltä saan vastineeksi. Ei sit osannut sanoa mitään tähän vaan aloitti pitkän tarinan siitä, miksi on pettynyt muhun, selvästikin selostaen miksi ei mitään hyvää itse tuo suhteeseemme, koska on niin pettynyt muhun..ja syitä löytyi.

Tässä olisi loistava tilaisuus päästä eroon varhaisessa vaiheessa. Tuskin tuo paremmaksi muuttuu. Karmaiseva ajatus kasvattaa lapsia tällaisessa ilmapiirissä.