KESKUSTELUFOORUMI

Erosin avopuolisostani n. kuukausi sitten ja hänen käyttäytymisensä on muuttunut jatkuvasti vain oudompaan suuntaan, tuntuu etten tunne tätä uutta ihmistä enää ollenkaan ja haluaisinkin selvyyttä asiaan, voiko hän olla narsisti, onko se puhjennut hänelle jne.. yritän tähän nyt lyhyesti kertoa mitä tapahtui.
Aloimme seurustelemaan 16-vuotiaina, olimme tunteneet jo pitkään ja hän oli aina todella ihana ja kiltti ihminen, herkkä ja avulias. Hän oli täynnä elämää ja me tehtiin paljon asioita yhdessä ja oltiin onnellisia, hänestä tuli todella läheinen mun vanhempien kanssa ja omaa perhettään kohteli todella hyvin.
18-vuotiaina muutettiin yhteen ja kaikki meni hyvin, edelleen hän oli samanlainen kuin ennen. Armeijan aikana ensimmäiset oudot asiat alkoi tulemaan esille, meille ei yhtäkkiä saanutkaan tulla vieraita, ei kavereita jne.. jos en siivonnut sain kuulla siitä pitkään ja vaikka olisin siivonnut, aina löytyi jotain moitittavaa ja hän osasi itse tehdä sen paremmin.. armeijaan lähdettyä hän muuttui sitten totaalisesti. Meidän koirat ei saanu enää kävellä asunnossa kun hän oli siellä, niiden piti makaa eteisessä. Hän alkoi muuttua todella kylmäksi mun perhettäni ja omaansa kohtaan, esim. 5-vuotiasta siskoaan pelotteli tahallaan, niin että tälle tuli paha mieli. Meidän kissaa saattoi nostaa hännästä tai ottaa kaulasta kiinni ja kun kissa alkoi naukumaan, hän nauroi. Jos yritin ottaa kissan pois, hän vaan nosti sen korkeammalle niin etten yltänyt ja nauroi.

Hän piikitteli ja loukkasi mua paljon, vaihtoi mun nimen puhelimessa ämmäksi ja huoritteli mua myös. Lopetti siivoamisen kokonaan ja se jäi mulle, muistan miten joka perjantai koulun jälkeen aloin paniikissa siivoamaan kun tiesin että hän tulee kohta lomille, ja olin tosi ahdistunut. Aina silti löytyi jotain, mitä en ollut tehnyt oikein tai siivonnut tarpeeksi hyvin. Koiria ei halunnut enää lenkittää, sekin jäi mulle. Meillä piti olla ulkopuolisten silmissä kaikki hyvin ja meillä piti näyttää siltä,että ollaan jotenkin menestytty näin nuorina ja että meillä on rahaa. Alkoholi alkoi pikkuhiljaa tulla kuvioihin ja perjantain juoppottelu eteni siihen että joskus hän tuli vasta sunnuntaina kotiin, huomasin että jotain muutakin oli vedetty kuin pelkkää alkoholia mutta kun kerroin tästä hänen vanhemmilleen, hän osasi aina puhua itsensä niin hyvin pois, että kukaan mua ei uskonut. Kun itkin hän alkoi tönimään mua, huusi ”vitun ämmä/lehmä/huora” ja nauroi.. tuntuu että hänestä katosi kaikki empatia ja kaikki tunteet, tästä ihmisestä tuli niin kylmä että en vieläkään sitä käsitä. Ennen rahastaan niin tarkka ihminen on saanut laskunsa perintään, hän valehtee kaikille, kavereilleen ja perheelleen jotka ovat multa joutuneet kysymään mikä on totta ja mikä ei, hän on mulle sanonutkin ettei pysty lopettamaan valehtelua.
Olin siskoni luona hermolomalla viikon ja sitten hain tavarani pois meidän asunnosta, järkytyin koska asunto oli aivan kamalassa kunnossa, kissan kakkaa ja kusta oli joka paikassa ja kissaa ei oltu ruokittu, kissa huusi silmät lautasina ja mulla on niin paha mieli että en tiennyt, koska olisin kissan hakenut jo aikaisemmin pois .. ulko-oven oli jättänyt auki ja kun siitä hänelle suutuin ja sanoin että kissa ois voinut karata, oli vastaus että joku oli eilen illalla hiippailut siellä ja varmaan sen syy.. koskaan mikään ei ole hänen syy.. hän on sanonut että ainoa mikä kiinnostaa on ryyppääminen, myös hänen kaveri piirinsä on vaihtunut kokonaan. Tuntuu ettei hän välitä mistään elävästä olennosta eikä tunne empatiaa.. miten tällainen on mahdollista, tää muutos on järkyttänyt mua suuresti ja tuntuu etten pysty tätä käsittelemään millään tavalla, mietin että onko tässä oikeesti joku mielenterveydenhäiriö vai aiheutinko minä tämän? Mitä mieltä te olette?

Hei,
Tekstin alku laittoi miettimään. Mitä todellakin on tapahtunut? Miksi rakastava ja herkkä nuori muuttuu kylmäksi ja välinpitämättömäksi "pedoksi"? Voiko armeija pelkästään muuttaa jonkun noin radikaalisti?
Mutta omien kokemusten perusteella on toinenkin ajatus väylä olemassa. Narsisti osaa olla sellainen, että hänen käyttäytyminen on juuri niin ihanaa, että on vaikeaa uskoa mitään pahaa hänestä.
Jos sinä olet osannut olla häntä varten oikein olemassa ennen armeija aikaa, on se syvällä sisimmässä uinuva pimeä puoli pysynyt unessa. Sitä ei ole tarvinnut herättää. Sitä tarvitaan vasta, kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Esimerkiksi vastuun kantaminen saattaa olla jo laukaiseva vastoinkäyminen.
Esim. lapsesta saattaa tulla narsisti, jos häntä ei kasvateta yhdessä vastuun ottamisen kanssa. Toisin sanoen, lapsen kasvaessa hänen tulisi kasvaa vastuuseen teoistaan ja sanoistaan. Ylihuolehtiva äiti (tai isä, mutta äiti on yleensä alle murrosikäisen "tärkeämpi" vanhempi kehityksen kannalta) saattaa estää tällaisen terveen kehityksen. Pahinta on, jos lapsen tai nuoren tehdessä jotain sellaista, josta hänen pitäisi ottaa vastuuta, voivat vanhemmat jopa lohduttaa makeisilla tms. kun lapselle on tullut paha mieli ikävästä asiasta. Näin lapsi kasvaa vääristyneeseen minäkuvaan ja välinpitämättömäksi tekojen seurauksista.
En tekstisi perusteella tätä voi suoraan avo puolisoosi kohdistaa, mutta voit itse miettiä, onko siellä jotain tällaista ollut. Tai jotain muuta, mikä on järkyttänyt lapsen kehittyvää oikeudentajua.

Armeijassa avo puolisosi ei ole nauttinut rakkautta ja huomion keskipisteenä olosta. Armeijassa hän ei ollut ehkä pomotyyppi, jota kaikki ihailivat. Siellä on kysytty vastuuta. Etkä sinäkään ollut häntä varten siellä paikalla pitämässä häntä hyvällä tuulella tai rakastettuna tms.
Voi olla, että hän kohtasi rajallisuutensa ja huonommuutensa ilman lohduttajaa. Ehkä hän ei kestänyt heikkona olemista, sen jonka itsessään kohtasi armeijassa. Sitähän narsistit itsessään vihaa ja siksi syyttävät muita omasta epäonnistumisestaan. Heissä ei voi olla vikoja.

Mutta kun se peto herää, se ei enää nukahda. Kaikki tuo muitten nöyryytys on erittäin tyypillistä narsistille. Sinuna en jäisi katsomaan, miten "äijälle käy". Ja pelkästään tuollainen käyttäytyminen sinua kohtaan on jo anteeksiantamatonta. Kenenkään ei tarvitse sietää sellaista epäkunnioittavaa käyttäytymistä.
Itseään pitää osata rakastaa niin, ettei anna kenenkään kävellä yli. Se kuka sinua rakastaa, ei edes halua kävellä ylitsesi.
Eikä se ole itsekkyyttä. Se on tarpeellinen väline itsensä suojelemisessa. Kunhan itse et kävele kenenkään yli.
Onnea elämään!