KESKUSTELUFOORUMI

Hei, olen uusi täällä ja ahdistaa. En tiedä onko sillä merkitystä, että mikä tuo mies on ja auttaako siihen mikään. En usko, että auttaa, ja jaksan suunnittelemalla lähtöäni, mutta välillä mietin, että olenko itse vain liian herkkä. Olenko? Mies valehtelee isommista ja pienimmistä asioista (minulle ja muille), esim. aloitti suhteen kahden vuoden valheella, eli oli vielä ex-puolison kanssa, kun alkoi olemaan minun kanssa, elikä piti molempia suhteita "lämpöisinä". Yritin ymmärtää, koska rakastin niin hirvittävästi ja ihailin tätä sanavalmista ja maailmaa nähnyttä miestä. Olemme sittemmin muuttaneet yhteen (miksi halusin? En tiedä..) ja jos olen samaa mieltä kaikesta ja kuuntelen ja mieluusti myös ihailen, on kaikki hyvin. Hänen mielestään hän ei ole tehnyt mitään väärää, ja jos onkin, niin hän on korjannut asian, koska nyt asumme yhdessä. Mulla on jatkuva ahdistus ja pelko, että mitä seuraavaksi tulee ilmi ja kuinka monta naista on kuvioissa nyt. Hän saattaa huomioida minua tosi paljon, jos se näyttää "ulospäin" hyvältä, mutta myös huomioida muita naisia, vaikka olen vieressä (tai katsella pornoa, tai mitä tekeekin, jos hän luulee, että en näe). En halua edes tietää, mitä selän takana tapahtuu...

Hänellä on paljon enemmän rahaa, mutta yritän maksaa osuuteni. Tosin hän ei tästä välitä, vaan omasta mielestään hän maksaa kaiken. Hän myöskin järjestää kaiken, mutta jos minä yritän, en kuitenkaan osaa, vaan pilaan vain kaiken.

Hän tuntuu halveksuvan muita ihmisiä ja pitämään itseään jotenkin yli-ihmisenä, jolla on eri "säännöt" ja jota pitää palvella ja käsitellä erityisen hyvin. Vaikea selittää, eikä siitä voi hänen kanssaan puhua, mutta se tunne vaan "on" tässä ja aiheuttaa ahdistusta. En tiedä onko tosiaan kyse omasta herkkyydestäni, vai siitä että hän on narsistinen, tai mikä nyt onkin. Jos yrittää puhua, mutta tulee jatkuvasti tyrmätyksi ja yleisesti "lytätyksi", niin sitten alkaa epäillä omaa järkeään. Onko hän oikeassa, olen vain herkkä ja liioittelen? Olen lapsellinen ja muutan mieltäni jatkuvasti (jos sanon, että lähden, kun "vähän" aikaa sitten muutin hänen kanssaan yhteen)? Ja onko sillä mitään merkitystä? Jos on paha olla, eikä ratkaisua löydy, pitää lähteä pois, eikö vain?

Mulla on melkein sama tilanne mutta olen itse mies. Puoliso on tosin valehdellut jatkuvasti ja koko ajan. Ollaan nyt vihdoinkin erottu mutta asutaan toistaiseksi yhdessä ihan kamala tilanne.

Eniten harmittaa se tunne kuin toinen tekee minusta syyllisen kaikkeen vaikka itse on pettänyt. Olen yrittänyt ja yrittänyt selittää hänenelle että en ole tehnyt mitään väärää mutta se vaan pahentaa tilannetta ja olen sen jälkeen enemmän syyllinen kaikkeen. Todella raskasta ja uuvuttavaa!

Vinkkinä: kannattaa ilmoittaa erosta vasta kun olet löytänyt uuden asunnon.

Lisään vielä että tunnistin itseni ja puolisoni monesta kohtaa tekstissäsi.

Kannattaa lähteä ennen kuin se menee liian pitkälle.

Kiitos viestistäsi homerun ja jaksuja&tsemppiä sinulle. Sepä se, paras olisi lähteä asap, mutta yritän ajatella järkevästi, niin ettei putoisi ihan tyhjän päälle sitten. Tosiaan jännä juttu tuo, että yrittää puhua ja selittää, mutta on niinkuin seinälle puhuisi. En käsitä miten olin niin tyhmä, että menin rakastumaan, vaikka toinen valehteli ja salaili, mutta no joo, eipä se ihmettelemisestä kai parane. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Itse olen miettinyt, että kuvittelenko kumppanini vain olevan narsistinen. Olen lukenut aiheesta ja liian moni asia täsmää. Käyn hoitajalla juttelemassa ja hän sanoi, ettei se ole mun pääntuotosta. Kumppanissani on narskua. Olen ennen ollut täysi alistuja kumppanilleni. Nyt olen kasvanut ihmisenä, enkä alistu. Se saa kumppanini kohtelemaan minua tylysti. Ei puhu, ei pidä lähellä, on hiljaa ja tuijottaa vain telkkaria. Ei mitään kontaktia. Ei ole tukena. Jos mulla on vaikeaa ja sanon sen, alkaa selitys mitä hänellä on pielessä.Ei kuuntele, eikä tue. Napsuttelee vaan sormia ja jos et siihen tahtiin hyppää (ja kun en enää hyppää) alkaa mökötys. En saisi pitää yhteyttä kehenkään. Naispuolisistakin kavereista on mustis. Miespuolisia kavereita ei saa olla. Itsellään kuitenkin naispuolisia kavereita. Mulla ei sais olla minkäänlaista omaa elämää. Olla vain kotona perhettä varten 24/7.

hei pinkperhonen!
Tuli mieleeni ajatus, että mitä iloa Sinulle on, olla yhdessä kuvaamasi miehen kanssa? Jos on mahdollista, juokse karkuun ja kehitä itseäsi. Niinhän olet jo tehnytkin, koska kerrot kasvaneesi ihmisenä.

Hyvä kysymys krassi. Olen kyllä miettinyt,että mitä sitä tekee. Kun olen pelännyt, että vain kuvittelen ja teen virheen jos lähden. Mutta kun olen kuullut, etten vain kuvittele, olen joutunut miettimään asioita uudestaan. Haluaisin puhua asiasta mieheni kanssa, mutta kun hänen mielestäön kaikki on hyvin, piste. Alkaa vaan tuntua etten enää jaksa tätä. Olen tullut sinuiksi itseni kanssa, mutta mieheni ei hyväksy sitä. Sitä, että en olekaan alistuja ja täysin riippuvainen hänestä. Hänellä puheet on toista kuin teot. Olen muka hyvä tällaisena, mutta sivulauseessa mainitsee, etten ole enää hyvä.

Aikoinani, kun aloin itsenäistyä parisuhteessani, huomasin, että ex-mieheni kanssa ei voi puhua. Kuulostaa tutulta tuo: Kaikki on hyvin, piste. Minun oli tehtävä itsenäisesti ja yksin omat johtopäätökseni ja ratkaisuni. Muutama ystävä minulla onneksi oli, joiden kanssa pystyin puhumaan avoimesti. Yhdeltä mielenterveyshoitajalta sain myös hyviä ajatuksia ja vinkkejä.

Niin. Asiat on muka hyvin, vaikka ei ole minkäänlaista yhteyttä toiseen. Toinen on mikä on, eikä halua kasvaa mukana. Itse en kasvuani toisen takia lopeta. Olen kyllästynyt ylimieliseen ja känniseen käytökseen. Mutta miksi ratkaisun tekeminen on niin vaikeaa? Mikä sitä saa uskomaan, et asiat muuttuu viel parempaan, kun ne vain päinvastoin pahenee. Ja sitä niin paljon ajattelee toisen tunteita(joita ei ehkä todellisuudessa edes ole).

hei pinkperhonen! Onko sinulla vielä tunteita kumppaniasi kohtaan, koska ajattelet hänen tunteitaan?
Kerron, miten minulle kävi. Sen jälkeen, kun olin tunnistanut exäni narsistiksi kirjojen ja ammattiauttajien avulla, epäröin eroa vielä kolme vuotta. Luulin, että ex voi muuttua ja pelkäsin yksin elämistä. Jossain vaiheessa minulle selvisi, että ex ei voi muuttua. Hän jopa itse sanoi minulle, että ei halua muuttua. Asuin välillä jo eri osoitteessa, mutta palasin aina takaisin. Epäröin, selviänkö yksin. Sitten tuli viimeinen pisara. Ex haukkui minut lyttyyn täysin aiheettomasti. Hän syytti minua omasta virheestään (tyypillistä narsistille). Hymähdin syytösryöpylle. Sillä hetkellä viimeisetkin tunteeni häntä kohtaan kuolivat. Olin täysin varma, että otan eron. Sen jälkeen hoidin asiani ja avioeron määrätietoisesti. Pomotin jopa exää. En ole katunut. Nyt nautin elämästä. Erojärjestelyissä oli toki vaikeita hetkiä, mutta olin varma, että tein oikein oman ihmisarvoni takia.

Skuggan ja pinkperhonen, laitoin teille yv-viestiä.