KESKUSTELUFOORUMI

Hei,
Olen vasta rekisteröitynyt ja alkanut lueskella teidän viestejänne. Tilanteet tuntuvat niin tutulta, että haluan kirjoittaa omiakin kokemuksiani ja kenties saada teiltä hieman vertaistukea. Nyt, kun mies ei harvinaislaatuisesti ole kotona ja lapsetkin nukkuvat, on minulla hetki aikaa ajatella... Kuulostaako tutulta?

En aivan helpolla menisi ketään itse diagnosoimaan narsistiksi, mutta mieheni sanoo narsistisista piirteistään, että hän tietää niitä olevan ja "on vain tervettä olla hieman narsistinen". Onhan se totta - mutta missä menee raja ja onko tervettä olla ylpeä narsistisista piirteistään?

Aloitetaan kuitenkin alusta. Minulla on historiaa suhteista, joissa minua on alistettu ja käytetty hyväksi. Eksäni oli monessa mielessä narsistinen ja lisäksi alkoholisti. Seuraava poikaystäväni pahoinpiteli minut fyysisesti (ja suhde päättyi siihen). Silloin tapasin tämän nykyiseni, joka tietysti alkuun oli oikein huomioon ottava, kohteli lastani (lapsen isä ei ole kuvioissa mitenkään mukana, eikä kukaan näistä edellä mainituista) aivan ihanasti. Oli puhetta kuinka hänkin haluaisi perheen, haluaisi matkustaa, niin kuin minäkin. Yhteisiä harrastuksia oli, kaikki ajatukset tuntuivat mätsäävän... No, olisihan se pitänyt tajuta tietenkin. Nopeasti muutimme yhteen ja teimme lapsen. Asuttuamme alle puoli vuotta yhdessä riitelimme ensimmäisen kerran niin, että puhuimme erosta. Jotenkin tilanne vain "jäi" ja jatkoimme yhdessä. Lapseni alkoi oireilla syömisen kanssa miltei heti yhteen muutettuamme. (Sittemmin mies on väittänyt esim. neuvolassa, että lapsi olisi oireillut jo ennen yhdessäasumistamme, mikä ei oman muistikuvani mukaan pidä paikkaansa.) Tilanne kiristi välejämme huomattavasti. Tuli välillä sellainen olo, että mies kuvitteli, että meillä olisi ollut kaikki hyvin, jos lastani ei olisi ollut. Noin kahden kuukauden välein tilanne kiristyi ja riitelimme, sain aina kuulla olevani lapsellinen, kaivelevani vanhoja, haastavani riitaa. Hän ei ikinä puhunut tunteistaan muuten kuin riidellessä, jos silloinkaan. Riidat alkoivat aina siitä, että kerroin mielipiteeni (mielestäni asiallisesti), mutta miehen mielestä haastoin riitaa. Riidat päättyivät aina siihen, että MINÄ pyysin anteeksi - vaikka mies esim. sanoi, että on niin kiukkuinen siksi, että minä olen tällainen, siis masentunut ja mitä milloinkin. Naamani oli kuulemma niin norsun sillä, ettei minua kestänyt katsella. Hiljalleen alkoi tulla kaikenlaista. Hän kohteli lastani huonosti, siis haukkui. Hän pudottelee joka väliin kommentteja, joissa antaa ymmärtää kuinka viallisia minä ja lapseni olemme.

Yhteisen lapsemme synnyttyä hän ei edes yrittänyt enää esittää pitävänsä esikoisestani. Lapseni alkoi pelätä isäpuoltaan. Sain tilanteen kuitenkin jotenkin rauhoitettua keskustelemalla (=riitelemällä). Nykyään esikoiseni hakee isäpuoleltaan jatkuvasti huomiota ja tuntuu tykkäävän tästä kuin hullu puurosta, mutta isäpuolen suhtautuminen vaihtelee... Kun riitelimme synnytyksen jälkeen, mieheni heitti minusta ehkä parhaiten suhdettamme kuvaavan kommentin. Lapsemme syntyi siis reippaasti jälkeen lasketun ajan, synnytys olisi käynnistetty seuraavana päivänä jos hän ei olisi päättänyt syntyä. Synnytys kesti 12 tuntia, ja vaikka kivunlievitykset hienosti osuivatkin kohdalleen, jokainen synnyttänyt tietää ettei se silti mitään navan rapsuttelua ole... Kun sitten kolme päivää synnytyksen jälkeen pääsimme kotiin, mies "vei" kuopuksemme. Annoin heille mahdollisimman paljon aikaa mukisematta ja nautin siitä, että sain pitkästä aikaa touhuta esikoisen kanssa, kun iso maha ei ollut tiellä (olin todella pahoinvointinen koko raskauden ajan). Isä halusi vaihtaa lapsen vaipat, kylvettää, päättää vaatteista. Mutta mihinkään muuhun hän ei kiinnittänytkään huomiota, kuin lapseen. Hän kantoi tyttöä mukanaan, jätti lapsen minulle vain imettämisen ajaksi ja yksinään kun tämä nukkui. Muuten lapsi oli AINA hänen kanssaan. Kun mainitsin, että minun ja esikoisenikin kanssa saisi viettää aikaa (en edes maininnut siitä, kuinka hän ei enää hoitanut mitään kotitöitä, joiden tekemisestä tai tekemättä jättämisestä minä sain useaan otteeseen raskausaikanani huudot), hän kimpaantui ja väitti että yritän estää häntä olemasta lapsensa kanssa, eikä hänellä saa minun mielestäni olla mitään omaa elämää. ?? Hän myös huusi minulle siitä, kuinka olen lapsellinen ja typerä jos kuvittelen, että lapsen syntymän jälkeen kaikki säilyy ennallaan. En ollut väittänyt mitään sellaista, ja minä jos kuka tiesin, miten lapsi vaikuttaa elämään, olihan minulla jo yksi ennestään... Mutta kaiken kruunasi se, kun hän sanoi siitä, kuinka edellisenäkin iltana olin mennyt aikaisin nukkumaan kun olisin voinut viettää hänen kanssaan aikaa. Kun puolustauduin, että olin väsynyt (yösyötöt, kotityöt, uhmaikäinen esikoinen, alle kuukausi synnytyksestä...), olinhan mm. vasta synnyttänyt, hän huusi: "Onko sulle tullut mieleen että ehkä mäkin oon väsynyt?! Ei se että sä oot just synnyttänyt tee susta automaattisesti sen väsyneempää! Mä voin olla jopa väsyneempi kuin sinä!" Olin melkolailla pöyristynyt, mutta kun sain puhekykyni takaisin, myönsin että voihan näin olla (MISTÄ hän olisi väsynyt? Siitä että hoiti minun osani kotona kolmen päivän ajan minun ollessa sairaalassa?), mutta sitten hänen pitäisi kertoa asiasta eikä vain mököttää. Hän tiuskaisi, ettei ole valittaja.

Nyt olen saamassa tarpeekseni. Hän on kohtalainen isä yhteiselle lapsellemme, mutta asiassa on niin monta puolta... Hän on työttömänä kotona (virallisesti vanhempainvapaalla), kun minä opiskelen. Teen opinnäytetyötä, harjoittelua ja siinä sivussa hoidan kodin ja lapset. Hän istuu päivät koneella tai räplää puhelintaan. Yhteinen lapsemme syö kaksi kertaa päivässä kiinteitä, mutta hän ei edes niitä saa joka päivä lapselle syötettyä, vaan nekin kaatuvat harteilleni. Edes vessapaperirulla ei löydä tietään telineeseen, jollen minä sitä siihen laita. Ja silti, joka päivä minä teen asiat väärin. Minun ulkonäköäni saa arvostella. Jopa puhetapaani. Mutta jos minä sanon jotakin, "tuossa on ovi, tervemenoa." Hän on sanonut, että ilman yhteistä lastamme olisi häipynyt jo aikoja sitten. Kun aloin katsoa itselleni ja lapsille uutta asuntoa, hän raivostui. Esikoiseni ja minä kuulemma saimme häipyä vaikka heti, mutta yhteistä lastamme en saisi. Hän kuulemma tekisi mitä vain, että saisi lapsen lähihuoltajuuden. Siksi vielä jäin. Mutta miten hän hoitaisi lasta yksin, kun ei tee mitään nytkään?

Silti aina toisinaan ajattelen, ovatko asiat todella niin huonolla tolalla. Näen, kuinka hän rakastaa lastaan. Herään öisin itkemään. En saa nukuttua. Ahdistaa. Saan mykkäkoulua kun haen masennukseeni apua (minulla ei saisi olla omia menoja ollenkaan). Hän raivoaa jos yritän hakea perheellemme apua. Hän mököttää, kun teen työharjoittelua. Hänen täytyy tietää minuutilleen milloin tulen kotiin, vaikka hän itse saa mennä ja tulla miten haluaa. Hän on avoimesti myöntänyt rakastavansa edelleen eksäänsä ja kukaan ei kuulemma koskaan pääse hänen tasolleen. Hän osaa ja tietää kaiken, mutta kaikki mihin minä uskon on huuhaata. Lasten kasvatukseen liittyviä asioita kun luen, hän ilmoittaa että niiden lukeminen on aivan typerää, sillä kyllähän maalaisjärjellä selviää ja niitä juttuja uskovat ovat idiootteja. (Ja silti hänen mielestään lapseni syömisongelmaan ratkaisu oli pakkosyöttäminen, huutaminen, syyllistäminen...)

No, siinäpä pitkä ja päätön pölinä, kommenttia kehiin, kysykää. Jos vaikka saisin ajatuksiani selville.

Hei.
En ole koskaan kirjottanu, mutta nyt haluan laittaa viestin sinulle. Niin paljon samaa kokemusta omaan mieheni ja vanhimman lapseni suhteesta. Ensin ottaa kuin omakseen ja tuntuu uskomattoman hienolta. Nopeasti naimisiin ja ei se lapsi niin ihana enää olekaan eikä vaimokaaa. Olen saanut olla puskurina heidän välillään koko ajan minkä lapsi kotona asui. Hän oli vähän alle vuoden ikäinen kun tutustuin mieheeni. Ja siitä on aikaa lähes 30 vuotta. Yhteisiä lapsia on syntynyt useita. Yhdessä välissä lapsi oli vanhemmillani yli kuukauden, kun tilanne oli niin vaikea, eikä olisi halunnut kotiin enää tulla, koska isä ei rakasta ym. On ollut kiltti ja tottelevainen, mutta kuitenki saanut osakseen paljon pahaa. Kaduttaa valtavasti, etten silloin tehnyt loppua asialle. En vain kyennyt. Olin itsekin puun ja kuoren välissä. Enkä edes ymmärtänyt miksi meillä oli usein niin vaikeaa. Muutakin, kun mun luonne.
Voi kun sinä saisit voimaa pitää lapsesi puolta ja rakastaa häntä, koska hän on syytön aikuisen ihmisen tekemisistä. Ja olet varmasti sen tehnytkin. Lapsi tuntee ja muistaa sen rakkauden, vaikka olosuhteet olisi vaikeat. Muista rakastaa myös itseäsi sellaisena kuin olet.
Vasta viime vuosina olen alkanut heräämään. Mutta raskasta ja yksinäistä taistelua se on. Lapsilta saan kuitenkin tukea ja ymmärrystä. Se vaatii paljon voimaa ja päättäväisyyttä alkaa nousta vääryyttä vastaan, jota toinen ei näe eikä tunne itsessään, vaan kummasti saakin itseni tuntemaan syyllisyyttä kaikesta. Ja lähes uskomaan, että olen niin anteeksiantamaton.
Kyllä noihin vuosiin paljon hyvääkin sisältyy, vaikka se ei tässä tullut esille.

On niin paljon elettyä elämää, etten meinaa millään saada selkokielelle tiivistettyä, mutta kovasti yritin

Voimia tulevaan.

Kiitos, heme, kun vastasit!

Ikävä kuulla, että teillä ollut sama tilanne - vaikka toisaalta helpottaa... Ymmärrät varmaan. Se tunteiden kirjo on hurja: kuinka hyvältä se tuntuukaan kun isätön lapsi saa isäpuoleltaan huomiota ja nauraa kikattaa onnellisena, ja kuinka kamalalta se tuntuu, kun ei ihanasta j kiltistä luonteestaan huolimatta pääse toisen kovan kuoren läpi... Yhdessä vaiheessa täällä tuntui olevan kaikki väärin, mitä esikoiseni teki. Hän sai isäpuoleltaan (meidän puheissa aina ollut isi) haukut suurin piirtein kaikesta. Alle kaksivuotiaana jo olisi pitänyt osata syödä ruokapöydässä hiljaa, olla puhumatta ruoka suussa, syödä SOTKEMATTA (vasta itse syömään opetteleva?!)... Onko ihme jos syömisestä tuli ongelma?

Miten miehesi on suhtautunut yhteisiin lapsiinne? Entä miten lapset suhtautuvat isäänsä, ovatko oireilleet tilannetta, kukaan heistä?

Olen ottanut perhetyöhön yhteyttä apua saadakseni. Tällä hetkellä kotona on "rauhallista", esitän rakastavaa, että pääsisimme pois mahdollisimman rauhassa. Tuntuu hölmöltä moinen kaksinaamaisuus, mutta suoraan sanomallakaan en ole päässyt pois. Vaikeaa on kun mies on aina kotona ja kyttää menemisiäni. En voi edes kaupassa käydä spontaanisti. Toisinaan mietin, että olenko itse vain liian heikko, tosikko, niin kuin mies sanoo. Mies antaa aina ymmärtää riidellessä että sen kun harrastat, menet, teet. En silti koe voivani jättää heitä kolmestaan. Ja jos olen onneton joka tapauksessa, oli mies narsisti tai minä naksahtanut päästäni, niin onko silloinkaan järkeä jatkaa?

Mutta aina sitä miettii... Mistähän sen tietäisi mikä on "oikein" ja mitä kannattaisi tehdä? Joku täällä kirjoitti kuinka toivoo että mies vain katoaisi. Se on tuttu tunne. Jättäisi vain kerran tulematta reissuiltansa kotiin. Katoaisi. En usko että kaipaisin, niin väsynyt olen. Eikä hän pääsisi syyllistämään siitä, etten ikävöi...

Sain sovittua ajan perhetyöhön, väitän että on koulumenoja. Ahdistaa, pelottaa.

Taas mietin, että olisiko lähtö väärin. Tänään sain nukkua pidempään kun kuopus valvotti yöllä. Lapset ovat olleet miehen hoivassa aamun, ja kuulemma todella reippaita. Tunnelma kotona on ihan hyvä, tavallinen. Mies otti sohvalla kädestäni kiinni. Onko tämä sittenkin ihan tavallista perhe-elämää, ja minä kuvittelen?

Kuopus alkoi itkeä... Mahtaako tästä lähteä pahaan suuntaan...

Hei. On se liiankin tuttua. Sisarusten puolelta ei ole tullut paineita. He ovat onneksi pitäneet yhtä, mutta eivät varmaan ole edes ymmärtäneet miksi yhdeltä vaaditaan niin paljon ja kohdellaan toisin. Eikä vanhin ole uskaltanut avautua heille peläten seurauksia, jos isä saa tietää.Lapsi on jo aikuinen ja elää omaa perhe-elämää. Jutellaan välillä lapsuuden ajoista. Se on ollut tabu meidän perheessä. Isän kuullen hän ei ole uskaltanut kysellä biologisesta isästään aikuisenakaan, vaikka halusi asiaa selvittää. Siskoni toimi välikappaleena minuun. Salasin itsekin mieheltäni lapsen kiinnostuksen isäänsä kohtaan. Olen pelännyt hänen suhtautumista ja varonut satuttamasta häntä. Mutta olen tehnyt lapselle hallaa suojellen aikuista ihmistä. Selvähän on, että sitä haluaa tietää kenestä on. Omat tunteet on tärkein, mikä on merkinnyt miehelleni. Kieltää kaikki asiat, jotka itselle on hankalia kohdata. Välittämättä muiden tarpeista ja tunteista. Ihankun se olisi itseltä jotain pois.
Olen ajatellut, että nuorena mukautuu herkästi uusiin uomiin, vaikka oudoksuisi alussa niitä. Sitä oppii olemaan puhumatta sellaisista, mitä toinen ei halua kuulla. Vaikka se ahdistaisi, niin sitä ei luota itseensä ja omiin tunteisiin, vaan alkaa sopeutua.. Ei ole kypsyyttä ymmärtää itseä saati toista, joka voi olla vielä epäkypsempi, vaikka meillä mies muutaman vuoden vanhempi.
Olin yli 20 v kotiäitinä ja niihin vuosiin liityy paljon yksin selviämistä. Rankinta se henkisesti yksinolon tunne.Lapset ovat antaneet hyvin paljon, mutta on se ison perheen pyöritys vienyt paljon voimiakin. En koe saaneeni häneltä juurikaan tukea ja ymmärrystä. Enemmänkin ihmetystä ja hyviä neuvoja, jos/kun olen valittanut väsymystä. Hänellä kuitenkin on jatkuvasti ollut kaikkea tekemistä ja menoa, mikä on rasittanut perhettä ja minua. Kotiin tullut milloin ehtinyt,, että eräskin kerta, kun olen sydän syrjällään pelännyt hänen ajaneen metsään, kun yö on tullut, mutta mies ei. Toivoin välillä tuskissani, että ""olisipa ajanutkin, en kestä tätä epävarmuutta"". Sitten ku tuli muina miehinä, ni tuntui, että räjähdän. Lapset nukkuu ja talo hiljainen, mikäs sinne on tullessa. Itse olis kaivannu ja tarvinnu toista paljon aikasemmin.Olen aika avoimesti purkanut tuntojani vuosien varrella siskoilleni. En olisi jaksanut ilman läheisten tukea.
Viimeisten vuosien aikana meillä on ollut monta vaikeaa asiaa ja surua perheessä. On joutunut elämään raskaita vaiheita, mutta niistä on yli menty kuitenkin. On myös ilon aiheita. Mutta parisuhteemme ei ole kestänyt. Muutaman vuoden olen kokenut, että liian paljon mies laittaa harteilleni omaa osaansa. Ei ota vastuuta omasta hyvinvoinnista, vaan sälyttää sen minun päälleni. Valittaa kun ei ole rakkautta, ei läheisyyttä, ei anteeksiantamusta. Siis minulta hänelle. Häneltä niitä kaikkia löytyisi, mutta ei ole kohdetta. On työtön, ei kykene edes hakemaan töitä. Tietää mitä haluis tehdä, mutta ei yllä niihin. Olen pyytänyt häntä hakemaan apua saadakseen itsensä kuntoon, mutta ei tee sitä. Minulta kun sais sitä ja tätä, ni se auttais hänen mielestä. Kyllä varmasti vähän auttais, mutta tältä pohjalta minulla ei ole voimavaroja. Kerran tilasin sitten hänen luvalla ajan lääkäriin ja kävikin pari kertaa juttelemassa ym.mutta sitten kävi tapaturma, jota seurasi muutaman kk:n sairasloma ja hoito jäi. Kehotin jatkamaan, mutta hänen mielestä siitä ei ollut mitään hyötyä. Samaa jauhamista vaan.

Nyt olen elänyt vuoden asumuserossa miehestäni, ahdistus kävi niin voimakkaaksi, että oli pakko tehdä päätös. Olen viime vuodet kantanut vastuun kaikesta ja tuntui, että voimat loppuu.Lapset asuvat kanssani ja huolehdin heistä. Perheneuvolassa kävimme muutaman kerran puhumassa, mutta lopetettiin ne, ei sielläkään edistytty.Puhuttiin siellä, mutta istuntojen välissä ei mitään. Nuorenpana hän ei suostunut mihinkään. Hän ei tarvinnut.Ongelmat oli minun, jos sellasia edes oli. Elää vain rauhassa ja rakkaudessa. Eikä riitele. Sama laulu aina, mutta se ei selvitä tätä tilannetta. Kokee minut vaativaksi ja nykyisin pelkää minua, eikä uskalla puhua kanssani mistään. Niiden, jotka häntä kuuntelee, puhuu vaikka tuntitolkulla ja pääasiassa itsestään.
Nyt kun minulla työni kanssa pahoja vaikeuksia, niin hänpä hommas itsensä suljetulle osastolle. Lapsilta kuulin, kun oli jollekin laittanu viestin. Liikaa ilmeisesti perheessä keskityttiin minuun, niin taas sai haluamaansa huomiota. En edes tiedä mitä hän puhuu muille ihmisille, mutta hän saa niitä puolelleen. Olen kuullut, että puhuu minusta niin kauniisti. Puheilla vaan ei elätetä perhettä ja kun niitä ei kerrota sille, joka niitä eniten kaipaisi, ni ei niillä ole mitään painoarvoa. Hoitaja soitti minulle sieltä nuorimman asiaa, koska oli ollut isällään yötä ko.yönä. Kysyin neuvoa, koska en tiennyt pitääkö tai saanko ottaa yhteyttä sinne. Hän sanoi, että on ollut puhetta mieheni kanssa, että olisi hoidon kannalta tärkeää, että myös minua kuultaisi. Kuulema mieheni miettii asiaa ja jäin odottelemaan, jospa kutsu keskusteluun tulisi. Kysyin mieheltäni asiasta viikon päästä, kun kävin lasten kanssa vierailemassa siellä esitti huonomuistista, mutta myönsi ettei uskalla, ku menee aina väärille raiteille. Parin päivän päästä tuli mies, eikä mitään keskustelukutsua tullut. Nyt sitä sit häiritsee etten ymmärrä tai välitä kun hän ei ole kunnossa jne. Kokoajan pyörii hänen ympärillä kaikki asiat, vaikka haluis vaan elää rauhassa ja saada tätä elämää jonkinlaiseen tasapainoon.
Hän ei edes katso minuun, vaikka tulee meille milloin haluaa. Suuttuu kun koitan rajoittaa hänen tuloaan. Ihmettelee kun ei saa kotiinsa tulla, vaikka hän käyttäytyy kuin ventovieras.
Kaikki alamme olla ihan väsyneitä häneen. Pienemmät kyllä innoissaan, jos pääsevät isälle, mutta hän ottaa niitä omin päin sopimatta mun kanssa. Nyt mun pitäisikin ymmärtää häntä, kun ei ole kunnossa. Tää on niin sairasta. Tämä on tosi julmaa peliä.
Olen ottanut tiukan kannan hänen tulemiseen meille ja lasten vienteihin, jos emme ole sopineet sitä. Mutta pahaa pelkään, että tulee olemaan pitkä taistelu, mutta se on nyt pakko toteuttaa pelkäämättä. Kohta on hoidossa muutama muukin. Paitsi en mielelläni samaa aikaa olis siellä, koska vaara, että joutuisi kämppäkaveriks.

Ollaan käyty lasten asioissa monella eri auttajalla. Vimeisimpään mies ei enää tullut. Olen saanut hyvin apua, mutta olen sitä hakenutkin. Aikaa se vie, kun on aikaa siellä ja täällä, mutta lasten takia on toimittava, ennenkuin on liian myöhäistä. Ettei tartteis kaikkien kohdalla katua, etten ottanut vakavissani. Ja ollaan saatu kotiapuakin.
Hae rohkeasti apua ja ota se hyvillä mielin vastaan.
Kannattaa yrittää hoitaa parisuhde kuntoon, jos siinä on tarpeeksi tervettä mieltä.
Meidän kohdalla pelkään, että sitä ei ole.
Kuitenkaan kukaan ei voi toiselle sanoa, mitä pitää tehdä. Päätökset on vaan itse tehtävä ja kannettava vastuu niistä. Siksi ne ei ole helppoja.
Hyvä kyllä tuo sinun keksimä otsikko "Hiljalleen kohti vapautta"""
Oikein paljon voimia sinulle!