KESKUSTELUFOORUMI

En tiedä mistä aloittaisin.. Isäni oli narsisti, joka päätti itse elämänsä kymmenen vuotta sitten. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli kaikkea muuta kuin huoletonta. Todistin kotona isäni fyysistä ja henkistä väkivaltaa äitiäni ja osittain myös minua kohtaan. Minun lapsuudessani normaalia oli siis se, että koskaan ei auttanut tuudittautua siihen että elämä olisi tasaista tai turvallista. Parempi oli aina pelätä sitä hetkeä, kun taas "rytisee". Isäni kuoleman jälkeen hankkiuduin terapiaan, jossa kävin useamman vuoden. Sen päättyessä koin, että menneet asiat olivat hallinnassa. Ja pystyin jatkamaan elämää eteenpäin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin minulla on oma perhe, koti ja työ sekä ystäviä. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta nyt nuo menneet varjot ovat nousseet niin pintaan että pelkään jatkuvasti, että joku tai jokin vie minulta rakkaimmat pois. Isäni ja äitini olivat äärettömän mustasukkaisia toisistaan, isä ehkä vielä enemmän narsismin vuoksi. Isän kuoleman jälkeen hänen viimeiseksi jäänyt naisystävä kertoi, että isälläni oli ollut suhde perheelliseen, naimisissa olevaan naiseen useamman vuoden, yhtä aikaa äitini kanssa ollessa. Tämän hän kertoi itsekin silloin kun olin alakoulussa, että hänellä on morsian joka saattaa tulla kylään milloin vain isäni niin haluaa. Tunsin vihaa.

Kaikki kokemani on aiheuttanut sen, että olen äärettömän mustasukkainen puolisostani, niin mustasukkainen että se pelottaa minua itseänikin. Isäni halveksui äitiään, jolla oli useampi lapsi useamman eri miehen kanssa mutta isääni hänen oma äitinsä ei ollut kasvattanut. Ajattelin joskus, että kaikki ne syytökset joita isä kohdisti äitiin oli tarkoitettu jollain tavalla hänen omalle äidilleen. Ja nyt sitten minä esitän syytöksiä avopuolisolleni. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään sellaista, että minun olisi syytä epäillä hänen uskollisuuttaan mutta jokin osa minusta ei halua uskoa että minä en joutuisi kärsimään ja kokemaan samaa kuin äitini. Puolisoni tietää taustani, mutta onhan se hemmetin väärin että hän joutuu kärsimään vuokseni. Haluan katkaista tämän kierteen, haluan elää normaalia elämää.. Olen hakeutunut taas terapiaan, mutta joudun nyt odottamaan että jono purkautuu. Minusta tuntui aluksi, kun kerrottiin että en pääse terapiaan heti että nyt nousee seinä vastaan.. Mutta yritän jaksaa ja pärjätä.

Toivoisin, että jos jollain samanlaista kokemusta että saisin täältä vertaistukea.

Hei. Lueskelin viestisi. Mulla on joitain samanlaista kokemusta olemassa, mutta mun mustasukkaisuus liittyi siihen että mulla oli aihetta olla mustasukkainen. Mun kotitilanne on ollut samanoloinen mutta siellä ei ole ollut ns. varsinaista fyysistä väkivaltaa, henkistä sitäkin enemmän. Ja kyllä, itsemurhakin on perheessä ollut. Nyt vasta olen alkanut tajuamaan tilanteen vaikutuksen koko mun elämääni ja parisuhteisiin. Luulen että kaikista tärkein on tuo että itse on aktiivinen ja hakee apua. Hitto soikoon näitä jonoja terapiaan...odottavan aika on piiiiiitkä. Mulle sanottiin että olet pari vuoden terapian jälkeen eri ihminen, noinkohan sitte. Aika näyttää. Tuokin että otat toisen voinnin huomioon on tosi vastuullista. Musta tuntuu että itellä ainut tie on vaan se asioiden käsittely. Huomasin itestä myös sellaisen jutun että kun oli tasaista ja rauhallista niin piti kehittää itelle ressiä, en jotenkin osannut olla rauhassa. Kun lapsuuskodissa oli tottunut sellaiseen jatkuvaan varpailla oloon niin omasta kodista oli tulossa sellainen. Sitä hakeutui sellasiten ihmistenkin seuraan joiden seurassa elämä oli vuoristorataa ilmeisesti juuri tästä syystä.